Tietävätkö kaikki velvollisuutensa?

 

What do you want to do ?

New mail

Mitä Suomessa pitää sanoa?

 

Olin pari vuotta sitten mukana tekemässä kirjaa, jonka nimi on Mitä mieltä Suomessa saa olla (https://www.minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=1150 )? Kirja ja ehkäpä sen nimikin herätti jonkin verran huomiota ja se käännettiin myös viroksi (https://www.adlibris.com/fi/kirja/sallijaskond-versus-vaartuskonservatiivid-arvamusi-lahe-pohjakaldalt-9789949954360 ). Viroksi nimi on Suvaitsevaisto ja arvokonservatiivit (Sallijaskond ja väärtuskonservatiivid).

Aluksi ajattelin kirjan nimeksi Mitä Suomessa saa sanoa? Sananvapaudestahan siinä pitkälti oli kysymys ja siitä uudesta sensuurimentaliteetista, joka keksii uusia esteitä vapaalle mielipiteen ilmaisulle lähes päivittäin.

Tällainen on tietenkin autoritaarista toimintaa. Monien mielestä se ei vielä täytä totalitaarisuuden tunnusmerkkejä, koska ketään ei sentään pakoteta ilmoittamaan kannatustaan tälle tai tuolle nimenomaiselle asialle, ainakaan ihan suoraan. Kirjan nimeksi ei siis ollut vielä aihetta panna Mitä mieltä Suomessa on oltava?

Kun eletään sellaisessa yhteiskunnassa, jossa tämä edellinen kysymys on relevantti, tiedetään, että totalitaarinen ajattelu on sitten jo sisäistetty.

Tämä tuli mieleeni lukiessani Ilta-Sanomien toimittajan kommentteja presidentti Tarja Halosen haastatteluun, jossa käsiteltiin ajankohtaista Navalnin juttua (https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000007776784.html ).

Toimittajan asenne haastatteluun ja haastateltavaan on lähinnä uskomaton. Hän toistelee toistamistaan, että Halonen vastaa väärin, on suomettunut ja ilmeisesti suorastaan moraaliton. Juttu huipentuu siihen, että toimittaja päättää ”auttaa vähän” presidenttiä ja kertoo, millainen mielipide tämän olisi pitänyt ilmaista.

Huomautan, etten ole enempää Halosen ihailija kuin vihamieskään. Tässä tapauksessa minua kiinnostaa vain ja ainoastaan se, miten toimittajan auktoriteetilla julkisesti pannaan maan presidentti (ei enää virassa, mutta yhä presidentti) ruotuun ja kerrotaan, millainen mielipide hänen olisi pitänyt julkisesti esittää.

No, aikoihinpa on eletty. Kyllä mielipiteenvapaus on meillä jokaisella ja se koskee ehdottomasti myös presidenttejä, jopa silloin ja erityisesti silloin kun he vastaavat meidän maamme ja muiden maiden suhteita koskeviin kysymyksiin. Nehän ovat heidän vastuullaan ja vastuun merkitystä kannattaa tässä kohden alleviivata.

En tosiaankaan välittäisi kenenkään reagoivan tähän omaan pikku kirjoitukseeni selittämällä, miten kauheata on naapurissa kyllä sitten ihan oikeasti ja tosissaan tapahtunut ja mitä nyt ihan varmasti tai ainakin melkein varmasti tiedetään siitä tai tästä asiasta. Nyt puhun vain ja ainoastaan oikeudesta mielipiteen ilmaisemiseen ja kyvystä ymmärtää tämän asian merkitys.

J.K. Paasikivi moitti aikoinaan kansaamme ulkopoliittisesti lahjattomaksi ja häneen on kyllä pakko yhtyä. Maan ulkopolitiikasta vastaavat henkilöt eivät ole mitään kansantribuuneja, joiden pitäisi kilpailla oikeamielisyysmarkkinoilla kaikkien muiden kanssa.

Mikäli Suomen -ja nimenomaan virallisen Suomen- mielipiteellä on vain demonstraation merkitys, sitä tuskin kannattaa esittää vastuunalaisten tahojen suusta. Kaiken maailman skribentit sen sijaan voivat toki kirjoittaa niin rajusti kuin ikinä uskaltavat. Aina siitä jotakin palkintoa saa.

