Tarton rauha

 

What do you want to do ?

New mail

Venäjän häpeärauha?

 

A.V. Smolin, ”Novyj Brest”. Tartusskij mir s Finljandiej 1920 g. ”Jevrazija”, Sankt-Peterburg 2020, 382 s. («Новый Брест». Тартусский мир с Финляндией 1920 г. «Евразия», СПб 2020 г. 382 с.)

 

Tämä kirja on luonteeltaan akateeminen tutkimus, mutta samalla avoimen poleeminen kiistakirjoitus, mikä ilmenee jo nimestä.

Tarton rauhaa ei missään vakavassa mielessä voi verrata Brest-Litovskin rauhaan, jolloin Neuvosto-Venäjä oli täysin vailla toimintakykyistä armeijaa ja pakotettu hyväksymään minkä tahansa Saksan sanelun. Niinpä koko vanha Venäjän imperiumi pilkottiin tuossa pakkorauhassa. Syystä tai toisesta tämän kirjan tekijä kuitenkin jo kirjan otsikossa rinnastaa nämä kaksi rauhaa.

Tarton rauha oli kuitenkin neuvottelurauha, jossa molemmat osapuolet tekivät myönnytyksiä ja tätä seikkaa myös venäläisen delegaation johtajat Keržentsev ja Berzin rauhan solmimisen jälkeen korostivat. Smolin väittää heitä epäpäteviksi maansa etujen hukkaajiksi.

Kuten tunnettua, V.I. Lenin puhui tuohon aikaan siitä, että rauhat naapurivaltioiden kanssa oli saatava aikaan uhrauksilla ja onnitteli itseään myöhemmin siitä, että niiden avulla pelastettiin niin sanottu neuvostovalta. Kyseessä oli siis menestyksellinen taktinen manööveri.

Tämän kirjan kirjoittajan lähtökohtana on ollut tutkia, millaisia uhrauksia Tarton rauhassa tehtiin ja mitä ansaitsemattomia myönnytyksiä Suomelle -kuten Brestin sopimuksessa Saksalle- rauhansopimuksessa tehtiin.

Kirjan lähdepohja on sangen yksipuolinen, mikä ilmeisesti johtuu tekijän kelitaidon rajoituksista. Suomalaisen osapuolen lähteet puuttuvat ja samoin neuvottelujen pöytäkirjat, jotka on julkaistu suomeksi.

Toisaalta käytettävissä ovat olleet Merisotalaivaston arkiston (AVMF) runsaat lähteet, joita on myös melko lailla julkaistu kirjan liitteinä. Tämä on kirjan kiistämätön ansio ja nuo lähteet ovat myös itse kysymyksen kannalta tärkeitä, sillä nimenomaan Venäjän merirajat olivat se keskeinen geopoliittinen kysymys, johon rauha liittyi.

Laivastopiireissä oltiin koko ajan hyvin tyytymättömiä uusiin rajoihin ja puhuttiin jopa siitä, että ne saattoivat olla vain väliaikaiset.

Kirjan lähdepohja ja myös käytetty kirjallisuus ovat siis kuitenkin hyvin yksipuoliset ja näyttää siltä, että ne ovat vahvasti ohjanneet itse tutkimusta. Suomalaista juuri tähän kysymykseen liittyvää tukimusta ei ole noteerattu lainkaan ja suomenkielisistä kirjoista ovat mukana vain Väinö Tannerin Tarton rauhaa koskevat muistelmat.

Kuitenkin meillä on etenkin viime vuosina julkaistu erittäin paljon tutkimusta, joka liittyy vuosiin 1917-1920. Valitettavasti koko tämä aineisto on jätetty huomioimatta ja sen mukana kokonaiskuva asioista on pahasti vinoutunut. Sama koskee koko Suomen historiaa muutenkin.

Tekijä toki tuntee myös Kansankomisaarien neuvoston ja Kansanvaltuuskunnan välisen sopimuksen keväältä 1918 ja paheksuu siltä osin suomalaisten sosialidemokraattien puuttuvaa internationalismia. Punaisella puolella vallinnut ajatus Suur-Suomesta näyttää sen sijaan olevan hänelle tuntematon.

Sama koskee sitä, että Petsamon alue luvattiin Suomelle jo vuonna 1864 vaihtona Siestarjoen kivääritehtaan alueesta. Sen sijaan, että tukeutuisi aikakauden omiin dokumentteihin, kirjoittaja katselee asioita tulevaisuuden perspektiivistä ja väittää, että suomalaisten halu saada Petsamo perustui näiden aggressiivisiin suunnitelmiin käyttää sitä myöhemmin tukialueena Suur-Suomen luomiseksi.

