Järjen vaikea rooli

Irrationalismin viekkaus

Joku saattoi hieman ihmetellä sitä, että edellisessä blogissa nostettiin jopa tuo surullisenkuuluisa 1930-luku jonkinlaiseksi rationalismin esikuvaksi, ainakin ylioppilaspiireissä.

Onhan tämä kovin suhteellista. Kuten tunnettua, ylioppilaiden järjestöjä hallitsi tuolloin Akateemiseksi Karjalaseuraksi itseään kutsuva kerho, jonka missiona ei suinkaan ollut liberalismin soihdun kantaminen. Tekoa ylistävässä paatoksessaan se rinnastui kommunisteihin (olennaista ei ole maailman selittäminen vaan sen muuttaminen) ja enemmän tai vähemmän kyynisessä hyödyllisen ideologian (ryssäviha) lanseeraamisessa sen totuusarvosta piittaamatta se oli sukua fasismille.

Kyseessä oli sukupolvi, jonka elämänkatsomus oli selvässä ristiriidassa sen edeltäjien kanssa. Toki tämä on ymmärrettävä niin, että puhutaan kellokkaista, jotka vetivät perässään massoja, ei koko porukasta.

Joskus takavuosina jäi mieleeni muuan 1920-luvun Ylioppilaslehdessä julkaistu artikkeli Traagillinen sukupolvi. Kirjoittaja tarkoitti termillä 1800-luvun lopun liberaaleja, jotka olivat jääneet tuon menneen aikakauden vangeiksi ja kuvittelivat, että sellaiset kansakunnan elimelliset yhdyssiteet kuin uskonto ja kansallistunto olivat vain ”sovinnaisennakkoluuloja”.

Ilmeisesti siis nuorison etummainen osa arvosti taas aivan uudella tavalla perinteitä, voisi sanoa traditionalismia. Vanhat kalkkikset, jotka moittivat ryssänvihaajia epämoraalisuudesta ja kauhistuivat pyssyuskoa, olivat pudonneet dynaamisen nykyajan kelkasta.

Valitettavasti tuo nuorison edustaja, nimeä en muista, sattui olemaan oikeassa sikäli kuin asia koskee kansainvälistä politiikkaa. Se oli varannut meidänkin maallemme kohtalon, joka oli parempi kestää aseiden käyttöön kouluttautuneena kuin vanhaa pasifismia hokien.

Mutta toki politiikka on vain osa elämää ja sitä paitsi ylioppilaiden menestyneimmän järjestön edustamat katsomukset saivat vain hyvin rajoitettua vastakaikua vastuunalaisissa piireissä. Näinhän tietenkin sopi olettaakin. Hurmahenkiset Elias Simojoet olivat tuskin enempää kuin aikansa  Rauno Setälöitä, joiden todellinen poliittinen painoarvo oli hyvin lähellä nollaa.

Tuskin kuitenkaan voidaan sanoa, että akateeminen nuoriso ennen sotia olisi ollut ylt’yleensä irrationalismin lumoissa. Toki ”patentti-isänmaallisuus” myi hyvin eikä niitäkään puuttunut, jotka ihailivat saksalaista uutta meininkiä, jossa kaikenkarvaiset kansallisten arvojen nakertajat pantiin kuriin kovalla kädellä.

Kuitenkin maamme vallitsevat arvot olivat liberaaleja sanan klassisessa mielessä. Tätä asiaa eivät 1930-luvun kommunistilait muuksi muuta, pikemminkin päinvastoin. Tämän todistaa esimerkiksi lehdistömme suhtautuminen Hitlerin Saksaan. Asiasta voi lukea Sinikka Wunschin väitöskirjasta.

Myös ylioppilaspiireissä henkistä ja poliittista vapautta ihanteenaan pitävät säilyttivät otteensa. Mahdollisesti he jopa edustivat suurta enemmistöä samoin kuin 1970-luvulla ei-taistolaiset. Heidän äänensä vain ei kaikunut yhtä korkealle kuin radikaalien karjunta.