Heidän vastuullaan nyt todella on kokonaisen valtion suhteiden hoitaminen ja silloin he edustavat tahoa, joka joskus tunnettiin nimellä body politic. Heiltä olisi alkeellista typeryyttä kuvitella olevansa vain tavallisia kansalaisia, joita sitovat yksityisen ihmisen käyttäytymiskoodeksit.

Ennen vanhaan tämä asia oli selvä jopa jokaiselle toimittajallekin, sillä ainakin ulkomaantoimittajat olivat opiskelleet valtio-oppia ja tutustuneet politiikan koulukuntiin, ainakin nyt Machiavellin klassikkoteoksiin (ks. esim. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=discorsi ).

Mutta Halonenhan ei enää ole tasavallan presidentti! Mikä estäisi häntä olemasta sitä samaa mieltä, jota kaikkein muidenkin on oltava, innostuu toimittaja. Jospa hän onkin, mutta ei sano sitä?

Hän on siis suomettunut, kulkee päättelyketju, joka johtaa tyhjään yleiskäsitteeseen, jonka typerykset ovat ottaneet joka paikan tiirikakseen (passepartout). Sen kun ottaa esille, voi ajattelun lopettaa, sikäli kun sitä nyt ehti aloittaakaan.

No, enempää asiasta lienee turha sanoa. Pyhä yksinkertaisuus on nykyään niin vahvassa asemassa, että sen kainokin arvosteleminen on käytännössä toivotonta mikäli tarkoituksena on jollakin tavalla vaikuttaa rähisevän lauman käytökseen.

En minä kuvittelekaan. Pistänpähän nyt muistiin itselleni ja muille tämänkin tapahtuman, joka kertoo paljon tästä aikakaudesta.

Ei meitä taida paljon auttaa se, että Paasikiven ajattelua on halukkaiden ulottuvilla vaikka millä mitalla. Kun huutokuoroa johtavat simplicissimukset ovat nyt päättäneet, ettei kuolleiden eurooppalaisten miesten -eikä edes sen naispuolisten soveltajien- ajattelusta ole mitään opittavaa, niin eihän heitä mikään logiikka horjuta. Näillä mennään.

 

Schäfereitä ja pystykorvia

 

Vallan vahtikoirat

 

Suomessa lehdistö on alkanut nimittää itseään vallan vahtikoiraksi. Olen aina oudoksunut tätä, sillä vahtikoirien tehtävänähän on aina nimenomaan vartioida sitä valtaa kaikilta vaaroilta, käydä kimppuun, jos vain tilaisuus tulee tai ainakin aina räksyttää kieli roikkuen ja hihnaa kiskoen. (Кс. https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%A0%D1%83%D1%81%D1%81%D0%BA%D0%B0%D1%8F_%D0%B3%D0%B2%D0%B0%D1%80%D0%B4%D0%B8%D1%8F ).

Ennen maailmassa valta todisti joka päivä suurenmoisuuttaan ja horjumattomuuttaan pitämällä esillä hyvin syötettyjä vahtikoiriaan -kaartia (ransk. garder= katsoa, vahtia). Kaartin vahdinvaihdot ovat tänäkin päivänä suosituinta katsottavaa monessa suurvallan pääkaupungissa.

Venäjän eurooppalaiseksi pääkaupungiksi rakennettu Pietari oli varsinainen kaartien kaupunki. Luulen, ettei koko maailmasta löytynyt toista paikkaa, joka olisi ollut yhtä kirjavanaan eri kaartiyksikköjen loistavia uniformuja. Taurian puiston vierellä sijaitsivat Preobraženski-kaartin ja Chevalier-kaartin kasarmit, Fontankan varrella oli kokonainen rivi kaartikaupunkeja (sloboda) ja Iisakinkirkon vierellä majaili hevoskaarti (Konnaja gvardija).

