Entropia kasvaa

 

Lämpökuolemaa odotellessa

 

Juu, en viitannut tässä siihen käristyskupoliin, jossa ilmastonmuutos meidät ja meidän lajimme paistaa, ikuista turkkiaan kantavista lemmikeistämme puhumattakaan.

Sen sijaan ajattelin absoluuttista kylmyyttä, joka on sen kehityksen päässä, joka maailmassamme vallitsee: kun kaikki ne reaktiot ovat tapahtuneet, jotka voivat tapahtua, ei mikään enää liiku ja maailma on loppunut. Tuota kehitystämme kohti lopullista kylmyyttä kohti kutsutaan entropiaksi.

Kuten tunnettua, entropia kasvaa koko ajan, emmekä me sille mitään mahda. Se kuuluu asioiden olemukseen. Toki olisi virkistävää välillä nähdä entotropiakapinankin adepteja istumassa kadulla ja osoittamassa mieltään tällaista kehitystä vastaan.

En voi sanoa, että ikuisen kylmyyden tila minuakaan miellyttäisi, mutta näin aikamiehenä torjun ajatuksen, että minun sen takia ehdottomasti pitäisi esimerkiksi mennä istumaan kylmälle asfaltille. Jokin tällainen kyllä olisi faustisen ihmisen pakonomainen reaktio, kuten Spengler on todennut, mutta eihän se nyt jokaista pane liikkeelle, kyseessä on vain yleinen taipumus.

Aleksander Zinovjev, joka teki kaikkialla tunnetuksi termin ”Homo Sovieticus”, oli arvostettu filosofi ja meilläkin hyvin tunnettu, muun muassa Suomalaisen Tiedeakatemian ulkomainen jäsen ja esimerkiksi Lande Lindforsin arvostama merkittävä loogikko.

Itselläni oli joskus kunnia Suomen Pariisin instituutissa pitää esitelmä samassa tilaisuudessa kuin Zinovjev. Minä puhuin parhaalla ranskallani ns. suomettumisesta ja hän venäjäksi(?) jostakin muusta. Sali oli kukkuroillaan ihmisiä, vaikka silloin oli ensimmäinen todella kaunis kevätpäivä. Kylläpäs me olemme kiinnostavia, oli pakko ajatella. Instituutin johtaja Tarmo Kunnas vaikutti tyytyväiseltä.

Muuten hän, siis tuo Zinovjev oli juuri niin omituinen kuin oikealta filosofilta sopii odottaakin. Hänen viimeiset kirjansa näyttävät stalinismin ylistykseltä (Našej junosti poljot) ja olivat ilmestyessään taas kerran sensaatio. Mutta ehkäpä en vain ymmärrä.

Joka tapauksessa Zinovjev sovelsi tuota mainittua ajatusta entropian kasvusta myös inhimilliseen elämään ja sen muotoihin. Neuvostoliittolaista elämänmuotoa (Sovetski obraz žizni), jota virallinen  ideologia nimenomaan ylisti yhdeksi sosialismin suureksi saavutukseksi ja ihmiskunnan korkeimman kehitysasteen, kehittyneen eli kypsän sosialismin ainutlaatuiseksi tunnukseksi, Zinovjev kuvasi pitkälle kehittyneen rappion, kulttuurisen entropian surkeaksi tuotteeksi.

Oli virkistävää huomata, että Natalia Narotšnitskaja, josta muutama päivä sitten kirjoitin, olikin kääntänyt pöydän toisin päin ja puhunut nimenomaan lännestä kulttuurisen madaltumisen ja lainomaisesti yhä alaspäin suuntautuvan pyrkimyksen esimerkkitapauksena ja Venäjästä taas sen vastavoimana.

En kuitenkaan ihan purematta niele myöskään Narotšnitskajan chauvinistista kaunomaalailua. Kyllä hän länteen nähden on enimmäkseen oikeassa, mutta ei se tilanne Venäjälläkään ole tässä suhteessa lännen konträärinen vastakohta. Asian voi heti havaita vaikkapa syntyvyystilastoista ja huomaan itsekin kirjoittaneeni siitä tästä näkökulmasta. Siitä enemmän alempana.

Mitä venäläiseen kulttuuriin (sanan laajassa merkityksessä) muuten tulee olisi sen äkillinen muuttuminen Zinovjevin varsin äskettäisistä ajoista vastakohdakseen kovin kummallinen ilmiö. Vai olisiko niin, että Zinovjev loogikkona ja siis ammattimaisena käsitteiden kääntelijänä vain aikoinaan lipsautti hyvin karkean virheen, jollaiseen hänen materiaalinsa ja työkalunsa helposti johdattavat?

 

 

lauantai 17. marraskuuta 2018

Entropia kasvaa

 

Entropia kasvaa

 

Filosofi ja Neuvostoliiton tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen Aleksandr Zinovjev julkaisi kolmisenkymmentä vuotta sitten kirjan Коммунизм как реальность – kommunismin todellisuus.

Tuon ideologian viholliset olivat keskittyneet todistelemaan sen utooppisuutta ja mahdottomuutta. Zinovjev katsoi voivansa osoittaa, että se oli nimenomaan todellisuutta ja vieläpä vastasi eräitä ihmisen syvimpiä taipumuksia.

Ihmisen perusominaisuus oli nimittäin tietynlainen inertia: pyrkimys saada itselleen mahdollisimman paljon mahdollisimman vähällä vaivalla ja tässä suhteessa kommunistisen ideologian ohjaama Neuvostoliitto palveli häntä mahdollisimman hyvin.