Kaikki toivottavasti tietävät Kärki-ryhmän, joka lohkesi AKS:stä vuonna 1932, kun jälkimmäinen meni kannattamaan Mäntsälän kapinaa. Siihen kuului seuran älyllinen kärki Urho Kekkosesta lähtien. Erityisesti mukana oli Kesäyliopiston nimellä tunnetun keskustelukerhon jäseniä.

Edellä on enemmän tai vähemmän samaistettu liberaali elämänasenne rationalismiin ja sen vastakohta taas irrationalismiin. Se on yksi tapa lähestyä asioita.

Tahdon, vitaalisuuden ja Teon palvonta oli arvossaan viime vuosisadan alkupuolella ja ilmeni eri tavoin, Bergsonin élan vitalista ja D.H. Lawrencen tapaisten kirjailijoiden fantasioista aina natsien luovaan myyttiin ja fasistien kannattamaan filosofiseen pragmatismiin, joka hyväksyi totuudeksi sen, mikä toimi käytännössä ja siis auttoi muuttamaan maailmaa.

Toinen tie irrationaaliseen kulkee elämyksen, viime kädessä mystiikan kautta. Ymmärtääkseni se ei ollut tuohon aikaan suuressa huudossa, toisin kuin sittemmin kulttuurivallankumouksesta lähtien.

Mystiikalla on oma oikeutuksensa ja on mahdollista ja jopa todennäköistä, että se pystyy viemään ihmisen syvemmälle maailman ymmärtämiseen kuin se järki, joka tosin on antanut meille keinoja tehdä kaikenlaista, mutta vain rajoitetusti jos lainkaan ymmärrystä siitä, mitä me teemme ja mitä meidän pitäisi tehdä.

Ymmärrän hyvin niitä, jotka ihailevat esimerkiksi Carl Gustaf Jungia, joka arveli tekevänsä suuria löytöjä penkoessaan ihmisen alitajunnan kellareita. Ehkäpä siellä majaili se ikiaikainen viisaus, jonka oletamme olevan autenttisella ihmisellä, jalolla villillä?

Kannatan kuitenkin tässä asiassa Erich Frommin näkemystä, jonka mukaan Jungin irrationalismi oli pohjimmiltaan pahanlaatuista juuri siinä suhteessa, että hän tyytyi ihastelemaan irrationaalista sen sijaan, että olisi halunnut alistaa sen järjen ikeeseen kuten Freud teki Frommin mielestä.

Moni varmaan tässä vaiheessa kuittaa koko psykoanalyysin jonninjoutavana huuhaana ja kauttaaltaan rationalismin vastaisena. En kuitenkaan olisi asiasta niin varma. Fromm edustaa oman määritelmänsä mukaan ”humanistista psykoanalyysiä”, jossa ruumiinaukkojen tuntemuksilla ei ole primääristä asemaa ja jota vallitsee rationaalinen eetos. Sen keskeinen kysymys liittyy sen sijaan ihmisen metafyysiseen dilemmaan rajallisena ja itsensä rajattoman näkökulmasta ymmärtävänä olentona. Mielestäni se on alan suuntauksista ylivertainen.

Mutta irrationalismin puutarhassa, jossa kaikenlaisen humpuukin kukat hellässä hoidossa kukoistavat, ei Frommilla ole mitään merkittävää asemaa. Saattaa toki sitä paitsi olla, että hän on aivan väärä profeetta.

Mutta ei tämä ole olennaista silloin, kun yritämme löytää jotakin aikakausien erityispiirteitä niiden suhteessa rationalismiin ja irrationalismiin. Olennaisia ovat ne konfliktit, jotka voidaan havaita vanhan ja uuden välillä, sukupolvien ja suuntausten välillä.

1970- luvulla merkittävä filosofi S. Albert Kivinen puki näkemyksiään myös runomuotoon, joissakin tapauksissa niitä voitiin myös laulaa.