Kaiken huipuksi nuo kaartit pitivät sotaisia harjoituksiaan aivan kaupungin sydämessä, Mars-kentällä (Tsaritsyn lug). Se oli toki kaupunkilaisille ilmaista huvia, mutta myös muistutus keisarin musertavasta mahdista. Suomen asemalta saapuvat turistitkin löivät ällikällä Liteinille näkyvien tykkien määrä ja loputtomat univormut.

Aluksi kaartinrykmenttejä oli vain kaksi, Preobraženski- ja Semjonovski-rykmentit, jotka Pietari I oli jo alaikäisenä perustanut. Niitä pidettiinkin kaikkein hienoimpina. Sen jälkeen Anna Ioannovna perusti Izmailovski-rykmentin ja vähitellen noita rykmenttejä (polk) kertyi yhä enemmän, mukaan lukien kasakkarykmentti ja santarmirykmentti ja olihan siellä myös Hänen majesteettinsa henkikaartin 3. Suomalainen tarkk’ampujapataljoona, jota ei saa sekoittaa suomenmaalaiseen kaartinrykmenttiin.

Lopulta keisarillinen kaarti käsitti kaksi jalkaväkidivisioonaa ja yhden ratsuväkidivisioonan ja siinä oli myös tykistöä ja laivastoakin. Suurin osa kaartia oli sijoitettu Pietariin, mutta osa myös Tsarskoje Seloon ja muuallekin keisarikuntaan. Itse keisariparin makuuhuonetta vartioi chevalier-kaarti ja tunnettiin sanonta menemisestä keisarin luo takatietä: chevalierkaartin kautta.

Kaartinrykmentit olivat hienoja ja tämä oli tärkeää. Kuka tahansa ei pystynyt palvelemaan kaartissa senkään takia, että se oli kallista. Mannerheimin tapainen köyhä poika tarvitsi suosituksia ja mesenaatteja ja ennen pitkää myös rikkaan puolison.

Kaarti oli periaatteessa se kaikkein luotettavin osa armeijaa, joka pääsi lähimmäs keisaria. Toisaalta myös ylhäisillä kaartinupseereilla oli eninten poliittista kunnianhimoa, mikä saatiin 1700-luvulla useaan kertaan todeta. Preobraženski-kaarti toimeenpani Elisabethin vallankaappauksen ja Paavali I murhattiin lopulta kaartinupseeriensa toimesta, eikä niistä huolimatta. Vielä dekabristikapinassakin nuo uskollisista uskollisimmat saatiin huutamaan uskollisuuttaan väärälle henkilölle.

Tässä pitänee vielä mainita, että Helmikuun vallankumouksessa nimenomaan kaartinrykmentit menivät ensimmäisinä vallankumouksellisten puolelle. Näin myös hienoista hienoin Semjonovski-rykmentti, jonka komentajana oli vielä hiljattain ollut suomalainen von Etter.

Vallankumouksen jälkeen suuriruhtinas Kirill, myöhempi kruununtavoittelija asuikin jonkin aikaa von Etterin luona Haikon kartanossa, jossa myös syntyi seuraava kruununtavoittelija, muutama vuosi sitten kuollut Vladimir Kirillovitš.

Mutta joka tapauksessa siis nuo vallan vahtikoirat eivät lopulta auttaneetkaan tsaarinvaltaa pysymään satulassa vaan suorastaan päin vastoin.

 Asiaa on koetettu pohtia ja tietenkin löydetty sille syitä, joita kaikille asioille aina löytyy. Mutta tosiasia pysyy armottoman selvänä. Paraatien luoma kuvitelma vallan täydellisyydestä ja horjumattomuudesta oli hiekalle rakennettu eivätkä mitkään aseelliset vartiostot sitä kyenneet tosipaikan tullen pelastamaan.

Kuten tunnettua, V.V. Putin on mahdollisuuksien mukaan palauttanut vanhoja instituutioita. Niihin kuuluu myös kaarti. Nykyään on toiminnassa myös Preobraženski-rykmentti, tuo Pietari Suuren aikoinaan perustama. Chevalier-kaartia ei ole vielä näkynyt.