Ei se tarkoittanut, että elintaso olisi ollut korkea, mutta kyllä sen sijaan sitä, että suhteessa vaadittuihin suorituksiin se oli omaa luokkaansa, maailman paras.

Ihmisten taipumus ponnistelun välttämiseen lienee sinänsä tosiasia. Toisaalta se on vaihdellut historian eri vaiheissa. Joskus kovakin työ on houkutellut tekijöitä, kun sen palkkana on ollut jokin suuri palkinto, kuten vaikkapa elintason nousu ja vaihtoehtona taas kurjuus.

Neuvostoliiton loppuaikoina kansan joukot eivät enää juuri olleet ahneita työlle. Kirjailijat (esim. Valentin Rasputinin Požar) kuvasivat, miten jätkät juopottelivat ja tappoivat aikaansa sen sijaan, että olisivat tehneet töitä. Jälkimmäiseen ei ollut mitään kiihokkeita. Rahaa saattoi hankkia lisää, mutta ei sillä voinut mitään ostaa.

Sananlaskun mukaan tyhjän saa pyytämättäkin. Niinpä kovan työnteon sijasta usein keskityttiin eri tavoin ruuvaamaan normeja alemmas ja petkuttamaan suorituksissa. Sehän oli siinä tilanteessa rationaalista toimintaa.

Tämä kulttuuri tuli aikanaan tiensä päähän ja sen viheliäisyyttä korosti, että kapitalistisessa maailmassa juuri samaan aikaan oli alkanut valtava konsumerismin kasvu. Ne hyvyydet, jotka siellä ilmestyivät kaikkialla saataville, olivat reaalisosialismissa tunnettuja lähinnä urbaanihuhujen kautta, mutta sekin riitti.

Kun systeemiä muutettiin, muuttui myös työmoraali nopeasti ja perusteellisesti. Tarpeiden optimaalinen tyydytys laiskotteluun ja fuskaamiseen keskittymällä ei enää ollut realistinen strategia.

Venäläisen ihmisen psykologia, sikäli kuin asia koskee niin sanotusti ponnistelujen optimointia, ei siis ollutkaan ongelmien syy, vaan seuraus.

Mutta oliko Zinovjevin yleisinhimilliseksi väittämä kommunaalisuus lainkaan todellisuuteen kuuluva asia? Hänhän oli väittänyt, että tuo pyrkimys saada itselleen mahdollisimman paljon mahdollisimman vähillä ponnistuksilla oli syvästi yleisinhimillinen piirre.

 Siksi hänen mielestään myös reaalisosialismi oli hyvin pysyvä elämänmuoto. Ja sitähän se ei ollut.

Kirjoittaja havainnollisti asiaa nesteiden ominaisuuksilla: vesi pyrkii aina kulkemaan painovoiman sille osoittamaa tietä, vähimmän vastuksen suuntaan. Sinne vetää myös ihmistä hänen kommunaalisuutensa.

Tämä merkitsee sitä, että tuo madaltumispyrkimys on luonnonvoima, jota vastaan voidaan toimia vain tarmolla, taistelemalla, asettamalla sen vastapainoksi toinen voima, jota voidaan myös kutsua kulttuuriksi.

Syvälle vajonneen kansan nostaminen alennustilastaan vaatii paljon työtä ja ponnistelua, joka itse asiassa suuntautuu erästä ihmisen perusominaisuutta vastaan, pohti filosofi. Tämän työn nimi on kulttuuri, siis merkityksessä cultura, muokkaus, luonnon voimien uudelleen suuntaaminen jalostamalla niitä.

Jokainen amatööripuutarhurina yritellyt tietää, mitä tässä on kyseessä. Löperön muokkauksen eli culturan ja laiminlyödyn kitkemisen oloissa luonto palaa heti takaisin villien rikkaruohojen muodossa.

Sivumennen sanoen, venäläisille on syytä antaa perinteisen kulttuurin vaalimisesta täydet pisteet, joten siinä mielessä Zinovjevin kritiikki ainakin osui harhaan, jos hän nyt siihen edes viittasi. Mitä sitten tulee erilaiseen špana-,urka jne. ympäristöihin, niiden merkitys jäi tietenkin kokonaisuudessa hyvin vähäiseksi. Mutta en kuitenkaan haluaisi väittää, ettei koko ideassa ollut mitään mieltä. Se toimi tietyssä ympäristössä, joka sitten muutettiin.

Ehkäpä tuo ympäristö ei edes ollut aivan ainutlaatuinen. Katsokaamme omaa maatamme. Kun ihmisiltä kysytään, mikä tekee heidät onnellisiksi, on vastaus yleensä jotakin paljon syvällisempää kuin raha, lomailu, kulutus tai joutenolo. Onneen tarvitaan aina tiettyjä uhrauksia ja se sisältää myös riskin menettämisestä. No pain, no gain.

Onni, ainakin potentiaalisesti, löytyy perheestä ja lapsista, mutta ne merkitsevät aina myös suurta vastuuta ja valtavia emotionaalisia sijoituksia. On tietenkin mahdollista, että syntyy perhehelvetti, mutta ilman tuota riskiä elämä todennäköisesti jää tasapaksuksi ja sisällöttömäksi.

On ilmeistä, että hyvin monet karttavat perheen perustamista ja korkeintaan solmivat avioliiton, sellaisenhan voi purkaa koska tahansa. Tiedän, etteivät monet suostu ottamaan edes koiraa, koska pelkäävät sen aiheuttamaa vastuuta ja huolenpitoa ja lopulta menettämistä.