Seuraava, jota siteeraan ulkomuistista ja pahoittelen mahdollisia epätarkkuuksia, voitiin laulaa ”Juliskan” sävelellä (Juliska, oi Juliska ja Budapestin yö…)

paavi, Rudi Steiner mulle oppi-isät on

viesteihin mä uskon melkein joka meedion

Sit, hat, ananda, heijaa heijaa hei,

syvähenki saksalainen Aatun valtaan vei!

Tätä pidän vanhan 1950-luvun rationalismin repliikkinä kulttuurivallankumouksen henkisen ilmapiirin uutuuksiin. Vanhasta positivismista saatettiin kyllä sitten siirtyä ketterästi jopa taistolaisuuteen, kuten kehitys osoitti ja siis sitä tietä syvään irrationalismiin. Kiinnostavaa ja merkitsevää kuitenkin on, että samalla vannottiin valistuksen perinnön nimiin ja torjuttiin obskurantismi ainakin siinä muodossa, kun se nyt tunkeutui markkinoille.

Kabbalismia ylioppilaille

Kabbalismia ylioppilaille

Netistä huomaamani ilmoitus, joka lupaa johdatusta kabbalan salaisuuksiin Vanhalla ylioppilastalolla, herättää pakostakin ajatuksia.

Näyttää kaiketi siis siltä, etteivät nykyiset opiskelijat näe mitään kummallista siinä, että heidän omistamassaan talossa, joka joskus näytteli jonkinlaisen järjen ja valistuksen pyhäkön osaa, selostetaan nyt muinaisen taikauskon tympeitä opinkappaleita.

Ehkäpä pidetään aivan luonnollisena, että salaoppi, jota Madonna, eräs aikakauden kaiketi merkittävimmistä hahmoista kertoo kannattavansa, saa sijansa myös meidän muotitietoisen nuorisomme harrastuksissa. Onhan opiskelijoiden joukossa jo kauan ollut kaikenkarvaisia rastafareja, rokotuksen vastustajia, vegaaneja ja ties mitä voodoon harjoittajia ja wiccalaisia ehkä alkemistejakin? Kukapa nykyisenä aikana kuvittelisi olevansa pätevä tuomitsemaan sitä, mitä joku toinen harrastaa ja mihin hän uskoo?

Epäilemättä myös ennen sotia oli maassamme piirejä, jotka harrastivat esimerkiksi muinaissuomalaista uskontoa ja lisäksi toimi joukko erilaisia kristillisiä lahkoja. Saksassa obskurantismi kukoisti natsiaatteen rinnalla ja ”saksalainen ideologia”, jota esimerkiksi George L. Mosse on tutkinut, sisälsi koko joukon toinen toistaan järjettömämpiä uskomuksia, joiden yhteisenä nimittäjänä oli lähinnä niiden irrationaalisuus.

Kuitenkin pidän selvänä, että aina 1960-luvun toiselle puoliskolle saakka olisi Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan piirissä pidetty mahdottomana hyväksyä tilojen vuokraamista minkään salaopin kaupustelijoiden käyttöön. Se, mikä saattoi hyvinkin sopia höyrähtäneille eksentrikoille ei sopinut sille akateemiselle joukolle, jonka tehtävänä oli järjen valon hankkiminen ja levittäminen isänmaan ja ihmiskunnan parhaaksi. Suhtautuminen kriittiseen järkeen oli juuri se, joka erotti toisistaan valistuksen ja valistumattomuuden.

Toisen maailmansodan jälkeen obskurantismi oli huonossa huudossa. Toki stalinismikin oli tosiasiassa sellaista, mutta ainakin se kiivaasti vannoi järjen nimiin ja esiintyi valistuksen todellisena perillisenä. 1950-luku näyttää jälkeenpäin monessakin suhteessa niin puhtaaksiviljellyn rationaaliselta, että se jo suorastaan kammottaa.