 Itse asiassa Venäläisen kaartin (Rossijskaja gvardija) perusti jo Jeltsin turvaamaan laillista menoa ja etenkin perustuslakia. Kaarti vannoi niille uskollisuutta ja puolusti presidenttiä poikkeustilakomiteaa vastaan. Presidentti toimii sen komentajana. (ks.https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%A0%D0%BE%D1%81%D1%81%D0%B8%D0%B9%D1%81%D0%BA%D0%B0%D1%8F_%D0%B3%D0%B2%D0%B0%D1%80%D0%B4%D0%B8%D1%8F ).

Tämän kaartin selitetään muistuttavan USA:n kansalliskaartia. Monipuolisesti aseistetun kaartin miesmääräksi on arvioitu 60000.

Itse asiassa en ole kuullut tästä kaartista aikoihin mitään. Sen sijaan uusi, Putinin luoma vallan vahtikoira on Rosgvardija (Федеральная служба войск национальной гвардии Российской Федерации (Росгвардия)), jonka jäseniä olemme viime aikoina saaneet ihailla TV:ssä .

Se on perustettu vuonna 2016 ja muistuttaa hyvin paljon niitä NKVD:n ns. sisäisiä joukkoja, joilla oli aikoinaan käytössä lähes kaikenlaista aseistusta ja jotka mm. varmistivat rintamajoukkojen urhoollisuutta pitämällä niiden takana konekiväärit valmiina.

Organisaatio on täysin armeijamainen ja sen johdossa on armeijankenraali. Kuitenkin ne tämän organisaation uniformua kantavat nuorukaiset, joita olen kaduilla nähnyt, ovat olleet aivan nuoria nulkkeja ilman pamppua kummempaa aseistusta ja ainakin minulle on tullut mieleen, ettei noille kyllä vielä mitään ruutipyssyä saisi antaakaan.

Viime aikojen mielenosoituksissa on ollut monenmoista yksikköä, poliiseja, rosgvardijalaisia, niitä joiden selässä lukee HOMO, jos katsoo peilin kautta ja niin edelleen.

Kaikkihan ne ovat vallan vahtikoiria ja sellaisiahan jokainen valta aina tarvitsee. Niin on ollut Ranskassa, Saksassa ja USA:ssakin viime vuosina. Mikäli kuitenkin käy niin, että vallan auktoriteetti kovin yksipuolisesti tulee riippuvaiseksi sen ylläitämästä kennelistä, on se   heikoissa kantimissa ja suurin vaara uhkaa sitä juuri siltä suunnalta. Venäjän historiassa on esimerkkejä.

En suinkaan väitä, että Putin olisi nyt heikoilla. Hänen ansionsa Venäjän nostamisessa alennustilastaan ovat valtavat ja on selvää, että ne kantavat pitkälle. Ylimystö on myös hänelle uskollista, sillä sen kohtalo on isäntään sitoutunut.

Yksi mies ei koskaan ole voinut Venäjää ottaa, ei edes Lenin, saati Pugatšov. Ei vallankumous synny pelkästä tyytymättömyydestä, se edellyttää kahta kilpailevaa vaihtoehtoa, valtakoneistoa. Kaappaus on toki usein -vaikka ei aina- mahdollinen ja sellaista ajatellessa kannattaa aina katsahtaa kaartinjoukkoihin ja niiden upseeristoon.

 

What do you want to do ?

New mail

Onko Suomikaan nyt oikeasti olemassa?

 

What do you want to do ?

New mail

Terveen järjen puolustus

 

Roger Scruton, Kansakuntaa tarvitaan. Suomalaisuuden liitto 2020, 96 s.

 

Muistelen, että jo 1980-luvulla kirjoitin arvostelun Roger Scrutonin teoksesta Thinkers of the New Left.

Kyseinen kirja arvioi muodikkaita, lähinnä ranskalaisia ajattelijoita, jotka tuohon aikaan olivat jo tunkemassa perinnäisen marxilaisuuden jättämään tyhjiöön.

Tuossa vaiheessa näiden sofistien merkitys yleensä kuitenkin rajoittui vain siihen, että he tekivät itsensä naurettaviksi. Kokonaisten tieteenalojen saati koko yliopistolaitoksen arvovaltaa ne eivät vielä horjuttaneet.

