Onko Suomikaan nyt oikeasti olemassa?

 

What do you want to do ?

New mail

Terveen järjen puolustus

 

Roger Scruton, Kansakuntaa tarvitaan. Suomalaisuuden liitto 2020, 96 s.

 

Muistelen, että jo 1980-luvulla kirjoitin arvostelun Roger Scrutonin teoksesta Thinkers of the New Left.

Kyseinen kirja arvioi muodikkaita, lähinnä ranskalaisia ajattelijoita, jotka tuohon aikaan olivat jo tunkemassa perinnäisen marxilaisuuden jättämään tyhjiöön.

Tuossa vaiheessa näiden sofistien merkitys yleensä kuitenkin rajoittui vain siihen, että he tekivät itsensä naurettaviksi. Kokonaisten tieteenalojen saati koko yliopistolaitoksen arvovaltaa ne eivät vielä horjuttaneet.

Siitä huolimatta kyseessä oli jo mannermaisen, etenkin ranskalaisen hengen tunkeutuminen anglosaksiseenkin ajatteluun, jossa perinteisesti oli kunnioitettu empiirisiä tosiseikkoja pikemmin kuin abstraktia käsitteistämistä.

Scruton tutkisteli tämän joukon ajattelua kiihkottomasti ja totesi, että sen kannattajiin kuului jopa pari eräänlaista neroakin. Toinen asia sitten oli, miten vakavasti nämä oli otettava.

Vielä jokunen vuosikymmen sitten ymmärrettiin yleisesti, etteivät vapautta ja ihmiskunnan onnea suinkaan parhaiten palvele ne, jotka suuriäänisimmin puhuvat vapaudesta ja yhteisestä hyvästä. Sir Isaiah Berlin osoitti hienosti sen, miten anarkisti Bakunin itse asiassa päätyi kannattamaan totalitaarista ajattelua. J.L. Talmon osoitti verrattomassa kirjassaan Totalitaarinen demokratia, miten Ranskan vallankumouksen kaikkein radikaaleimmat vapausaatteet toimivat kaikkein täydellisimmän orjuuttamisen perusteina.

Kun Neuvostoliitto hajosi, olivat niin sanoakseni aatteiden markkinat valmiit ottamaan vastaan uutta totalitaarista ajattelua, joka saattaisi entiseen tapaan verhoutua mitä ylevimpiin vapausaatteisiin.

Muistanemme, ettei neuvostokommunismi suinkaan myöntänyt olevansa mikään pakkojärjestelmä. Sen sijaan se selitti oman käytäntönsä olevan jo pitkä askel kohti ihmiskunnan täydellistä vapautumista ja peräti miljoona kertaa demokraattisempi järjestelmä kuin kapitalismi. Ei vähä mitään.

Scrutonille ranskalainen henki, sellaisena kuin se ilmeni suuressa vallankumouksessa, on nimenomaan epävapauden edustaja ihmisoikeuksien ja yhteishyvän abstraktissa valekaavussa. Bryssel toistelee Pariisin profeettojen perintöä ja Code Napoléonia yritetään pakolla eksportoida Englantiin, jossa se tuhoaa sitä traditiota, joka ruumiillistuu Common Law -järjestelmässä.

Voisipa sanoa, että samalla nimenomaan hyökätään sitä englantilaisten perinteisesti aina arvostamaa asiaa vastaan, joka tunnetaan nimellä common sense -terve järki.

On havaittavissa, että meilläkin on liikkeellä ollut runsaasti sellaista henkeä, joka on tuominnut Brexitin mielettömänä ja suorastaan rikollisena politiikkana, joka toimii ehdottomasti juuri brittien omia etuja vastaan.

Samalla on ylimielisesti jätetty ajattelematta sitä, että kukaan ei ymmärrä tuota brittien käsitystä omista eduistaan paremmin kuin he itse. Tosiasiallisesti asettuminen tuomariksi sen suhteen, mitä jonkin kansakunnan pitäisi äänestää ja millaista asiain tilaa sen olisi pidettävä onnenaan, on häpeämättömän totalitaarinen asenne.

On mahdollista, että britit toimivat huonon tiedon varassa eivätkä itse asiassa lainkaan haluaisi niitä seurauksia, joita brexitillä on, mutta tällainenhan kuuluu demokratian olemukseen. Kukaan 1900-luvun historiaa tunteva ei voi olla tunnustamatta, että päättäjillä oli sen kuluessa lähes aina täysin harhaiset käsitykset siitä, mitä he oikeastaan olivat tekemässä.