1960-luvun kulttuurihistoriallinen taitekohta osui vuosikymmenen puoliväliin ja huipentui vuoden 1968 tolkuttomuuteen. Sekin sentään tapahtui rationalismin tunnusten alla, ainakin suurimmaksi osaksi.

Itse asiassa kulttuurivallankumouksen sosiologishenkisen rationaalisuuden rinnalle nousi tavallaan huomaamatta militantti irrationalismi, joka pukeutui suureksi osaksi itämaisen uskonnon ja filosofian tunnuksiin.

Zen-buddhismi oli nyt radical chicin eräs muunnelma, jonka etuja oli, että se oli järjen kritiikin ulottumattomissa. Mutta hullumpaankin mentiin, aivan kirjaimellisesti. Timothy Leary, ilmeisesti höyrähtänyt psykologi julisti, ettei hulluutta ole lainkaan olemassa. Sekin oli muka vain yhteiskunnan kontrollipolitiikan luomus.

Ilmeinen johtopäätös oli hullujen päästäminen vapaalle jalalle ja vastuullisten tehtävien uskominen heille, koska itse asiassa juuri yhteiskunta oli sairas ja sen hulluiksi leimaamat siis todennäköisesti kaikkein terveimpiä.

Kulttuurivallankumouksen huippuaikojen viisaudet kuulostavat nyt noloilta, mutta aikanaan ne otettiin täysin tosissaan. Siinä mielessä nykyajan kabbalistit ja wiccalaiset eivät ole sen kummallisempi ilmiö. Ehkäpä akateemisen nuorison tyhmistyminen ainakin alkoi jo 1960-luvulla eikä esimerkiksi 1990-luvulla?

Voidaan tietenkin sanoa, ettei Ylioppilastalo ole mikään yliopisto ja että ylioppilaskunta pitää nykyään arkisena tehtävänään kerätä mahdollisimman paljon rahaa jäsenilleen, helpottaakseen opiskelijan usein karua arkipäivää.

Tämä on tietenkin totta, mutta siitä huolimatta on yhtä mahdotonta kuvitella, että ylioppilastalo olisi 1930-luvulla vuokrattu kommunisteille kuin että se olisi silloin vuokrattu jonkin salaopin markkinoijille. Saatan erehtyä, mutta minusta tuntuu siltä, ettei kyseessä nyt ole pelkästään se periaate, ettei raha haise, vaan. Kyse on myös siitä, ettei järjen ja järjettömyyden välille haluta tehdä mitään oleellista eroa.

Olisiko kabbalismi kuitenkaan voinut saada armon maamme nuoren oppineiston silmissä 1960-luvulla? Epäilen tätä suuresti. Zen-buddhismi oli filosofia, joka saattoi asettua rationaalisuuden ulkopuolelle ja silti säilyttää uskottavuutensa myös rationaalisesti ajattelevan mielessä. Se toimi eri alueella.

Siihen aikaan opiskelija joka tapauksessa varustettiin murskaavalla metodologisella arsenaalilla, joka vainusi irrationaalisuutta kaikkialla ja jopa epäili syvästi sellaisenkin ilmiön kuin kansanluonteen olemassaoloa.

Se, joka opiskeli hartaasti Antti Eskolan Sosiologian tutkimusmenetelmät I-II (kiitoksia vielä hänelle), C. Wright Millsin teoksen The Sociological Imagination ja muita vastaavia opuksia, ei hevin langennut irrationalismin ansoihin.

Sitäkin kummallisemmalta tuntui, kun aikanaan yliopistolle sitten alkoi valua outoa ideologiaa, joka viis veisasi enempää empiriasta, rationaalisuudesta kuin terveestä järjestä.

Sitä nimitettiin postmodernismiksi ja kuvaavasti yksi sen keskeisiä uskonkappaleita oli antiessentialismi. Millään asialla ei siis ollut olemusta, toisin kuin Aristoteles oli kerran olettanut. Toki myös 1950-luvun positivismi oli karttanut essentian, olemuksen ottamista selittäväksi tekijäksi, mutta tässä oli jo jotakin laadullisesti uutta.