Siitä huolimatta kyseessä oli jo mannermaisen, etenkin ranskalaisen hengen tunkeutuminen anglosaksiseenkin ajatteluun, jossa perinteisesti oli kunnioitettu empiirisiä tosiseikkoja pikemmin kuin abstraktia käsitteistämistä.

Scruton tutkisteli tämän joukon ajattelua kiihkottomasti ja totesi, että sen kannattajiin kuului jopa pari eräänlaista neroakin. Toinen asia sitten oli, miten vakavasti nämä oli otettava.

Vielä jokunen vuosikymmen sitten ymmärrettiin yleisesti, etteivät vapautta ja ihmiskunnan onnea suinkaan parhaiten palvele ne, jotka suuriäänisimmin puhuvat vapaudesta ja yhteisestä hyvästä. Sir Isaiah Berlin osoitti hienosti sen, miten anarkisti Bakunin itse asiassa päätyi kannattamaan totalitaarista ajattelua. J.L. Talmon osoitti verrattomassa kirjassaan Totalitaarinen demokratia, miten Ranskan vallankumouksen kaikkein radikaaleimmat vapausaatteet toimivat kaikkein täydellisimmän orjuuttamisen perusteina.

Kun Neuvostoliitto hajosi, olivat niin sanoakseni aatteiden markkinat valmiit ottamaan vastaan uutta totalitaarista ajattelua, joka saattaisi entiseen tapaan verhoutua mitä ylevimpiin vapausaatteisiin.

Muistanemme, ettei neuvostokommunismi suinkaan myöntänyt olevansa mikään pakkojärjestelmä. Sen sijaan se selitti oman käytäntönsä olevan jo pitkä askel kohti ihmiskunnan täydellistä vapautumista ja peräti miljoona kertaa demokraattisempi järjestelmä kuin kapitalismi. Ei vähä mitään.

Scrutonille ranskalainen henki, sellaisena kuin se ilmeni suuressa vallankumouksessa, on nimenomaan epävapauden edustaja ihmisoikeuksien ja yhteishyvän abstraktissa valekaavussa. Bryssel toistelee Pariisin profeettojen perintöä ja Code Napoléonia yritetään pakolla eksportoida Englantiin, jossa se tuhoaa sitä traditiota, joka ruumiillistuu Common Law -järjestelmässä.

Voisipa sanoa, että samalla nimenomaan hyökätään sitä englantilaisten perinteisesti aina arvostamaa asiaa vastaan, joka tunnetaan nimellä common sense -terve järki.

On havaittavissa, että meilläkin on liikkeellä ollut runsaasti sellaista henkeä, joka on tuominnut Brexitin mielettömänä ja suorastaan rikollisena politiikkana, joka toimii ehdottomasti juuri brittien omia etuja vastaan.

Samalla on ylimielisesti jätetty ajattelematta sitä, että kukaan ei ymmärrä tuota brittien käsitystä omista eduistaan paremmin kuin he itse. Tosiasiallisesti asettuminen tuomariksi sen suhteen, mitä jonkin kansakunnan pitäisi äänestää ja millaista asiain tilaa sen olisi pidettävä onnenaan, on häpeämättömän totalitaarinen asenne.

On mahdollista, että britit toimivat huonon tiedon varassa eivätkä itse asiassa lainkaan haluaisi niitä seurauksia, joita brexitillä on, mutta tällainenhan kuuluu demokratian olemukseen. Kukaan 1900-luvun historiaa tunteva ei voi olla tunnustamatta, että päättäjillä oli sen kuluessa lähes aina täysin harhaiset käsitykset siitä, mitä he oikeastaan olivat tekemässä.

On toki mahdollista, että tilanne on tässä suhteessa radikaalisti muuttunut, mutta se ei ole todennäköistä. Niinpä oikeus ja kohtuus vaativat, että kansakunnat edelleenkin saavat ratkaisevan sananvallan omissa kohtalonkysymyksissään. Brexit on osoitus siitä ja on oletettava, ettei se ole sattuman tulos enempää kuin Trumpin menestys Yhdysvalloissa.

