Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle uusi ihminen. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle uusi ihminen. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit

lauantai 18. huhtikuuta 2026

Ihanne ja toteutus

 

Ihminen isolla I:llä

 

     Tapahtuipa kerran neljännesvuosisata sitten Pietarissa eräässä projektini seminaarissa, että kun pidin omaa esitelmääni, kuulijoita rupesi silminnähtävästi huvittamaan.

     Kuitenkin olin vain puhunut Maksim Gorkin ajattelusta ja siitä perustavanlaatuisesta erottelusta, jonka hän teki ”poroporvarin” ja ”Ihmisen” (isolla kirjaimella) välille.

     Tämä Ihminen isolla alkukirjaimella oli se aristotelista ihmisen olemusta toteuttava olento, jossa hänessä piilevä hyvä vapautui: Ihminen (Isolla I:llä) oli sankari, altruisti, keksijä, marttyyri, jos niin tarvittiin, jalo ja luova olento, jolle kaikki lajitoverit olivat rakkaita ja varmaankin myös toisten lajien edustajat. Hän lienee muistuttanut suuresti Erich Frommin ”genitaalis-produktiivista” persoonallisuutta.

      Isolla I:llä kirjoitettu eli täyteen mittaansa kehittynyt ihminen oli poroporvarin (meštšanin) vastakohta. Tuolle viimemainitulle otukselle, jota oikeastaan olisi venäjäksi voinut nimittää ali-ihmiseksi (nedotšelovek) oli tässä maailmassa tärkeää vain hänen oma etunsa ja sen lisäksi korkeintaan oma perhe ja suku.

     Poroporvari ajatteli vain hyötyä, erityisesti omaansa. Kun Ihminen neroudessaan keksi vaikkapa tulen, käytti poroporvari sitä vain makuuhuoneensa valaisemiseen, kun Ihminen keksi äänen tallentamisen, käytti poroporvari sitä renkutusten kuuntelemiseen, kun Ihminen keksi röntgensäteet, käytti poroporvari niitä vain omaisuutensa suojelemiseen ja niin edelleen ja niin edelleen.

     Gorkille poroporvari oli kaiken kulttuuripyrkimyksen vastakohta. Poroporvarille maailma oli vain oman kurjan tyydytyksen väline. Yhteiskunnassa poroporvaristoa edusti Venäjällä sen talopoikaisluokka (!) ja juuri siksi kansalaissota oli ollut niin eläimellisen raakaa ja vandalismin kyllästämää.

     Ihmiskunnan ja erityisesti Venäjän toivo oli vain työväessä, joka kukistaisi talonpoikaiston ja tulisi sen tilalle maan teollistuessa. Näin ajatteli Gorki ja tämä oli se syy, miksi hän tunnetusti kannatti kollektivisointia erityisen lämpimästi: talonpoika oli poroporvarillisuuden lähteenä hävitettävä, että Ihminen isolla I:llä voisi päästä valtaan.

     Kuten aluksi mainitsin, kun kerroin esitelmässäni tästä aiheesta huomasin ihmeekseni outoa hihittelyä, vaikka asia oli mielestäni sekä vakava että tärkeä ja esitykseni tosiasioiden mukainen.

     Sittemmin minulle kerrottiin, että olisi pitänyt sanoa ”ihminen suurella alkukirjaimella” (tšelovek s bolšoj bukvoj). Sen sijasta olin sanonut ”Tšelovek s bolšym Tš”. Kuulija assosioi tämän tš-kirjaimen välittömästi sanaan tšlen, joka tarkoittaa jäsentä ja on myös erityisen miehisen jäsenen normaali synonyymi.

     No, eipä tuossa suurta vahinkoa liene tapahtunut, ehkäpä se vain ryyditti kukaties kuivaa esitelmää. Itse asia kyllä ainakin tuli ymmärretyksi.

     Ja itse asia olikin hyvin tärkeä. Gorki toki oli melkoisessa määrin yksityisajattelija myös tuossa ”poroporvaristoa” (meštšanstvo) koskevan dogmin kohdalla, mutta ongelma vaivasi kaikkia.

     Oikeat, viralliset ideologit puhuivat ennen muuta ”pikkuporvaristosta” (melkaja buržuazija), vaikka kyllä tuo ”poroporvarillisuuden” käsite hiipi vahvasti myös virallisen ideologian piiriin ja muodosti siellä aika hankalan kysymyksen, joka näytti uhmaavan itse marxismi-leninismin pyhiä lakeja, jotka selittivät kaiken.