Hypähtäen pois entiseltä rationalismin perustalta uudelle, järjestä vapaalle vyöhykkeelle, postmodernismi alkoi pilkata vanhaa valistuksen perintöä oikein olan takaa. Yliopistoihin syntyi uusia, vapaita vyöhykkeitä, joissa terveellä järjellä ei enää ollut puheoikeutta.

Tässäpä nyt ollaan. Rationaalisuus on keskiverto-nykyihmisen mielestä kai useimmiten se normaali tapa tarkastella asioita. Tässä suhteessa hän on myös monessa suhteessa verrattomasti paremmin varustettu kuin suurin osa kansaa vielä muutama vuosikymmen sitten. Saattaa olla, että nykyään tavallinen peruskoulunsa kunnolla käynyt duunari hallitsee maailmaa jo monessa suhteessa rationaalisemmin, kuin ennen sotia valmistunut maisteri

Samaan aikaan kuitenkin myös irrationaalisuus ja suoranainen obskurantismi ovat yhä suuremmassa arvossa nimenomaan siellä, missä ennen kukoisti rationalismi ja valistus oli arvossaan.

Onko tilanne nyt jo muuttunut sellaiseksi, että yliopisto-opiskelijat haluavatkin usein erottautua rahvaasta nimenomaan irrationalismillaan? Vasta terveen järjen vastaiset johtopäätökset, jotka perustuvat tavalliselle rahvaalle käsittämättömiin postmoderneihin spekulaatioihin takaavat sen henkisen tyydytyksen, jota kaivataan palkinnoksi työstä ja vaivasta?

Tämä saattaa olla liian pitkälle menevä johtopäätös, mutta mielestäni sen asettaminen on hyödyllistä sikäli, että se panee ajattelemaan korkeakoulutettujen eli entisen sivistyneistön muuttunutta asemaa nykyisessä yhteiskunnassa. He eivät enää halua tai edes voikaan kantaa sitä valistajan ja esikuvan roolia, joka heillä kerran oli. Mutta mikä rooli heillä nyt on?

Voidaan sanoa, ettei sellaisella massalla, joka käsittää lähes puolet ikäluokasta voi olla yhteiskunnassa mitään erikoista roolia ja että juuri tämä selittää sen roolien muutoksen, mikä on tapahtunut siirryttäessä koulutusyhteiskuntaan.

Olkoon niin. Siitä huolimatta entinen isänmaan toivo seisoo hämmästyneenä uuden irrationalismin edessä ja ihmettelee, mikä ajan merkki tämä on. Olisiko kaikki voinut käydä toisin?

Pahuuden köykäisyys

Pahuuden köykäisyys

Anthony M. Daniels, joka kirjoittaa nimellä Theodore Dalrymple, on nykyisen Britannian näkyvimpiä moralisteja ja kantaa kunnialla suuren edeltäjänsä Thomas Carlylen lippua.

Dalrymple on toiminut lääkärinä sekä Saharan eteläpuolisissa valtioissa että Englannin slummeissa ja vankiloissa ja hän tuntee omasta kokemuksestaan myös Ranskan kuuluisat slummialueet.

Dalrymplen ajatuksista ja havainnoista olen joskus kirjoittanutkin. Hänen pääteesejään on, että sivistynyt luokka ”mandariinit” on pettänyt tehtävänsä ja ryhtynyt mielistelemään alaluokkaista moraalittomuutta ja primitiivisyyttä. Teoksessaan Our Culture, What’s left of it. The Mandarins and the Masses, Chicago 2005, Dalrymple kehittelee paitsi tätä näkemystä, myös ajatusta pahan kevytmielisyydestä frivolity of evil. Tämä on hänestä osuvampi termi kuin Hannah Arendtin pahan banaalisuus.