Kirjoittaja kuvittelee myös Mannerheimin tunnetun miekantuppipäiväkäskyn hyvin kuvastavan sitä, miten syvään juurtunut aggressiivinen Suur-Suomiajatus maassamme oli.

Tosiasiassahan koko aate oli olosuhteiden muuttuessa täysin surkastunut marginaalien puuhailuksi ja politiikan piiriin sen palautti vasta Kuusisen ”hallituksen” ja neuvostohallituksen välinen sopimus 2.12.1939, jossa tällainen Suur-Suomi luotiin yhdistämällä Suomen ja Karjalan kansat.

Tällainen julistus oli Suomessa šokki ja vei koko Kuusisen hallitukselta kaiken uskottavuuden, sikäli kuin sitä muutenkaan olisi edes ollut. Mannerheimin miekantuppipäiväkäsky vuonna 1941 oli niinikään poliittinen pommi, joka uhkasi aiheuttaa poliittisen kriisin, kun maan suurin puolue, sosialidemokraatit ja eräät muutkin sanoutuivat irti ekspansiivisesta politiikasta sodan päämääränä.

Anakronistinen asioiden perusteleminen on tietenkin hyvin paha metodinen virhe ja on valitettavaa, että maidemme suhteiden peruskysymyksistä julkaistaan näin yksipuolisia tutkimuksia. Kirjoittajana olisi tässä kannattanut yhdistää voimansa Suomen historian eksperttien kanssa. Venäjällä on vielä sellaisiakin tutkijoita, jotka kykenevät käyttämään suomen- ja ruotsinkielisiä lähteitä, vaikka heidän määränsä onkin nopeasti vähenemässä.

Kirjoittajan teesit Tarton rauhan luonteesta Brestiin verrattavana pakkorauhana ja suomalaisten aggressiona tuovat mieleen surullisenkuuluisan V.V. Pohljobkinin teoksen Suomi vihollisena ja ystävänä. Tämähän innostui peräti väittämään, että suomalaiset olivat kannaksella vain yksi osa sekakansaa, joka koostui ruotsalaisista, saksalaisista, venäläisistä ja länsikarjalaisista…

Pohljobkinin kirja on kyllä kirjallisuusluettelossa, vaikka tätä teesiä ei sentään toisteta.

Kirjassa on myös huolimattomuusvirheitä. Niinpä puhutaan siitä, että Suomelle annettiin oikeus pitää rajoittamaton määrä alle sadantuhannen tonnin aluksia Petsamon vesillä, kun taas yli neljänsadantuhannen tonnin aluksille oli rajoituksia.

Näin suuria aluksia siellä ei tietenkään ollut. Niiden kokoa on liioiteltu tuhatkertaisesti.

Kaikista puutteistaan huolimatta kirjalla on toki merkityksensä myös meille. Se muistuttaa taas kerran siitä, että Tarton rauhan rajat olivat ”kohtalokas menestys”, kuten Paasikivi myöhemmin totesi. Heikkoudentilassaan oleva Venäjä joutui Itämeren piirissä tungetuksi sellaiseen loukkoon, ettei se voinut olla tilanteeseen tyytyväinen.

 Jopa saksalaiset vuonna 1918 neuvoivat suoalaisia tinkimään maan vanhasta alueesta kannaksella. Sellainen ei kyllä olisi sopinut ajan poliitikoille, koska se ei olisi voinut saavuttaa kansan hyväksymistä demokraattisessa järjestelmässä. Myös valtiojohto oli kyvytön ymmärtämään asioita niiden juridista puolta pidemmälle.

Kaiken kaikkiaan on valitettavaa, että uusissakin venäläisissä tutkimuksissa aikakauden keskeiset taustatekijät saattavat jäädä ymmärtämättä ja voidaan sortua tällaiselle propagandistiselle tasolle maidemme suhteiden tärkeistä vaiheista kirjoitettaessa.

Koska suomen- ja ruotsin taito Venäjällä on koko ajan heikkenemässä, on pelättävissä, että pätevien tutkijoiden puute vain pahenee. Tilannetta on syytä yrittää parantaa esimerkiksi julkaisemalla mahdollisimman paljon pätevää suomalaista tutkimusta ja dokumenttiaineistoa. Sen kohdallahan on venäjänkielisessä tutkimuskirjallisuudessa neuvostovallan pituinen aukko.