     Poroporvarillisuutta saattoi näet löytyä aivan mistä tahansa, myös työväenluokasta ja jopa sen itselleen nostamista johtajista. Miten tämä perisynnin kaltainen pahe ylipäätään sitten saattoi olla tuhottavissa?

     Voimalla ja väkivallallahan valtaan päässyt ideologia uskoi kaiken olevan ratkaistavissa ja niinpä ainakin voitiin yksityisen edun tavoittelu ja siihen liittyvä yritteliäisyys säätää ankarasti rangaistaviksi. Se nyt auttoi minkä auttoi ja loput voitiin aina niin sanoakseni reilusti valehdella. Joka tapauksesa jälkeä syntyi.

     Jo 1930-luvun lopulla, kun sosialistinen yhteiskunta oli julistettu rakennetuksi, alkoi taistelu (kaikkihan voitiin saavuttaa vain taistelulla eikä mitään ilman sitä) siirtymisestä kohti kommunismia.

     Kommunismissa ihminen isolla I:llä oli päässyt kasvamaan täyteen pituuteensa ja alistanut valtaansa luonnon, jolta voitiin ulosmitata (se ei antanut armopaloja) myös aineellista hyvinvointia, joka kommunismin koitettua olisi rajatonta: edes rahaa ei enää olisi, kun jokainen sai ammentaa yhteisestä laarista kaikkea materiaalista hyvyyttä tarpeidensa mukaan. Ei mammonan tavoittelulle enää tarvitsisi kenenkään uhrata elämäänsä ja arvojaan.

     Aineellinen hyvinvointi ilman poroporvarillisuutta näkyikin jo pilkistävän yhteiskunnasta sieltä täältä. Esimerkiksi stahanovilaiset työläiset saattoivat omalla työllään ansaita niin paljon, että kykenivät hankkimaan auton kuljettajineen.

     Selvää oli, että he olivat myös suuria korkeakulttuurin ystäviä, tunsivat Puškinin runot läpikotaisin ja lähettivät tyttärensä pianotunneille. Moni rustasi runojakin ja kirjoitti proosaa. Insinöörin tiedot yhtyivät heillä älymystön kulttuuritasoon ja työläisen luokkatietoisuuteen.

     Kommunismin aineelliseen hyvinvointiin kuului myös niin sanottu ylellisyys, jota  ennen vainruhtinaat ja kapitalistit aikoinaan saivat nauttia. Markkinoille tuli nyt kaviaaria ja samppanjaa ja muitakin hienouksia hajuvesistä silkkisukkiin.

     Lehdet kuvasivat sankarillisia uusia miehiä ja naisia myös entisten eliittiurheilujen parissa: harrastettiin purjehdusta ja ratsastusta, autoilua, laskuvarjohyppyjä ja lentämistä. Niistä oli myös sotilaallista hyötyä.

     Mutta oleellista oli uuden ihmisen luominen. Uusi ihminen oli se yli-ihminen eli vanhan aatamin tilalle kehittynyt Ihminen isolla I:llä, jonka tulemista sosialistit olivat julistaneet jo sata vuotta. Venäjällä siitä oli kirjoittanut erityisesti Nikolai Tšernyševski, jonka teos ”Mitä on tehtävä?” oli Leninin suuri herättäjä ja peruskokemus. Hän kertoi ymmärtäneensä sen merkityksen vasta kuuden lukemisen jälkeen.

     Yli-ihmisen julistaja Tšernyšeski joka tapauksessa oli (ks. Vihavainen: Haun yli-ihmisen kasvot tulokset ). Siitä puhuivat myös esimerkiksi Trotski ja jopa Buharin. Kun vallankumous vapauttaisi Ihmisen (suurella alkukirjaimella), alkaisi syntyä valtavia määriä neroja, kun ihmisyys saisi kaikkialla kasvaa täyteen mittaansa.

     No, eihän tämäkään utopia suinkaan huono ollut pyrkimystensä puolesta. Asia muutti luonnettaan, kun päämäärään pyrittiin totalitaarisella pakkovallalla ja uskottiin ehdottomasti tunnettavan ne lainomaisuudet, jotka yhteiskuntaa ja luontoa hallitsevat.

     Tässä sopii kai muistuttaa siitäkin, että kommunismin päämääränä oli maksimaalinen vapaus. Leninin, kuten anarkistien mielestä tämä merkitsi valtion eli väkivaltakoneiston tuhoamista. Lenin muotoili asian siten, että kommunisteilla oli anarkistien kanssa yhteinen päämäärä, mutta keinot poikkesivat roisistaan. Kommunisteilla ne perustuivat tieteeseen…

     Utopian toteuttamisessa kävi hieman samoin kuin tunnetussa tarinassa, jossa hiiri oli kissalle räätälinä ja yritti ensin ommella pukua. Kun se ei onnistunut, siirryttiin yrittämään takkia, sen jälkeen liivejä ja lopulta tupakkakukkaroa.