Tässä ennen brexitiä kirjoitetussa kirjasessaan Scruton katselee asioita suuressa määrin juuri Englannin ja sen perinteen kannalta, vastakohtanaan ranskalainen universalismi, jota edustavat myös ylikansalliset laitokset kuten EU ja WTO.

Englantilaiseen demokratiaan on kuulunut ajatus Englannista kotina. Kansalaisuus on suhde, joka on syntynyt kansalaisten ja sille vastuullisen valtion välille. Historian monissa koettelemuksissa se on osoittanut kestävyytensä. Kotimaa on ollut paikka, johon kohdistuvat luonnolliset, patrioottiset tunteet ja jonka asiat tunnetaan kaikille yhteisiksi.

Olennaista on ollut vallan vastuullisuus ja kotimaan hallitseminen nimenomaan sen omien tarpeiden mukaan, ei kaukaa, vastuuttomien byrokraattien toimesta ja joidenkin abstraktien periaatteiden mukaisesti.

Abstraktien ja olemukseltaan radikaalien periaatteiden joukkoon kuuluvat myös niin sanotut ihmisoikeudet, jotka filosofien keskuudessa ovat olleet monisatavuotisen kiistan kohteina. Nyt, yhtäkkiä, niistä on tullut aksioomia, joiden perusteita ei edes sovi kysellä. Sen sijaan niistä johdellaan kaikenlaisia, terveen järjenvastaisia asioita, joille vaaditaan suorastaan pyhyyttä ja koskemattomuutta älylliseltä kritiikiltä.

Tämähän on meille täysin tuttua ja kenellepä tarvitsisi muistuttaa niistä intellektuaalisesti ala-arvoisista yrityksistä, joissa oikeuslaitoksemme edustajat ovat vaatineet rangaistusta väärästä ajattelusta ja etenkin terveen järjen käytöstä.

Tällainen aksioomaksi korotettu abstrakti asia on esimerkiksi vuonna 1951 solmittu YK:n pakolaissopimus, jota nyt, aivan uusissa olosuhteissa on alettu käyttää argumenttina rajattoman maahanmuuton puolesta.

Tämä radikaalin ajattelun helmi on meilläkin onnistuttu lyömään läpi uudeksi normaaliksi, josta poikkeavia ahdistellaan kaikin keinoin, nimenomaan ylikansallisen lainsäädäntöön vedoten.

Scruton on epäilemättä aivan oikeassa nähdessään ylikansallisissa instituutioissa vaaran koko kansalliselle olemassaololle. WTO:n puitteissa kansakunnat saattavat joutua jopa ylikansallisten firmojen jyräämiksi ja pakotetuiksi luovuttamaan luonnonvaransa eniten maksavalle saalistajalle, aina vettä ja kaivannaisia myöten.

Scruton ottaa esimerkkinsä Englannista, mutta hänen käsittelemänsä ongelma on tietysti paljon yleisempi. Muuan uuden älyllisen humpuukin helmiä on ajatus kansakuntien keinotekoisuudesta, jonka pyhyys alkaa olla jo dogmin luokkaa.

Tässä on hyvä muistuttaa Leninistä, joka äkkiväärälle Pjatakoville tokaisi, ettei ole mitään mieltä koko kysymyksessä siitä, olisiko tunnustettava vain Suomen työtätekevät luokat eikä suomalaista kansakuntaa. Suomalainen kansakunta on olemassa riippumatta siitä, tunnustetaanko sitä vai ei, jyrähti Lenin. Koska se on olemassa, se myös pakottaa tunnustamaan itsensä.

Kuten havaitsemme, Leninin paljon puhuttu radikalismi oli itse asiassa vain puolinaista verrattuna nykyajan kamarioppineiden suorituksiin. Juuri tämän takia hän ilmeisesti myös pystyi säilyttämään puolueensa vallassa, vaikka oli maansa tuhonnut.

Toivokaamme, että nykyisen radical chicin älyllinen sokeus mahdollisimman nopeasti vie sen myös käytännössä siihen päämäärään, joka on sen premisseihin kirjoitettu eli siis ad absurdum, ennen kuin se ehtii tykkänään tuhota koko maanosamme.

What do you want to do ?

New mail