On toki mahdollista, että tilanne on tässä suhteessa radikaalisti muuttunut, mutta se ei ole todennäköistä. Niinpä oikeus ja kohtuus vaativat, että kansakunnat edelleenkin saavat ratkaisevan sananvallan omissa kohtalonkysymyksissään. Brexit on osoitus siitä ja on oletettava, ettei se ole sattuman tulos enempää kuin Trumpin menestys Yhdysvalloissa.

Tässä ennen brexitiä kirjoitetussa kirjasessaan Scruton katselee asioita suuressa määrin juuri Englannin ja sen perinteen kannalta, vastakohtanaan ranskalainen universalismi, jota edustavat myös ylikansalliset laitokset kuten EU ja WTO.

Englantilaiseen demokratiaan on kuulunut ajatus Englannista kotina. Kansalaisuus on suhde, joka on syntynyt kansalaisten ja sille vastuullisen valtion välille. Historian monissa koettelemuksissa se on osoittanut kestävyytensä. Kotimaa on ollut paikka, johon kohdistuvat luonnolliset, patrioottiset tunteet ja jonka asiat tunnetaan kaikille yhteisiksi.

Olennaista on ollut vallan vastuullisuus ja kotimaan hallitseminen nimenomaan sen omien tarpeiden mukaan, ei kaukaa, vastuuttomien byrokraattien toimesta ja joidenkin abstraktien periaatteiden mukaisesti.

Abstraktien ja olemukseltaan radikaalien periaatteiden joukkoon kuuluvat myös niin sanotut ihmisoikeudet, jotka filosofien keskuudessa ovat olleet monisatavuotisen kiistan kohteina. Nyt, yhtäkkiä, niistä on tullut aksioomia, joiden perusteita ei edes sovi kysellä. Sen sijaan niistä johdellaan kaikenlaisia, terveen järjenvastaisia asioita, joille vaaditaan suorastaan pyhyyttä ja koskemattomuutta älylliseltä kritiikiltä.

Tämähän on meille täysin tuttua ja kenellepä tarvitsisi muistuttaa niistä intellektuaalisesti ala-arvoisista yrityksistä, joissa oikeuslaitoksemme edustajat ovat vaatineet rangaistusta väärästä ajattelusta ja etenkin terveen järjen käytöstä.

Tällainen aksioomaksi korotettu abstrakti asia on esimerkiksi vuonna 1951 solmittu YK:n pakolaissopimus, jota nyt, aivan uusissa olosuhteissa on alettu käyttää argumenttina rajattoman maahanmuuton puolesta.

Tämä radikaalin ajattelun helmi on meilläkin onnistuttu lyömään läpi uudeksi normaaliksi, josta poikkeavia ahdistellaan kaikin keinoin, nimenomaan ylikansallisen lainsäädäntöön vedoten.

Scruton on epäilemättä aivan oikeassa nähdessään ylikansallisissa instituutioissa vaaran koko kansalliselle olemassaololle. WTO:n puitteissa kansakunnat saattavat joutua jopa ylikansallisten firmojen jyräämiksi ja pakotetuiksi luovuttamaan luonnonvaransa eniten maksavalle saalistajalle, aina vettä ja kaivannaisia myöten.

Scruton ottaa esimerkkinsä Englannista, mutta hänen käsittelemänsä ongelma on tietysti paljon yleisempi. Muuan uuden älyllisen humpuukin helmiä on ajatus kansakuntien keinotekoisuudesta, jonka pyhyys alkaa olla jo dogmin luokkaa.

Tässä on hyvä muistuttaa Leninistä, joka äkkiväärälle Pjatakoville tokaisi, ettei ole mitään mieltä koko kysymyksessä siitä, olisiko tunnustettava vain Suomen työtätekevät luokat eikä suomalaista kansakuntaa. Suomalainen kansakunta on olemassa riippumatta siitä, tunnustetaanko sitä vai ei, jyrähti Lenin. Koska se on olemassa, se myös pakottaa tunnustamaan itsensä.

Kuten havaitsemme, Leninin paljon puhuttu radikalismi oli itse asiassa vain puolinaista verrattuna nykyajan kamarioppineiden suorituksiin. Juuri tämän takia hän ilmeisesti myös pystyi säilyttämään puolueensa vallassa, vaikka oli maansa tuhonnut.

Toivokaamme, että nykyisen radical chicin älyllinen sokeus mahdollisimman nopeasti vie sen myös käytännössä siihen päämäärään, joka on sen premisseihin kirjoitettu eli siis ad absurdum, ennen kuin se ehtii tykkänään tuhota koko maanosamme.

What do you want to do ?

New mail