     Näin tuppaa käymään, kun ihminen luulee tuntevansa maailman pohjiaan myöten, olipa sitten kyseessä yhteiskunnan, ilmaston tai ihmisluonnon muuttaminen. Hybris tuottaa arvaamattomia seurauksia.

     Hyvät päämäärät ovat kuitenkin aina hyviä ja Ihminen isolla I:llä on yhä arvokas ihanne. Keinojen kanssa pitää vain olla varuillaan, niistä saattaa liian helposti tulla itsetarkoitus.

 

torstai 20. lokakuuta 2022

Uuden aikakauden lähteillä

 

Uusi kelpo ihminen

 

Sinclair Lewis, Babbitt. WSOY 1925, 448 s.

 

Uuden ihmisen luominen oli satakunta vuotta sitten kovasti tapetilla. Erityisesti muuan herra Nietzsche oli päässyt siihen johtopäätökseen, että ihminen oli varsin vastenmielinen olio ja että sen tilalle ja seuraajaksi olisi aiheellista luoda jotakin parempaa. Siinähän sitä olisi myös ihmiskunnalle työmaata, kun ei kukaan Jumalaakaan enää ihan tosissaan ottanut (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=uusi+ihminen ).

Niin venäläisessä kuin saksalaisessakin totalitarismissa oli uuden ihmisen luominen muuan keskeinen tehtävä ja siihen pyrittiin vakain tuumin ja uhrauksista välittämättä.

Samaan aikaan Amerikassa uusi ihminen näytti syntyneen spontaanisti. Hyvinvoiva keskiluokkainen poroporvari ilmestyi maailmaan erityisessä amerikkalaisessa muodossaan, jossa massatuotannon mahdollistama varallisuus liittyi henkiseen latteuteen ja keskinkertaisuuteen ja useinkin lapsellisiin instituutioihin.

Amerikkalaisuus oli sata vuotta sitten synonyymi dynaamiselle edistykselle. Venäläisen bolševikitkin ottivat amerikkalaisen dynaamisuuden esikuvakseen: työtä tehtiin yhä tehokkaammin tieteellisen taylorismin hengessä, luontoa muutettiin siekailematta ja valtavilla ponnistuksilla, vuoria tasoitettiin, koskia kesytettiin, etäisyydet voitettiin.

Toisaalta amerikkalainen hengettömyys oli kuuluisaa. Joku merkittävä kirjailija sanoi jopa, että mikäli koko amerikkalainen kirjallisuus hävitettäisiin, ei ihmiskunta siitä köyhtyisi lainkaan. Islantilaisella kirjallisuudella oli sen sijaan ollut suuri antinsa ihmiskunnalle annettavana.

Ja amerikkalainen konformismi oli käsitteenä tunnettu jo Alexsis de Tocquevillen ajlista, 1830-luvlöta saakka. Amerikkalaisessa demokratiassa vallitsi hänen mielestään todellisuudessa yhdenmukaisuuden paine, joka teki siitä henkisesti jopa epävapaamman kuin eurooppalainen monarkia. (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=tocqueville ).

Yhtä kaikki, amerikkalaisuus näytti olevan koko maailman kohtalona, historian voimat veivät ihmiskuntaa juuri siihen suuntaan, arveltiin monilla tahoilla jo 1800-luvun puolella.

Kun suurvallaksi kasvanut Amerikka sitten näytti leijonankyntensä 1900-luvun alussa, polkaisten maasta suurkaupunkeja, rakentamalla huimaavia pilvenpiirtäjiä ja ennen kaikkea syytämällä valtavista tehtaistaan loputtomasti tasalaatuista tavaraa, oli muun maailman vain hämmästyneenä ihmeteltävä tapahtunutta.

Jopa elintarvikkeiden tuotannossa Amerikan preerioiden halpa vilja löi laudalta Venäjän vientivehnän ja sitä tiloillaan kasvattanut aristokratia sai huomata joutuneensa alaspäin vievään kierteeseen.

Sinclair Lewis oli ensimmäinen amerikkalainen kirjallisuuden nobelisti ja hänen  Babbitt -romaaninsa päähenkilöstä on tullut suorastaan yleiskäsite: itsetyytyväinen, tyhmä ja konformistinen liikemies, jonka päämäärät elämässä ovat rahassa laskettavia.

