Järjen vaikea rooli

Irrationalismin viekkaus

Joku saattoi hieman ihmetellä sitä, että edellisessä blogissa nostettiin jopa tuo surullisenkuuluisa 1930-luku jonkinlaiseksi rationalismin esikuvaksi, ainakin ylioppilaspiireissä.

Onhan tämä kovin suhteellista. Kuten tunnettua, ylioppilaiden järjestöjä hallitsi tuolloin Akateemiseksi Karjalaseuraksi itseään kutsuva kerho, jonka missiona ei suinkaan ollut liberalismin soihdun kantaminen. Tekoa ylistävässä paatoksessaan se rinnastui kommunisteihin (olennaista ei ole maailman selittäminen vaan sen muuttaminen) ja enemmän tai vähemmän kyynisessä hyödyllisen ideologian (ryssäviha) lanseeraamisessa sen totuusarvosta piittaamatta se oli sukua fasismille.

Kyseessä oli sukupolvi, jonka elämänkatsomus oli selvässä ristiriidassa sen edeltäjien kanssa. Toki tämä on ymmärrettävä niin, että puhutaan kellokkaista, jotka vetivät perässään massoja, ei koko porukasta.

Joskus takavuosina jäi mieleeni muuan 1920-luvun Ylioppilaslehdessä julkaistu artikkeli Traagillinen sukupolvi. Kirjoittaja tarkoitti termillä 1800-luvun lopun liberaaleja, jotka olivat jääneet tuon menneen aikakauden vangeiksi ja kuvittelivat, että sellaiset kansakunnan elimelliset yhdyssiteet kuin uskonto ja kansallistunto olivat vain ”sovinnaisennakkoluuloja”.

Ilmeisesti siis nuorison etummainen osa arvosti taas aivan uudella tavalla perinteitä, voisi sanoa traditionalismia. Vanhat kalkkikset, jotka moittivat ryssänvihaajia epämoraalisuudesta ja kauhistuivat pyssyuskoa, olivat pudonneet dynaamisen nykyajan kelkasta.

Valitettavasti tuo nuorison edustaja, nimeä en muista, sattui olemaan oikeassa sikäli kuin asia koskee kansainvälistä politiikkaa. Se oli varannut meidänkin maallemme kohtalon, joka oli parempi kestää aseiden käyttöön kouluttautuneena kuin vanhaa pasifismia hokien.

Mutta toki politiikka on vain osa elämää ja sitä paitsi ylioppilaiden menestyneimmän järjestön edustamat katsomukset saivat vain hyvin rajoitettua vastakaikua vastuunalaisissa piireissä. Näinhän tietenkin sopi olettaakin. Hurmahenkiset Elias Simojoet olivat tuskin enempää kuin aikansa  Rauno Setälöitä, joiden todellinen poliittinen painoarvo oli hyvin lähellä nollaa.

Tuskin kuitenkaan voidaan sanoa, että akateeminen nuoriso ennen sotia olisi ollut ylt’yleensä irrationalismin lumoissa. Toki ”patentti-isänmaallisuus” myi hyvin eikä niitäkään puuttunut, jotka ihailivat saksalaista uutta meininkiä, jossa kaikenkarvaiset kansallisten arvojen nakertajat pantiin kuriin kovalla kädellä.

Kuitenkin maamme vallitsevat arvot olivat liberaaleja sanan klassisessa mielessä. Tätä asiaa eivät 1930-luvun kommunistilait muuksi muuta, pikemminkin päinvastoin. Tämän todistaa esimerkiksi lehdistömme suhtautuminen Hitlerin Saksaan. Asiasta voi lukea Sinikka Wunschin väitöskirjasta.

Myös ylioppilaspiireissä henkistä ja poliittista vapautta ihanteenaan pitävät säilyttivät otteensa. Mahdollisesti he jopa edustivat suurta enemmistöä samoin kuin 1970-luvulla ei-taistolaiset. Heidän äänensä vain ei kaikunut yhtä korkealle kuin radikaalien karjunta.

Kaikki toivottavasti tietävät Kärki-ryhmän, joka lohkesi AKS:stä vuonna 1932, kun jälkimmäinen meni kannattamaan Mäntsälän kapinaa. Siihen kuului seuran älyllinen kärki Urho Kekkosesta lähtien. Erityisesti mukana oli Kesäyliopiston nimellä tunnetun keskustelukerhon jäseniä.