Vaihtoehtona on ikuinen lapsuus, aluksi vanhempien, sitten työnantajan ja lopulta valtion elätettävänä. Vastuu kasvatuksesta ja toimeentulosta kuuluu aina jollekulle toiselle. Tärkeintä on, ettei ota itselleen sellaisia taakkoja.

Tämän sinkkuegoistin prototyyppi on Ibsenin Noora, josta ei suotta kerran tullut uuden aikakauden ikoni. Se, joka vaivautuu lukemaan tuon perin juurin helppohintaisen, vaikka suureen syvällisyyteen pyrkivän näytelmän, voi vain ihmetellä sen valtavaa, aikakauden mullistavaa suosiota.

Sankaritar eli siis päähenkilöhän on aikuisen ikään varttunut nainen, joka yhtäkkiä päättää jättää perheensä. Syynä on täysin lapsellinen loukkaantuminen hyvää tarkoittavan aviomiehen ymmärtämättömyyden johdosta.

Noora oli tietenkin hienostorouva, mutta hän oli uranuurtaja, jonka jälkiä koko feministinen ajattelu, käyttääkseni tällaista leikkisää termiä, tätä nykyä seurailee.

Omassa maassamme syntyvyys on minun elinaikanani aluksi suuresti alentunut ja nyt sitten suorastaan romahtanut. Elämme lapsinaisten aikaa. Toki suuri osa naisista yhä synnyttää ainakin lapsen tai pari, mutta yhä suurempi osa pysyy henkisesti lapsina hautaan saakka, vailla perheen merkitsemiä riskejä.

Koska kukaan ei voi edes kuvitella, että ihmisten olisi mahdollisuuksien mukaan itse huolehdittava vanhuuden turvastaan, on nyt havaittu maamme olevan hätätilassa, jota muka korjaamaan tarvitaan suuri määrä vierastyövoimaa, joka saman tein muuttaa maahamme pysyvästi.

Tällaisella tempulla näyttävät heikoimmalla ymmärryksellä varustetut piirit pyrkivän korjaamaan ns. huoltosuhdetta. Uudet asukkaat siis ilmeisesti eivät lainkaan vanhene tai ainakaan ryhdy rajoittamaan syntyvyyttään samassa määrin kuin kantaväestö, mikä merkitsisi kulttuurista integraatiota.

On turha sanoakaan, ettei tuossa epätoivoisessa ideassa ole mitään järkeä.

Lapsellisen elämän tie näyttää siis olevan loppumassa sen kautta, että sitä viettävä väestönosa ei enää uusiinnu ja siis nopeasti häviää maan pinnalta. Mutta mikäpä voisi vähemmän kiinnostaa noita noora-tyttösiä, joille jo oman jälkikasvun kohtalo on merkityksetön omien halujen tyydyttämisen rinnalla.

On sanottu, että olennaista yhteiskunnassa ei ole, että aikuiset tekevät lapsia, tärkeämpää on, että lapset tekevät aikuisia. Olipa tämän muna ja kana-ongelman kanssa miten tahansa, trendi on selvä. Yleisen lapsettomuuden myötä olemme siirtymässä aikaan ilman aikuisia.

Tämä aikakausi ei enää edes puhu tahdon käsitteillä, vaan on korvannut sen halulla. Mutta löysä halu on juuri tuon Zinovjevin näkemän kommunaalisuuden agentti ja valloilleen päästettynä se vie pois kulttuurista sen kaikessa merkityksissä, yhä suurempaa entropiaa kohti.

 

Entropia kasvaa

Entropia kasvaa

Filosofi ja Neuvostoliiton tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen Aleksandr Zinovjev julkaisi kolmisenkymmentä vuotta sitten kirjan Коммунизм как реальность – kommunismin todellisuus.

Tuon ideologian viholliset olivat keskittyneet todistelemaan sen utooppisuutta ja mahdottomuutta. Zinovjev katsoi voivansa osoittaa, että se oli nimenomaan todellisuutta ja vieläpä vastasi eräitä ihmisen syvimpiä taipumuksia.

Ihmisen perusominaisuus oli nimittäin tietynlainen inertia: pyrkimys saada itselleen mahdollisimman paljon mahdollisimman vähällä vaivalla ja tässä suhteessa kommunistisen ideologian ohjaama Neuvostoliitto palveli häntä mahdollisimman hyvin.

Ei se tarkoittanut, että elintaso olisi ollut korkea, mutta kyllä sen sijaan sitä, että suhteessa vaadittuihin suorituksiin se oli omaa luokkaansa, maailman paras.

Ihmisten taipumus ponnistelun välttämiseen lienee sinänsä tosiasia. Toisaalta se on vaihdellut historian eri vaiheissa. Joskus kovakin työ on houkutellut tekijöitä, kun sen palkkana on ollut jokin suuri palkinto, kuten vaikkapa elintason nousu ja vaihtoehtona taas kurjuus.

Neuvostoliiton loppuaikoina kansan joukot eivät enää juuri olleet ahneita työlle. Kirjailijat (esim. Valentin Rasputinin Požar) kuvasivat, miten jätkät juopottelivat ja tappoivat aikaansa sen sijaan, että olisivat tehneet töitä. Jälkimmäiseen ei ollut mitään kiihokkeita. Rahaa saattoi hankkia lisää, mutta ei sillä voinut mitään ostaa.

Sananlaskun mukaan tyhjän saa pyytämättäkin. Niinpä kovan työnteon sijasta usein keskityttiin eri tavoin ruuvaamaan normeja alemmas ja petkuttamaan suorituksissa. Sehän oli siinä tilanteessa rationaalista toimintaa.