Kirja tuntuu aluksi parodialta, mikä lieneekin ollut kirjoittajan tarkoituksena. Siinä kuvaillaan uuden ja nopeasti kasvaneen kaupungin asukkaita ja heidän arkipäiväänsä. Massatuotanto on mahdollistanut useille korkean elintason, johon kuuluu jopa automobiili. Myyminen on ammateista kunniakkain, myipä sitten mitä tahansa, samaa rahaa siitä saatiin.

Naiset ovat keskiluokan todellisia voittajia sikäli, että nykyaikaiset laitteet ovat tehneet kotityöstä niin helppoa, ettei siihen juuri kulu aikaa. Koska mies aina on elättäjä, ei vaimolla ole muuta tekemistä kuin laiskotella ja juoruta ja kiusata miestään motkotuksella ja kaikenlaisella turhuudella. Lapsiakaan tuskin on enempää kuin yksi tai kaksi.

Miehet pakenevat kotoa erilaisiin kerhoihin ja salaseuroihin ainakin kerran viikossa. Niissä on usein kaikenkarvaisia lapsellisia seremonioita ja arvonimiä ja Babbitt onnistuu jopa muuttamaan sponsoroimansa pyhäkoulunkin järjestykseltään sotilaalliseksi, mikä suuresti lisää sen suosiota.

Kirjoittaja kuvaa, että kaiken ylellisyyden keskellä amerikkalainen keskiluokka kuitenkin ikävystyy pahoin. Todellisen henkireiän tarjoaa Babbittille vasta eräretki henkiystävän kanssa.

Konformismin voima on suuri. Kun Babbitt erehtyy joskus julkisesti tunnustamaan työläisillekin lakko-oikeuden, häntä aletaan epäillä radikalismista ja hän joutuu syrjinnän kohteeksi, mikä uhkaa jo hänen bisneksiäänkin. Taistelun jälkeen Babbitt palaa ruotuun ja liittyy uuteen yhdistykseen, jonka tehtävänä on itse asiassa lakko-oikeuden kieltäminen.

Naissuhteet ovat vaikea paikka, kun mieli tekisi potkia vähän aidan yli, mutta jo oma moralismi estää sen. Lopulta kiusaaja saa tahtonsa perille ja sen mukana sankari eksyy nuorten ja vähän vanhempienkin hummaajien kerhoon, jonka nimenä on Konttikunta. Kyseessä on eräänlainen aikansa jauhojengi, joka hummaa jopa päivät pääksytysten.

Lopulta avio-onni sentään palautuu ja perheidylli eheytyy. Babbitt on taas ruodussa ja hänen yhteiskunnallisetkin mielipiteensä ovat asianmukaiset.

Babbitt ei itse asiassa ole mikään pelkkä karikatyyri, vaikka aluksi siltä näyttää. Hän on kuitenkin henkisesti liian kapea-alainen ja typerä ymmärtääkseen asioita laajemmasta näkökulmasta ja viime kädessä amerikkalaisen yhteiskunnan konformismi vääjäämättä nujertaa hänet.

On muistettava, että tässä kuvataan ilmiötä, joka oli vasta tulollaan. Amerikkalainen hyvinvointi ja elämäntapa oli syntynyt uudella mantereella ja tuskin pystyi vielä kukoistamaan Euroopassa, joka oli paitsi köyhä, myös monessa suhteessa muutenkin takapajuinen ainakin amerikkalaisista lähtökohdista arvioiden.

Nykyperspektiivistä katsoen kirja on menettänyt paljon satiirisesta tehostaan, kun monet sen esittämistä uutuuksista ovat tulleet jokapäiväisiksi myös Euroopassa.

Täytyypä joku päivä katsoa, miten kirjaa arvioitiin meillä.

keskiviikko 11. joulukuuta 2024

Ollaanko jo perillä?

 

Viimeinen ihminen

 

Silloin tällöin on tullut onnestakin kirjoitettua. Sehän on toki vanha käsite, eikä suinkaan äskettäinen keksintö kuten Friedrich Nietzsche väitti, vai pitäisikö sanoa väittää.

Hänellä on kyllä oikeus väitteeseensä, sillä käsitteet muuttuvat ajan myötä, eikä nykyaikainen onni, jota voi hyvin pitkälle pitää nimenomaan Nietzschen aikaisena keksintönä, suinkaan ole samaa kuin antiikissa ajateltu onnellisuus ihmisen mahdollisuuksien täytenä toteutumisena,

Tietenkin antiikissakin riitti erilaisia näkemyksiä enemmän kuin pystymme edes kuvittelemaan, mutta sellainen konsumeristinen onni, jonka Nietzsche kykeni käsittämään ennen kuin sitä itse asiassa laajemmissa kansalaispiireissä vielä lainkaan tunnettiin, oli luultavasti jotakin uutta. Ihminen oli nyt uudessa tilanteessa (vrt. Vihavainen: Haun uusi ihminen tulokset).