Edellä on enemmän tai vähemmän samaistettu liberaali elämänasenne rationalismiin ja sen vastakohta taas irrationalismiin. Se on yksi tapa lähestyä asioita.

Tahdon, vitaalisuuden ja Teon palvonta oli arvossaan viime vuosisadan alkupuolella ja ilmeni eri tavoin, Bergsonin élan vitalista ja D.H. Lawrencen tapaisten kirjailijoiden fantasioista aina natsien luovaan myyttiin ja fasistien kannattamaan filosofiseen pragmatismiin, joka hyväksyi totuudeksi sen, mikä toimi käytännössä ja siis auttoi muuttamaan maailmaa.

Toinen tie irrationaaliseen kulkee elämyksen, viime kädessä mystiikan kautta. Ymmärtääkseni se ei ollut tuohon aikaan suuressa huudossa, toisin kuin sittemmin kulttuurivallankumouksesta lähtien.

Mystiikalla on oma oikeutuksensa ja on mahdollista ja jopa todennäköistä, että se pystyy viemään ihmisen syvemmälle maailman ymmärtämiseen kuin se järki, joka tosin on antanut meille keinoja tehdä kaikenlaista, mutta vain rajoitetusti jos lainkaan ymmärrystä siitä, mitä me teemme ja mitä meidän pitäisi tehdä.

Ymmärrän hyvin niitä, jotka ihailevat esimerkiksi Carl Gustaf Jungia, joka arveli tekevänsä suuria löytöjä penkoessaan ihmisen alitajunnan kellareita. Ehkäpä siellä majaili se ikiaikainen viisaus, jonka oletamme olevan autenttisella ihmisellä, jalolla villillä?

Kannatan kuitenkin tässä asiassa Erich Frommin näkemystä, jonka mukaan Jungin irrationalismi oli pohjimmiltaan pahanlaatuista juuri siinä suhteessa, että hän tyytyi ihastelemaan irrationaalista sen sijaan, että olisi halunnut alistaa sen järjen ikeeseen kuten Freud teki Frommin mielestä.

Moni varmaan tässä vaiheessa kuittaa koko psykoanalyysin jonninjoutavana huuhaana ja kauttaaltaan rationalismin vastaisena. En kuitenkaan olisi asiasta niin varma. Fromm edustaa oman määritelmänsä mukaan ”humanistista psykoanalyysiä”, jossa ruumiinaukkojen tuntemuksilla ei ole primääristä asemaa ja jota vallitsee rationaalinen eetos. Sen keskeinen kysymys liittyy sen sijaan ihmisen metafyysiseen dilemmaan rajallisena ja itsensä rajattoman näkökulmasta ymmärtävänä olentona. Mielestäni se on alan suuntauksista ylivertainen.

Mutta irrationalismin puutarhassa, jossa kaikenlaisen humpuukin kukat hellässä hoidossa kukoistavat, ei Frommilla ole mitään merkittävää asemaa. Saattaa toki sitä paitsi olla, että hän on aivan väärä profeetta.

Mutta ei tämä ole olennaista silloin, kun yritämme löytää jotakin aikakausien erityispiirteitä niiden suhteessa rationalismiin ja irrationalismiin. Olennaisia ovat ne konfliktit, jotka voidaan havaita vanhan ja uuden välillä, sukupolvien ja suuntausten välillä.

1970- luvulla merkittävä filosofi S. Albert Kivinen puki näkemyksiään myös runomuotoon, joissakin tapauksissa niitä voitiin myös laulaa.

Seuraava, jota siteeraan ulkomuistista ja pahoittelen mahdollisia epätarkkuuksia, voitiin laulaa ”Juliskan” sävelellä (Juliska, oi Juliska ja Budapestin yö…)

paavi, Rudi Steiner mulle oppi-isät on

viesteihin mä uskon melkein joka meedion

Sit, hat, ananda, heijaa heijaa hei,

syvähenki saksalainen Aatun valtaan vei!

Tätä pidän vanhan 1950-luvun rationalismin repliikkinä kulttuurivallankumouksen henkisen ilmapiirin uutuuksiin. Vanhasta positivismista saatettiin kyllä sitten siirtyä ketterästi jopa taistolaisuuteen, kuten kehitys osoitti ja siis sitä tietä syvään irrationalismiin. Kiinnostavaa ja merkitsevää kuitenkin on, että samalla vannottiin valistuksen perinnön nimiin ja torjuttiin obskurantismi ainakin siinä muodossa, kun se nyt tunkeutui markkinoille.