Tämä kulttuuri tuli aikanaan tiensä päähän ja sen viheliäisyyttä korosti, että kapitalistisessa maailmassa juuri samaan aikaan oli alkanut valtava konsumerismin kasvu. Ne hyvyydet, jotka siellä ilmestyivät kaikkialla saataville, olivat reaalisosialismissa tunnettuja lähinnä urbaanihuhujen kautta, mutta sekin riitti.

Kun systeemiä muutettiin, muuttui myös työmoraali nopeasti ja perusteellisesti. Tarpeiden optimaalinen tyydytys laiskotteluun ja fuskaamiseen keskittymällä ei enää ollut realistinen strategia.

Venäläisen ihmisen psykologia, sikäli kuin asia koskee niin sanotusti ponnistelujen optimointia, ei siis ollutkaan ongelmien syy, vaan seuraus.

Mutta oliko Zinovjevin yleisinhimilliseksi väittämä kommunaalisuus lainkaan todellisuuteen kuuluva asia? Hänhän oli väittänyt, että tuo pyrkimys saada itselleen mahdollisimman paljon mahdollisimman vähillä ponnistuksilla oli syvästi yleisinhimillinen piirre.

 Siksi hänen mielestään myös reaalisosialismi oli hyvin pysyvä elämänmuoto. Ja sitähän se ei ollut.

Kirjoittaja havainnollisti asiaa nesteiden ominaisuuksilla: vesi pyrkii aina kulkemaan painovoiman sille osoittamaa tietä, vähimmän vastuksen suuntaan. Sinne vetää myös ihmistä hänen kommunaalisuutensa.

Tämä merkitsee sitä, että tuo madaltumispyrkimys on luonnonvoima, jota vastaan voidaan toimia vain tarmolla, taistelemalla, asettamalla sen vastapainoksi toinen voima, jota voidaan myös kutsua kulttuuriksi.

Syvälle vajonneen kansan nostaminen alennustilastaan vaatii paljon työtä ja ponnistelua, joka itse asiassa suuntautuu erästä ihmisen perusominaisuutta vastaan, pohti filosofi. Tämän työn nimi on kulttuuri, siis merkityksessä cultura, muokkaus, luonnon voimien uudelleen suuntaaminen jalostamalla niitä.

Jokainen amatööripuutarhurina yritellyt tietää, mitä tässä on kyseessä. Löperön muokkauksen eli culturan ja laiminlyödyn kitkemisen oloissa luonto palaa heti takaisin villien rikkaruohojen muodossa.

Sivumennen sanoen, venäläisille on syytä antaa perinteisen kulttuurin vaalimisesta täydet pisteet, joten siinä mielessä Zinovjevin kritiikki ainakin osui harhaan, jos hän nyt siihen edes viittasi. Mitä sitten tulee erilaiseen špana-,urka jne. ympäristöihin, niiden merkitys jäi tietenkin kokonaisuudessa hyvin vähäiseksi. Mutta en kuitenkaan haluaisi väittää, ettei koko ideassa ollut mitään mieltä. Se toimi tietyssä ympäristössä, joka sitten muutettiin.

Ehkäpä tuo ympäristö ei edes ollut aivan ainutlaatuinen. Katsokaamme omaa maatamme. Kun ihmisiltä kysytään, mikä tekee heidät onnellisiksi, on vastaus yleensä jotakin paljon syvällisempää kuin raha, lomailu, kulutus tai joutenolo. Onneen tarvitaan aina tiettyjä uhrauksia ja se sisältää myös riskin menettämisestä. No pain, no gain.

Onni, ainakin potentiaalisesti, löytyy perheestä ja lapsista, mutta ne merkitsevät aina myös suurta vastuuta ja valtavia emotionaalisia sijoituksia. On tietenkin mahdollista, että syntyy perhehelvetti, mutta ilman tuota riskiä elämä todennäköisesti jää tasapaksuksi ja sisällöttömäksi.

On ilmeistä, että hyvin monet karttavat perheen perustamista ja korkeintaan solmivat avioliiton, sellaisenhan voi purkaa koska tahansa. Tiedän, etteivät monet suostu ottamaan edes koiraa, koska pelkäävät sen aiheuttamaa vastuuta ja huolenpitoa ja lopulta menettämistä.

Vaihtoehtona on ikuinen lapsuus, aluksi vanhempien, sitten työnantajan ja lopulta valtion elätettävänä. Vastuu kasvatuksesta ja toimeentulosta kuuluu aina jollekulle toiselle. Tärkeintä on, ettei ota itselleen sellaisia taakkoja.

Tämän sinkkuegoistin prototyyppi on Ibsenin Noora, josta ei suotta kerran tullut uuden aikakauden ikoni. Se, joka vaivautuu lukemaan tuon perin juurin helppohintaisen, vaikka suureen syvällisyyteen pyrkivän näytelmän, voi vain ihmetellä sen valtavaa, aikakauden mullistavaa suosiota.

Sankaritar eli siis päähenkilöhän on aikuisen ikään varttunut nainen, joka yhtäkkiä päättää jättää perheensä. Syynä on täysin lapsellinen loukkaantuminen hyvää tarkoittavan aviomiehen ymmärtämättömyyden johdosta.

Noora oli tietenkin hienostorouva, mutta hän oli uranuurtaja, jonka jälkiä koko feministinen ajattelu, käyttääkseni tällaista leikkisää termiä, tätä nykyä seurailee.