Kun ”Näin puhui Zarahustra” ei nyt ole suomeksi ulottuvilllani, lainaan Nietzscheä saksaksi ja käännän sitten koneella. Onneksi sekä klassikkojen tekstit että tuollainen hupaisa käännösvehje ovat nyt jokaisen ulottuvilla. Mikä on tällaisen ”onnen” suhde onnellisuuteen, jääköön tässä käsittelemättä.

 

Wir haben das Glück erfunden" – sagen die letzten Menschen und blinzeln.

Sie haben die Gegenden verlassen, wo es hart war zu leben: denn man braucht Wärme. Man liebt noch den Nachbar und reibt sich an ihm: denn man braucht Wärme.

Krankwerden und Mißtrauen-haben gilt ihnen sündhaft: man geht achtsam einher. Ein Thor, der noch über Steine oder Menschen stolpert!

Ein wenig Gift ab und zu: das macht angenehme Träume. Und viel Gift zuletzt, zu einem angenehmen Sterben.

Man arbeitet noch, denn Arbeit ist eine Unterhaltung. Aber man sorgt, daß die Unterhaltung nicht angreife.

Man wird nicht mehr arm und reich: beides ist zu beschwerlich. Wer will noch regieren? Wer noch gehorchen? Beides ist zu beschwerlich.

Kein Hirt und eine Herde! Jeder will das Gleiche, jeder ist gleich: wer anders fühlt, geht freiwillig ins Irrenhaus.

»Ehemals war alle Welt irre« – sagen die Feinsten und blinzeln.

Man ist klug und weiß alles, was geschehn ist: so hat man kein Ende zu spotten. Man zankt sich noch, aber man versöhnt sich bald – sonst verdirbt es den Magen.

Man hat sein Lüstchen für den Tag und sein Lüstchen für die Nacht: aber man ehrt die Gesundheit.

"Wir haben das Glück erfunden" – sagen die letzten Menschen und blinzeln…

 

Me keksimme onnen" - sanovat viimeiset ihmiset ja räpäyttävät silmiään.

He ovat lähteneet alueilta, joilla oli vaikea elää: koska tarvitset lämpöä. Ihminen rakastaa edelleen lähimmäistään ja hieroo häntä vastaan, sillä hän tarvitsee lämpöä.

Sairastuminen ja epäluottamus on heille syntiä: vaeltaa tarkkaavaisesti. Hölmö, joka edelleen kompastuu kiviin tai ihmisiin!

Vähän myrkkyä silloin tällöin: se tekee miellyttäviä unia. Ja paljon myrkkyä vihdoinkin, miellyttävään kuolemaan.

Ihmiset työskentelevät edelleen, koska työ on viihdettä. Mutta huolehditaan siitä, että keskustelu ei hyökkää.

Toisesta ei enää tule köyhää ja rikasta: molemmat ovat liian raskaita. Kuka vielä haluaa hallita? Ketä muuta totella? Molemmat ovat liian työläitä.

Ei paimenta ja laumaa! Kaikki haluavat samaa, kaikki ovat samanlaisia: joka tuntee toisin, menee vapaaehtoisesti hullujenhuoneeseen.

"Olipa kerran koko maailma hullu", sanovat hienoimmat ja vilkkuvat.

Ihminen on fiksu ja tietää kaiken, mitä on tapahtunut, joten pilkalle ei näy loppua. He riitelevät edelleen, mutta sopivat pian - muuten se pilaa vatsan.

Ihmisellä on himo päivälle ja himo yölle, mutta hän kunnioittaa terveyttään.

"Me keksimme onnen" – sanovat viimeiset ihmiset ja räpäyttävät silmiään...

 

No, kone on kone ja kehotan kääntymään esim. J.A. Hollon käännöksen puoleen, mikäli haluaa parempaa laatua. Tuon ”himon” (Lüstchen) kääntäisin kyllä pikemminkin pikku nautinnoksi. Diminutiivi ei ole siinä sattumalta.

Mitäpä sanoakaan, tässä on hämmästyttävästi maalattu kuva nykyajasta. Siinä ovat mukana niin ihmiskunnan parhaimmiksi ajatellut tavoitteen kuin sen suhde menneisyyteen.

Nietzschen mielestä näyttää olennaisinta tässä lajin viimeisessä alennustilassa olleen päämäärän puute. Toisin sanoen se päämäärä, joka oli ollut, oli jo saavutettu -siis onni sellaisena kuin se osattiin käsittää.