Slummeissa toimiessaan kirjoittaja joutui yhä uudelleen näkemään, miten alaluokkainen psykologia hylkäsi kaiken pitkäjännitteisyyden ja antautui yhä uudelleen hetken nautinnolle, joka täydellä varmuudella toi mukanaan pysyvää onnettomuutta sekä itselle että muille.

Erityisesti tämä koski seksisuhteita, joista yhdessä huumeiden kanssa oli muodostunut uuden ihmisluokan elämänsisältö. Koska yhteiskunta toimi näiden infantiiliin vaiheeseen jääneiden ihmisten sijaisvanhempana, he saattoivat maailmaan lapsia täysin vastuuttomasti ja tavallinen tapaus oli, että mies hylkäsi kodin siinä vaiheessa, kun vauva tuli maailmaan.

 Peräti 40 prosenttia Englannissa solmituista avioliitoista purkautuu. Kaikki eivät tosin toki tapahdu slummeissa, mutta paradoksaalista kyllä, slummit saavat kelvata esikuvaksi myös älymystölle, jonka ylpeydenaiheena on, ettei se ota kantaa siihen, onko gangsta-rap parempaa kuin Mozart vai ei.

Dalrymple on huolissaan kehityksestä, sillä hän näkee, ettei raja pahuuden ja hyvyyden ja hyvän ja huonon välillä ole mikään automaattisesti pysyvä olotila, vaan jotakin, mitä on vaalittava ja vartioitava. Mikäli älymystö hylkää roolinsa tien näyttäjänä, se pettää velvollisuutensa.

 Tämä trahison des clercs, josta Julien Benda jo ennen sotia puhui, on tietenkin jo vakiintunut käsite. Nyt se on joka tapauksessa aivan uudella tavalla ajankohtainen, sillä tuohon aikaan se ajattelutapa, joka ei erottele toisistaan hyvää ja pahaa, oli vasta oraalla. Nyt se on valtavirtaa.

Kahdeskymmenes vuosisata näytti ennenkuulumattomasti ne pahuuden syöverit, jotka ovat meitä yhä kovin lähellä ja joiden avautumista uudelleen ei kenenkään realistisesti ajattelevan kannata pitää mahdottomana.

Miten siis oikein on mahdollista, että juuri nyt älymystö suorastaan ylpeilee sillä, ettei se tuomitse pahuutta aikä alhaisuutta, vaan sen sijaan ne, jotka haluavat pitää kunniassa arvojen hierarkiat?

On outoa ajatella, että rikosten määrä on Englannissa on kaksitoistakertaistunut siitä, mitä se oli vuonna 1941, kun elintaso oli verrattomasti nykyistä matalampi. Vaikka tilastojen ongelmat otettaisiin huomioon, ei kehitystä voi kiistää.

Amerikassa kehitys on ollut samanlaista ja sitä pohtinut Gertude Himmelfarb on jokunen vuosi sitten puhunut J-kirjaimen muotoisesta käyrästä. Se on onneksi jo taittunut, mikä ehkä osoittaa vain sen, että jossakin se saturaatiopiste tässäkin asiassa löytyy, ainakin lyhyellä tähtäimellä.

Kun tilanne on tämä, ei ole mahdollista tai ainakaan riittävää selittää sitä kuvaannollisesti sanoen perisynnillä eli ihmisen raadollisilla taipumuksilla, jotka toki ovat asian välttämätön ehto.

Voisiko ratkaisevana syynä sitten olla se, että yhteiskunta on ottanut huolehtiakseen myös lurjusten asioista, jotka siten ovat saaneet avoimen valtakirjan tehdä tyhmyyksiä kuten roskalainoja syytävät pankit jatkavat toimintaansa IMF:n takauksen turvin tai EU:n veronmaksajien rahoilla?

Dalrymple näyttää pitävän hyvinvointivaltiota yhtenä perussyynä ongelmaan, mutta taitaa unohtaa, että se tuskin selittää Yhdysvaltain vastaavaa kehitystä. Toki welfare on sielläkin slummien tärkeä polttoaine.