Omassa maassamme syntyvyys on minun elinaikanani aluksi suuresti alentunut ja nyt sitten suorastaan romahtanut. Elämme lapsinaisten aikaa. Toki suuri osa naisista yhä synnyttää ainakin lapsen tai pari, mutta yhä suurempi osa pysyy henkisesti lapsina hautaan saakka, vailla perheen merkitsemiä riskejä.

Koska kukaan ei voi edes kuvitella, että ihmisten olisi mahdollisuuksien mukaan itse huolehdittava vanhuuden turvastaan, on nyt havaittu maamme olevan hätätilassa, jota muka korjaamaan tarvitaan suuri määrä vierastyövoimaa, joka saman tein muuttaa maahamme pysyvästi.

Tällaisella tempulla näyttävät heikoimmalla ymmärryksellä varustetut piirit pyrkivän korjaamaan ns. huoltosuhdetta. Uudet asukkaat siis ilmeisesti eivät lainkaan vanhene tai ainakaan ryhdy rajoittamaan syntyvyyttään samassa määrin kuin kantaväestö, mikä merkitsisi kulttuurista integraatiota.

On turha sanoakaan, ettei tuossa epätoivoisessa ideassa ole mitään järkeä.

Lapsellisen elämän tie näyttää siis olevan loppumassa sen kautta, että sitä viettävä väestönosa ei enää uusiinnu ja siis nopeasti häviää maan pinnalta. Mutta mikäpä voisi vähemmän kiinnostaa noita noora-tyttösiä, joille jo oman jälkikasvun kohtalo on merkityksetön omien halujen tyydyttämisen rinnalla.

On sanottu, että olennaista yhteiskunnassa ei ole, että aikuiset tekevät lapsia, tärkeämpää on, että lapset tekevät aikuisia. Olipa tämän muna ja kana-ongelman kanssa miten tahansa, trendi on selvä. Yleisen lapsettomuuden myötä olemme siirtymässä aikaan ilman aikuisia.

Tämä aikakausi ei enää edes puhu tahdon käsitteillä, vaan on korvannut sen halulla. Mutta löysä halu on juuri tuon Zinovjevin näkemän kommunaalisuuden agentti ja valloilleen päästettynä se vie pois kulttuurista sen kaikessa merkityksissä, yhä suurempaa entropiaa kohti.

Entropia kasvaa eikä muuta voi

Viihde ja entropia

Uskonnonopettajamme joskus noin kuusikymmentä vuotta sitten yritti havainnollistaa meille kristinuskon sivistävää funktiota ja sanoi, että ilman sitä tuolla Uitonvirran rannalla vielä ihmisiä keitettäisiin padassa syötäväksi, noin hieman liioitellen sanottuna.

No, tässä oli mukana pieni kevennys ja viitattiin niihin lukemattomiin valkoisiin miehiin jotka tuon ajan pilakuvissa istuivat sidottuina padassa villien odotellessa vesi kielellä ruuan valmistumista.

Ymmärsimme, ettei se opettaja ihan totta puhunut eikä edes ihan vakavasti, mutta ehkäpä tuossa sentään oli sinapinsiemenen verran asiaakin?

Silloin oli vielä hyvin tuoreessa muistissa, miten ihmisiä oli käsitelty naapurimaassa Neuvostoliitossa ja hieman kauempana sivistyksen syntysijoilla eli Saksassa. Ei niitä siellä syöty, mutta sehän vain lisäsi asian barbaarisuutta. Ihmisen arvo joka tapauksessa poljettiin maan rakoon. Jotakin hyötykäyttöä natsit kai biomassalle kaavailivat, mutta taisi jäädä kokeiluksi.

Uskon tänäkin päivänä, että opettaja oli oikeilla jäljillä. Tosin kristinusko sinänsä tuskin barbarialta pelastaa, sitähän riittää vähän kaikenlaiseen käyttöön.

Yhdysvallat lienee tämän hetken valtioista kristillisimpiä, ainakin mikäli asia koskee ns. sivistysvaltioita. Se on kuitenkin myös sekulaarinen ja monikulttuurinen maa, jossa jokainen saa uskoa mitä huvittaa.

Kiinnostava paradoksi on, että tuossa maassa näyttää vallitsevan eräänlainen kalvinistinen psykologia, jonka mukaan vain osa kansasta on predestinoitu taivaaseen ja Herra ilmoittaa asian sallimalla näiden menestyä maallisissa toimissaan.

Helvettiin menijät ovat avun ulkopuolella ja kaiketi myös osansa ansainneet, vai tohtisiko kukaan epäillä kaikkivaltiaan viisautta ja oikeamielisyyttä?

Niinpä maallisen hyvänkin jakamisessa toimii nuhteettomasti periaate, voittaja saa kaiken. Häviäjät eli luuserit jäävät nuolemaan näppejään.

Tämä on tietenkin hyvin vahvasti karrikoitu kuva ja monen mielestä varmaan antaa aivan väärän käsityksen amerikkalaisesta psykologiasta, johon kuuluvat olennaisena osana sosiaalisuus ja välittäminen. Missä muka tehdään enemmän laupeudentyötä ja lahjoitetaan rahaa hyväntekeväisyyteen?

Kritiikki on oikeutettua. Puhe ”luusereista” on tai ainakin joskus oli kuitenkin meidän eurooppalaisten korvissa villi-ihmisten raakuutta, joka soti jyrkästi kristillisyyden perusoletusta eli jokaisen ihmisen jumalallista alkuperää olevaa arvoa vastaan.