Kuvitteellisen Zarathustransa suulla filosofi opettaa sitten koko ihmiskuntaa: ihminen tarvitsee päämäärän. Päämääränä on oltava luoda jotakin itseään ja ”onneaan” korkeampaa: yli-ihminen.

Tämä kuulosti ainakin komealta ja sitä on sitten tulkittu monella tavalla, kukin tasonsa mukaisesti. Äärimmäisen vulgaari raakuus on parhaiten tiedossamme oleva tapa. Yli-ihmisen idean keksijä olisi todennäköisesti kuollut häpeästä, mikäli olisi saanut sen nähdä.

Kysyä toki voi, oliko hän edes sen keksijä. Uutta ja entistä korkeampaa ihmistä näet yritettiin 1900-luvulla luoda monella suunnalla, Kiinasta ja Koreasta aina Elben ja jopa Reinin rannoille saakka ja käyttää siihen koko modernin yhteiskunnan uutta välineistöä (ks. Vihavainen: Haun yli-ihminen tulokset). Juuret johtivat 1800-luvulle, josta tietenkin pääsee vielä kauemmas.

Saavutuksia voitaneen pitää karikatyyreinä siitä, mihin pyrittiin, mutta olihan ainakin päämäärä suuri ja asiaan panostettiin niin paljon kuin voitiin.

Mielestäni aivan liian vähän on kiinnitetty huomiota Nikolai Tšernyševskin (Vihavainen: Haun Tšernyševski tulokset) versioon uudesta ihmisestä.

Tunnettuahan on, että Lenin luki yhä uudelleen Tšernyševskin kirjaa ”Mitä on tehtävä?” ja risti sen mukaan erään tärkeimmän pamflettinsakin. Vasta kuudennella lukemisella kuluu vuosisataisnero ymmärtäneen, mistä kirjassa on kysymys.

Tämän tietäen en ryhdy itse kertomaan, mitä siinä  oikeastaan  tarkoitetaan. Joka tapauksessa se on alaotsikoltaan ”Kertomus uusista ihmisistä” ja se kuvaa uutta onnen maata, jossa uudet ihmiset asuvat teräs- ja alumiinikaupunkien (nyt niitä on!) kommuuneissa, missä kaikki toimii sähkön voimalla ja vapaa seksi näyttää nousseen uudenlaisen onnen symboliksi.

Tai vapaa ja vapaa. Eiväthän uudet ihmiset ole mitään elukoita, jotka kävisivät vain tarpeillaan noissa salaperäisissä palatseissa, joita Vera Pavlovnan neljännessä unessa kuvataan. He ovat nimenomaan uusia ihmisiä uudenlaisine persoonallisuuksineen. Kaiken keskellä on nainen, jumalatar…

Merkittävä ja hyvin omaperäinen ja omituinen filosofi, myös Suomalaisen Tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen Aleksandr Zinovjev tarkasteli sitten sadan vuoden kuluttua Tšernyševskin teoksen ilmestymisestä sitä, mitä uuden ihmisen luomisessa oli saatu aikaan.

Hänen teoksestaan ”Homo Sovieticus” tuli klassikko, jota klassikkojen yleiseen tapaan kukaan ei lue (ks. Vihavainen: Haun entropia kasvaa tulokset).

Se on sääli. Sekä Zinovjevin että Tšernyševskin teosten pitäisi kuulua ainakin yliopistolliseen lukemistoon Nietzschehän siellä lieneekin, elleivät wokettajat ole jo poistaneet  murhaavaa kriitikkoaan lukulistoilta tai kukaties korjanneet hänen teoksiaan poliittisesti korrekteiksi…

Oli miten oli. Menneisyyttä emme voi muuttaa, vaikka poistaisimme kirjoista kaikki maininnat sellaisista asioista, joista emme pidä.

Menneisyyteen kuului myös paljon unelmia radikaalisti paremmasta maailmasta. Olisi pelkästään tyhmää olla niihin tutustumatta.

tiistai 16. helmikuuta 2021

Nyt ei tainnut olla Zeus asialla?

 

What do you want to do ?
New mail

Euroopan ryöstö

 

Tunnettu venäläinen ohjaaja Konstantin Bogomolov julkaisi hiljattain Novaja Gazetassa manifestin, joka on herättänyt melkoista pöhinää intellektuellipiireissä (ks. https://novayagazeta.ru/articles/2021/02/10/89120-pohischenie-evropy-2-0?fbclid=IwAR0RgkSyDO94r-r2tMlwjH71aSPNIv9HW9LZI9l0S879UhTiykKA81f78ZY ).