Slummien etninen koostumus on tunnetusti varsin värikäs, mikä varmastikin on yksi selittävä tekijä ja saattaa pohjoismaissa olla jopa niistä tärkein. Siinäkin toki vaikuttaa se seikka, että ihmiset, joilla ei ole edellytyksiä tulla toimeen tasaveroisina toimijoina työmarkkinoilla, on vastuuttomasti otettu maahan, jossa heille on tarjona vain sosiaalista pahoinvointia.

Yhteinen piirre uudessa alaluokkaisuudessa näyttäisi joka tapauksessa olevan erityinen slummipsykologia, jossa lyhytjännitteinen hedonismi ajaa kaikkien muiden arvojen yli ja jossa ihmiset ovat luopuneet kantamasta vastuuta omasta elämästään ja läheisistään.

Arvojen primitiivistyminen koskee kaikkia slummiväestön ryhmiä. Siihen sopeutuneet muslimitkaan eivät aktiivisesti harjoita uskontoaan eivätkä piittaa sen määräyksistä, vaikka saattavatkin pitää sitä identiteettitekijänä, jonka kuvittelevat nostavan heidät ympäristönsä yläpuolelle.

Masentavalta tuntuu, että tämä psykologia ei ainoastaan saa yhteiskunnan ylempien kerrosten hyväksymistä, vaan jopa kiitoksia. Kun nuoret haluavat kehua itseään, he kertovat olevansa arvoneutraaleja, ketään tuomitsemattomia, mitä englannin sana nonjudgmental tarkoittaa.

Kuka tahansa slummissa asuva tyttö voisi itse asiassa lukea sikäläisten katu-uskottavien kollien kasvoista, minkälaista moraalia he edustavat. Varmemmaksi vakuudeksi jotkut vielä hankkivat paidankin, jossa lukee fuck off tai mad dog.

Mutta tarkoittaako se nykyään enää yhtään mitään? Aikana, jolloin valtionpäämiehet käyvät kuuntelemassa black metal-musiikkia ja jolloin gangsta-rappareita haastatellaan kunnioittavasti tärkeinä kulttuurivaikuttajina (näin esimerkiksi uusimman Die Zeitin sivuilla), on yhä selvempää, ettei pahuutta oteta enää vakavasti.

Mutta tämä saattaa tarkoittaa myös sitä, ettei hyvyydellekään anneta mitään arvoa. Jokainenhan sitä paitsi tietää, minne hyvät ja vastaavasti pahat tytöt pääsevät ja voi siitä tehdä johtopäätöksensä.

Onko ihmiskunta tai ainakin läntinen maailma, tai nyt vähintäänkin Englanti menossa vääjäämättömästi kohti yhä suurempaa hyvän ja pahan banaalia sekoitusta, jossa kevytmielisyys nousee keskeiseksi arvoksi?

Tällainen suuntaus viimeisten puolen vuosisadan ajan on mielestäni ollut kiistämätön. Se, mikä oli suuren 1960-luvun kulttuurivallankumouksen aikaan uskallettua ja rankkaa, on nykyään pelkästään latteaa ja ikävystyttävää. Ja samaan aikaan kuohuttava, disturbing on kaiken taiteen kohdalla korkeinta arvostusta ilmaiseva adjektiivi.

Kuka tahansa saattaa nykyään kantaa paitaa, jossa lukee vulgaareja hävyttömyyksiä tai muita raakuuksia, tosin yleensä englanniksi. Tämän kulttuurin prestiisi on niin suurta myös meillä, että kaikesta päätellen moni ei kykene lainkaan oivaltamaan sitä, että moukkamaisuus voisi olla moukkamaisuutta myös englanniksi.

Sitä paitsi myös meillä alkaa olla hyvin sopimatonta olettaa, että moukkamaisuutta ylipäätään voisi olla olemassa. Myös meillä on cool olla nonjudgmental. Mutta miten kauan se riittää? Mihin uusi normaali saattaa vielä siirtyä?