Mutta kysehän oli vain erilaisesta käsityksestä tuon kristillisyyden luonteesta. Amerikkalainen yhteiskuntakäsitys se vain on pakanallinen, jokaisella kuppikunnalla on sitten oikeus omaan uskontonsa ja mielipiteeseensä tuosta menosta, kunhan muistaa, että perustuslaki on pyhä ja arvostelun yläpuolella

Joka tapauksessa amerikkalaisesta yhteiskunnasta ja kalvinismista päästään mielestäni ilman aasinsiltaa niihin viihteen lajityyppeihin, joita se tuottaa ja jotka kukoistavat nykyään myös meillä ja muussakin maailmassa.

Valtaosa tästä massasta on tietoisesti lapsentasoista, koska sellaisena se tavoittaa laajimman potentiaalisen yleisön ja, kuten sanotaan, money talks, shit walks.

Mutta sellainenhan se avoin yhteiskunta on, valittavaa riittää jokaiselle ja kuluttaja on ainakin teoriassa se kuningas, joka määrää tarjonnan. Tosin jokainen tutkija tietää, ettei asia näin ole. Myös viihteessä yleisö ostetaan suurella alkupanostuksella ja myyjä hallitsee markkinoita lähes suvereenisti.

Lännenfilmi on vain yksi pieni nurkkaus amerikkalaisesta elokuvasta. Tutustuminen sen historiaan riittää kuitenkin kertomaan olennaisen myös viihteen kehittymisestä. Lapsenomaiset sankaritarinat saivat tietyssä vaiheessa antaa tilaa sadismille ja muille sensaatioille sekä poliittiselle korrektiudelle. Jälkimmäisen sekoittaminen ylevään eettiseen tasoon olisi varsin hullunkurinen virhe, tulkoon sivumennen sanotuksi.

TV-sarjat taas alettiin korvata niin sanotulla tosi-TV:llä, joka lienee infantiilin viihdeteollisuuden kaikkein primitiivisin muoto. Siinä pelataan samalla tekijällä, joka saa lapset nauramaan, kun joiku toinen nauraa ja itkemään, kun joku toinen itkee. Niinpä henkilöitä itketetään ja nauratetaan. Voittaja saa sitten kaiken ja luuserit nuolevat näppejään.

Joku sanoi aikoinaan Amerikasta, tarkoittaen Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoja, että se on maa, jonka kehitys on kulkenut suoraan barbariasta rappioon ilman kulttuurin välivaihetta.

Tiedän toki myös amerikkalaisen korkeakulttuurin päiväpuolen. Siihen voi tutustua johtavista kulttuurilehdistä, mutta niitähän ei moni lue. Toki se siis on olemassa, mutta tuskin se vientitavaraa on.

Meillä Suomessa puisteltiin aikoinaan päätä niille kertomuksille amerikkalaisista viestimistä, jotka puhuivat kymmenistä TV- ja radiokanavista, lakkaamattomista mainoksista ja siitä joutavasta hömpästä, jonka alta ei enää löytynyt sitä ensimmäistäkään seuraamisen arvoista ohjelmaa.

Nyt olemme samassa tilanteessa ja siinä näyttää olevan koko Eurooppa, pitkälti Venäjäkin. Televisiossa, sen julkisesta rahoituksesta huolimatta, ei enää esitetä kunnianhimoisia näytelmiä ja pienoissarjoja. Ajankohtaisohjelmat koostuvat asenteellisista ”tutkimuksista” ja hallitsemattomasta hölötyksestä. Teema-niminen kanava oli vielä jokunen aika sitten kelvollinen henkireikä, mutta se ollaan nyt kaiketi tukkimassa, kuinkas muuten.

Suomalaisen TV-kritiikin typerimpiin edustajiin kuului aikoinaan Jukka Kajava, jolla oli käytössään kaksi kriteeriä: esittääkö näytelmä tms. asiat edistyksellisen ortodoksian vaatimusten mukaisina ja artikuloivatko näyttelijät selvästi.

Siitä huolimatta Kajavan voi vielä katsoa kuuluneen kulttuuria ylläpitävään sukupolveen, ehkä tosin sen läpipolitisoituneeseen rappiovaiheeseen.  Hän sentään otti käyttöön sanat hömppä ja tyhmentäminen. Nykyinen taso saattaa sen sijaan jo edustaa tien päätä tai sitten meitä odottaa vielä jokin sellainen typeryyden syvyys, jota emme vielä pysty kuvittelemaan.

Voi tietenkin sanoa, että tässä on kysymys vain niinkin kevyestä asiasta kuin viihteestä. Mitäpä tuon tasolla itseään vaivaamaan, katsomaan taas ei kukaan pakota.

Ehkäpä asia on vähän niinkin. Mutta jos mennään ns. korkeakulttuurin puolelle, ei kuva taida parantua lainkaan. Juuri nyt kuuluu Kansallisteatterissa menevän Kuningas Lear, joka on modernisoitu ymppäämällä sinne herkullisia (?) letkautuksia Sipilästä ja muista meidän aikamme ilmiöistä.

Uskon mielelläni, että tämä on niin syvällistä, kuin värkeistä lähtee, ilmaistakseni näkemykseni ajanmukaisella tavalla. Mutta miksi jonkun pitäisi mennä sellaista katsomaan? Eipä siihenkään kukaan useimpia aviomiehiä pakota, vaimot taas kai saa aina liikkeelle sosiaalinen paine, josta muistelen lukeneeni kultaisella 1960-luvulla, kun olimme vielä tämän nykyisen maailmanajan lähtökuopissa ainakin jossakin mielessä.