Kuten Rutger Bregman naiivissa, mutta huomionarvoisessa kirjassaan esittää, länsimainen ihminen on luullut havainneensa, että ihminen on luontojaan paha. Tähän kuvitelmaan liittyy, että natsien tarvitsi vain vapauttaa tämä peto, kun se jo alkoi tehdä äärimmäisen barbaarisia tekoja.

Sen jälkeen on länsimaisen kulttuurin obsessiona ollut vangita tämä peto ja pitäen sitä tiukoissa pihdeissä valaa tai takoa se uudenlaiseksi (nämä ovat omia ilmaisujani, yritän kertoa ideasta sellaisena kuin sen itse ymmärrän).

Bogomolov ei toki viittaa Bregmaniin, vaan elokuvaan Clockwork Orange, joka hilpeän älyttömästi on suomennettu Kellopeliappelsiiniksi. Itse asiassahan clockworkilla ei ole mitään tekemistä kellopelin kanssa, vaan se tarkoittaa jousikoneistoa. Sellaisethan kellojakin käyttävät.

Joka tapauksessa tässä filmissä tapaamme rikollisen ja suorastaan sadistisen psyyken, joka kesytetään rankalla terapialla ja muuttuu mielisteleväksi lakeijaksi, joka nuolee kesyttäjänsä saappaita.

Ihmisen oletettua pahuutta kauhistunut länsi on vastaavalla tavalla halunnut kastraation ja lobotomian avulla muuttaa hänet uudeksi olennoksi. Näinhän kaikki totalitaariset virtaukset tekevät.

Niinpä lännestä onkin tullut uusi Reich, liberalismin nimiin vannovan totalitarismin tuhatvuotinen valtakunta, joka ei hyväksy ihmistä sellaisena kuin hän on, vaan käyttää raskaimpia aseitaan hänen luontonsa kukistamiseksi: konformistinen painostus ja sensuuri, johon osallistuvat sekä pikkunilkit että valtavat korporaatiot, taistelevat nyt normaalin ihmisyyden luonnollisia ilmauksia vastaan.

Suuri luovan energian lähde, seksuaalisuus pyritään tiukasti valjastamaan ja tukahduttamaan. Imelän kaiken sallivuuden naamion alla toteutetaan itse asiassa ankaraa sääntelyä: yksilön emootioita pyritään hallitsemaan.

Tämä on totalitarismin viimeinen rintama: hyökkäys ihmisen sisimpään, joka on siis julistettu politiikan alueeksi. (Muistattehan että henkilökohtainen on poliittista…). Toden totta, tulee mieleen, ettei edes Stalin ollut kyllin häpeämätön tehdäkseen tämän. Asian voi todeta vaikkapa hänen kirjallisesta maustaan.

Bogomolov ei juuri viittaa neuvostoliittolaiseen, vaan sen sijaan natsilaiseen totalitarismiin, jonka hän rinnastaa nykyiseen oikeaoppiseen läntiseen libertarismiin.

No, natsismissa valtio usutti yksilöä vihaamaan, nyt häntä yritetään puristaa haluttuun muottiin rakkaudeksi naamioidun ideologian avulla. Hän ei saa enää vapaasti vihata ja vastustaa sellaisia asioita kuin luonnostaan haluaisi.

Nyt on käytössä uusien yhteiskunnallisten arvojen koodeksi, uusi itkumuuri, jonka äärelle voivat kerääntyä kaikki sorretut ja solvaistut tai vain yksinkertaisesti kierot tyypit valittamaan kokemistaan vääryyksistä. Poliittisesta epäkorrektiudesta -jopa vähäisestä ja kauan sitten tapahtuneesta ajattelusta ja puheestakin- voidaan langettaa mikä tuomio tahansa. Ihminen voidaan yksinkertaisesti tuhota seremonioitta.

Pelko nousee siis aseeksi ja sitähän nimitetään myös terroriksi, voisi huomauttaa. Sitä eivät levitä vain satunnaiset aktivistit, vaan itse asiassa jo myös orwellilainen totuusministeriö.

Seksuaalisuus on uudelle totalitarismille liian laskematon luonnonvoima ja siksi se halutaan valjastaa. Sota seksiä vastaan on itse asiassa sota itse elämää vastaan. Ihminen on haluttu muuttaa pelkäksi lihaksi ja tehdä hänellä kokeita. Kristinusko halusi tehdä seksuaalisuudesta sakraalista, uusi queer-sosialismi haluaa tehdä siitä tuotantoa.

Myös tämä uusi totalitarismi haluaa laajentaa valtansa kaikkialle. Aikoinaan tällaisen laajenemisen perusteeksi otettiin rotu, nyt käytössä on uusi väline -totalitaarinen moraali.

Venäjä pysyi vuosikymmenet eristettynä tästä läntisestä maailmasta, mutta on yrittänyt 90-luvulta lähtien palata sen yhteyteen.

Nyt länsi ja Eurooppa eivät kuitenkaan ole enää samat kuin 90-luvulla, jolloin Venäjä halusi omaksua niiden arvot. Vanha Neuvostoliitto oli vartijoiden ja urkkijoiden yhteiskunta. Voisi sanoa, että poliittinen korrektius oli sielläkin kulttuurin keskiössä. Nyt se on sitä myös lännessä, eikä sellaiseen alistuminen innosta Bogomolovia yhtään enempää.

Nyt ihmiset pelkäävät lännessä sanoa mielipidettään, väittää Bogomolov ja puhuu totta. Toki ne eivät pelkää, joilla ei ole mitään sanottavaa sen lisäksi, mikä on sallittua. Ei sellaisilla ollut mitään pelättävää Neuvostoliitossakaan. Moraalinen terrori pitääkin sitten muut ruodussa.

Nyt liberaalit Venäjällä väittävät maan kulkevan jälkijunassa, mutta Bogomolov haluaa nähdä asian toisin: tuo juna on hullujen juna, joka vie Hieronymys Boschin irvokkaaseen helvettiin ja Venäjä on junan häntäpäässä sinne matkalla. Siitä junasta olisi irrottauduttava ja alettava rakentaa taas itselleen sitä vanhaa Eurooppaa, joka lännessä menetettiin, terveen ihmisen Eurooppaa…

Kuten arvata saattaa, monet tunnetut intellektuellit sekä lisäksi tietenkin kaikki tyhmimmät kylmän sodan soturit ovat kiirehtineet tulkitsemaan tämän ohjaajan skenaarion pelkäksi putinismin myötäilyksi. Mikäli ihmisen maailmankuvaan ei muuta mahdu, tämä onkin väistämätöntä.

Bogomolov tunnetaan kuitenkin ihan oikeana liberaalina, kuten myös hänen vaimonsa Ksenja Sobtšak. Tuskinpa hän mikään ostettu lakeija on.

Olipa asia niin tai näin, Bogomolov puuttuu varmasti ihan oikeaan ongelmaan. Venäjä on yhä säilynyt melkoisessa määrin läntisen maailman poliittiselta korrektiudelta syrjässä, mikä on merkinnyt myös huomattavan intellektuaalisen vapauden säilyttämistä.

Toki Venäjällä on varsin merkittäviäkin sananvapauden rajoituksia, mutta ne ovat koskeneet lähinnä politiikkaa, eivät sallitun ajattelun ja tuntemisen tapoja sinänsä.

Minusta tuntuu, että Bogomolov on nyt varsin huomattavasti samanlaisessa tilanteessa kuin aikoinaan Aleksandr Herzen. (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=herzen ).

Herzen vihasi maansa autoritaarisuutta ja siirtyi länteen, jossa hän luuli löytävänsä todellisen henkisen vapauden.

Vapaus oli kuitenkin perin suhteellista ja hämmästyksekseen Herzen havaitsi, että esimerkiksi ranskalaiset, joiden vapaudenrakkautta ihailtiin, olivatkin itse henkisesti epävapaita pikkuporvarillisuuden (meštšanstvo) orjia. Paradoksaalisesti Nikolai I:n kasarmivaltio oli samaan aikaan arkielämän vapauden maa (strana bytovoi svobody).

Johtopäätöksenä ei sentään ollut paluu Venäjälle ja sikäläisen poliittisen systeemin ihannointi. Itsevaltiutta vastaan Herzen ei koskaan väsynyt taistelemasta.

Mutta todellisuus on monimutkaisempaa kuin sokeat kylmän sodan soturit haluaisivat ja luulevat sen olevan. Venäjällä ovat omat ongelmansa ja ne ovat suuret, mutta se ei millään tavalla muuksi muuta sitä tosiasiaa, että on niitä lännessäkin.

Ei Venäjää pelasteta saattamalla se sokeasti omaksumaan kaikki läntisen maailman typeryydet sen uustotalitaarista poliittista korrektiutta myöten.

Olen itse puolestani aina kuvitellut, että totalitaarisesta yhteiskunnasta päässeet venäläiset olisivat saaneet rokotuksen tuota ideologista sairautta vastaan. Ainakin Bogomolovilla näyttäisi olevan runsaasti vasta-aineita.