Kulttuurin kehityksen pääsuuntaa voinee kuvata fysiikan piiristä otetulla vertauksella. Kyseessä on entropian kasvu.

Joskus kulttuuria verrattiin vaivalloiseen, mutta määrätietoiseen ja jopa sankarilliseen rakennustyöhön, jossa vaikeuksien voittaminen ja itsensä ylittäminen oli keskeisenä teemana. Nyt on sen sijaan ryhdytty laskemaan liukua ja tyydytään limbokilpailuihin.

Kaupaksihan tämä tavara menee, jopa kaikkialle maailmaan, mutta jos ja kun sen rinnalla ei ole mitään korkeatasoista ja kunnianhimoista, tarkoittaa se, ettei länsimailla ole muille kulttuureille tarjottavana enää muuta kuin halveksimisen aiheita.

Ja mikä nyt sitten olikaan tuon kristillisyyden rooli, josta lähdettiin liikkeelle? Ei sillä taida enää olla yhtään mitään roolia ja siihen tämä ihmisarvon halveksinta taitaakin perustua. Kalvinismin ja juutalaisuuden voinee sentään vapauttaa ainakin suurimmasta vastuusta, kun viihdemarkkinoiden toimintaa ajatellaan.

Se, ettei ihminen ole minkään arvoinen (tai että tuo arvo ilmaistaan dollarimääräisesti) tuskin seuraa mistään uskonnollisesta viitekehyksestä. Sen sijaan se lienee kuta kuinkin väistämätön seuraus sellaisen täydellisestä puuttumisesta.

Ollaanko jo perillä?

 

Viimeinen ihminen

 

Silloin tällöin on tullut onnestakin kirjoitettua. Sehän on toki vanha käsite, eikä suinkaan äskettäinen keksintö kuten Friedrich Nietzsche väitti, vai pitäisikö sanoa väittää.

Hänellä on kyllä oikeus väitteeseensä, sillä käsitteet muuttuvat ajan myötä, eikä nykyaikainen onni, jota voi hyvin pitkälle pitää nimenomaan Nietzschen aikaisena keksintönä, suinkaan ole samaa kuin antiikissa ajateltu onnellisuus ihmisen mahdollisuuksien täytenä toteutumisena,

Tietenkin antiikissakin riitti erilaisia näkemyksiä enemmän kuin pystymme edes kuvittelemaan, mutta sellainen konsumeristinen onni, jonka Nietzsche kykeni käsittämään ennen kuin sitä itse asiassa laajemmissa kansalaispiireissä vielä lainkaan tunnettiin, oli luultavasti jotakin uutta. Ihminen oli nyt uudessa tilanteessa (vrt. Vihavainen: Haun uusi ihminen tulokset).

Kun ”Näin puhui Zarahustra” ei nyt ole suomeksi ulottuvilllani, lainaan Nietzscheä saksaksi ja käännän sitten koneella. Onneksi sekä klassikkojen tekstit että tuollainen hupaisa käännösvehje ovat nyt jokaisen ulottuvilla. Mikä on tällaisen ”onnen” suhde onnellisuuteen, jääköön tässä käsittelemättä.

 

Wir haben das Glück erfunden" – sagen die letzten Menschen und blinzeln.

Sie haben die Gegenden verlassen, wo es hart war zu leben: denn man braucht Wärme. Man liebt noch den Nachbar und reibt sich an ihm: denn man braucht Wärme.

Krankwerden und Mißtrauen-haben gilt ihnen sündhaft: man geht achtsam einher. Ein Thor, der noch über Steine oder Menschen stolpert!

Ein wenig Gift ab und zu: das macht angenehme Träume. Und viel Gift zuletzt, zu einem angenehmen Sterben.

Man arbeitet noch, denn Arbeit ist eine Unterhaltung. Aber man sorgt, daß die Unterhaltung nicht angreife.

Man wird nicht mehr arm und reich: beides ist zu beschwerlich. Wer will noch regieren? Wer noch gehorchen? Beides ist zu beschwerlich.

Kein Hirt und eine Herde! Jeder will das Gleiche, jeder ist gleich: wer anders fühlt, geht freiwillig ins Irrenhaus.

»Ehemals war alle Welt irre« – sagen die Feinsten und blinzeln.

Man ist klug und weiß alles, was geschehn ist: so hat man kein Ende zu spotten. Man zankt sich noch, aber man versöhnt sich bald – sonst verdirbt es den Magen.

Man hat sein Lüstchen für den Tag und sein Lüstchen für die Nacht: aber man ehrt die Gesundheit.

"Wir haben das Glück erfunden" – sagen die letzten Menschen und blinzeln…

 

Me keksimme onnen" - sanovat viimeiset ihmiset ja räpäyttävät silmiään.

He ovat lähteneet alueilta, joilla oli vaikea elää: koska tarvitset lämpöä. Ihminen rakastaa edelleen lähimmäistään ja hieroo häntä vastaan, sillä hän tarvitsee lämpöä.

Sairastuminen ja epäluottamus on heille syntiä: vaeltaa tarkkaavaisesti. Hölmö, joka edelleen kompastuu kiviin tai ihmisiin!

Vähän myrkkyä silloin tällöin: se tekee miellyttäviä unia. Ja paljon myrkkyä vihdoinkin, miellyttävään kuolemaan.

Ihmiset työskentelevät edelleen, koska työ on viihdettä. Mutta huolehditaan siitä, että keskustelu ei hyökkää.

Toisesta ei enää tule köyhää ja rikasta: molemmat ovat liian raskaita. Kuka vielä haluaa hallita? Ketä muuta totella? Molemmat ovat liian työläitä.

Ei paimenta ja laumaa! Kaikki haluavat samaa, kaikki ovat samanlaisia: joka tuntee toisin, menee vapaaehtoisesti hullujenhuoneeseen.

"Olipa kerran koko maailma hullu", sanovat hienoimmat ja vilkkuvat.

Ihminen on fiksu ja tietää kaiken, mitä on tapahtunut, joten pilkalle ei näy loppua. He riitelevät edelleen, mutta sopivat pian - muuten se pilaa vatsan.

Ihmisellä on himo päivälle ja himo yölle, mutta hän kunnioittaa terveyttään.

"Me keksimme onnen" – sanovat viimeiset ihmiset ja räpäyttävät silmiään...

 

No, kone on kone ja kehotan kääntymään esim. J.A. Hollon käännöksen puoleen, mikäli haluaa parempaa laatua. Tuon ”himon” (Lüstchen) kääntäisin kyllä pikemminkin pikku nautinnoksi. Diminutiivi ei ole siinä sattumalta.

Mitäpä sanoakaan, tässä on hämmästyttävästi maalattu kuva nykyajasta. Siinä ovat mukana niin ihmiskunnan parhaimmiksi ajatellut tavoitteen kuin sen suhde menneisyyteen.

Nietzschen mielestä näyttää olennaisinta tässä lajin viimeisessä alennustilassa olleen päämäärän puute. Toisin sanoen se päämäärä, joka oli ollut, oli jo saavutettu -siis onni sellaisena kuin se osattiin käsittää.

Kuvitteellisen Zarathustransa suulla filosofi opettaa sitten koko ihmiskuntaa: ihminen tarvitsee päämäärän. Päämääränä on oltava luoda jotakin itseään ja ”onneaan” korkeampaa: yli-ihminen.

Tämä kuulosti ainakin komealta ja sitä on sitten tulkittu monella tavalla, kukin tasonsa mukaisesti. Äärimmäisen vulgaari raakuus on parhaiten tiedossamme oleva tapa. Yli-ihmisen idean keksijä olisi todennäköisesti kuollut häpeästä, mikäli olisi saanut sen nähdä.

Kysyä toki voi, oliko hän edes sen keksijä. Uutta ja entistä korkeampaa ihmistä näet yritettiin 1900-luvulla luoda monella suunnalla, Kiinasta ja Koreasta aina Elben ja jopa Reinin rannoille saakka ja käyttää siihen koko modernin yhteiskunnan uutta välineistöä (ks. Vihavainen: Haun yli-ihminen tulokset). Juuret johtivat 1800-luvulle, josta tietenkin pääsee vielä kauemmas.

Saavutuksia voitaneen pitää karikatyyreinä siitä, mihin pyrittiin, mutta olihan ainakin päämäärä suuri ja asiaan panostettiin niin paljon kuin voitiin.

Mielestäni aivan liian vähän on kiinnitetty huomiota Nikolai Tšernyševskin (Vihavainen: Haun Tšernyševski tulokset) versioon uudesta ihmisestä.

Tunnettuahan on, että Lenin luki yhä uudelleen Tšernyševskin kirjaa ”Mitä on tehtävä?” ja risti sen mukaan erään tärkeimmän pamflettinsakin. Vasta kuudennella lukemisella kuluu vuosisataisnero ymmärtäneen, mistä kirjassa on kysymys.

Tämän tietäen en ryhdy itse kertomaan, mitä siinä  oikeastaan  tarkoitetaan. Joka tapauksessa se on alaotsikoltaan ”Kertomus uusista ihmisistä” ja se kuvaa uutta onnen maata, jossa uudet ihmiset asuvat teräs- ja alumiinikaupunkien (nyt niitä on!) kommuuneissa, missä kaikki toimii sähkön voimalla ja vapaa seksi näyttää nousseen uudenlaisen onnen symboliksi.

Tai vapaa ja vapaa. Eiväthän uudet ihmiset ole mitään elukoita, jotka kävisivät vain tarpeillaan noissa salaperäisissä palatseissa, joita Vera Pavlovnan neljännessä unessa kuvataan. He ovat nimenomaan uusia ihmisiä uudenlaisine persoonallisuuksineen. Kaiken keskellä on nainen, jumalatar…

Merkittävä ja hyvin omaperäinen ja omituinen filosofi, myös Suomalaisen Tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen Aleksandr Zinovjev tarkasteli sitten sadan vuoden kuluttua Tšernyševskin teoksen ilmestymisestä sitä, mitä uuden ihmisen luomisessa oli saatu aikaan.

Hänen teoksestaan ”Homo Sovieticus” tuli klassikko, jota klassikkojen yleiseen tapaan kukaan ei lue (ks. Vihavainen: Haun entropia kasvaa tulokset).

Se on sääli. Sekä Zinovjevin että Tšernyševskin teosten pitäisi kuulua ainakin yliopistolliseen lukemistoon Nietzschehän siellä lieneekin, elleivät wokettajat ole jo poistaneet  murhaavaa kriitikkoaan lukulistoilta tai kukaties korjanneet hänen teoksiaan poliittisesti korrekteiksi…

Oli miten oli. Menneisyyttä emme voi muuttaa, vaikka poistaisimme kirjoista kaikki maininnat sellaisista asioista, joista emme pidä.

Menneisyyteen kuului myös paljon unelmia radikaalisti paremmasta maailmasta. Olisi pelkästään tyhmää olla niihin tutustumatta.