Ajatuksissa, sanoissa ja töissä

 

Ilmiantajien kulttuuri

 

     Useimmat tuntevat Pavel (Pavlik) Morozovin tarinan, siis sen tarinan, joka virallisesti sepitettiin. Elleivät tunne, niin kehotan tutustumaan.

Harvempiehkä muistaa, että neuvostokirjailijoiden ensimmäisessä yleisliittolaisesa kongressissa ei sen vähäisempi hahmo kuin Maksim Gorki asetti pikku Pavlikin neuvostoälymystön esikuvaksi.

     Pysähdytään vielä tähän: siis älymystön esikuvaksi! Keskenkasvuisen kantelijan, joka ei hävennyt ilmiantaa omaa isäänsä siitä, että tämä vastusti bolševikkityrannian yritystä estää talonpoikia käyttämästä itse tuottamaansa viljaa….

     Venäläisestä intelligentsijasta on syystä sanottu paljon pahaa ja paljon hyvää ja olen siitä kirjoittanut niin useoin, että jätän tällä kertaa sen vaille sen enempiä esittelyjä (vrt. (ks. Vihavainen: Haun venäläinen paradoksi tulokset ). Joka tapauksessa sen piirissä syntyi aivan erityinen halveksinnan perinne niitä kohtaan, jotka kavalsivat älymystön asioita  sen vihollisille eli sortovallalle.

     Periaatteessahan neuvostojen maassa ei tietenkään ollut mitään sortovaltaa sanan entisessä mielessä, vaan päinvastoin. Toki entisten riistäjäluokkien jäseniä heidän perillisiään kohtaan noudatettiin sortopolitiikkaa, mutta sehän dialektiikan mukaisesti merkitsi vaon ja nimenomaan suurimman mahdollisen vapauden tavoittamista.

     Joka tapauksessa tämän meidän aikakautemme piirteisiin kuuluu nykyään, että älymystöön itsensä lukevat henkilöt toimivat innolla valtion rankaisukoneiston agentteina ja pyrkivät käyttämään sitä mahdollisimman tehokkaasti poliittisia vastustajiaan vastaan.

      Tällä palstalla huomaan puuttuneeni tähän ilmiöön jo blogin aloittamisesta lähtien (ks. Vihavainen: Haun erään blogin johdosta tulokset ) ja se näyttää sen kuin laajenevan.

     Päivi Räsäsen tapaus paljasti taannoin koko someyleisön pikku-pavlik-ilmiön valtavuuden ja sehän on yhä uudelleen voitu havaita milloin minkinlaisten ”nettietsivien” (ks. Vihavainen: Haun nettietsivä tulokset ) touhuissa, esimerkiksi silloin, kun nimimerkki ”riikan” rikollista mieltä pyrittiin todistelemaan kaivamalla netistä esiin hänen sarkastisia keskustelupuheenvuorojaan.

     Myös eduskunnan nykyisen puhemiehen ajatuksista yritettiin tehdä järjettömiä tulkintoja, jotta hänen oletetut orwellilaiset ajatusrikoksensa saisivat ansaitun rangaistuksen (ks. Vihavainen: Haun panssarit kaduille tulokset ).

     Kuten noissa lainatuissa blogeissa totean, en pidä mahdollisena, että noiden toimittajien käytös voisi selittyä pelkällä tyhmyydellä, olipa se sitten vaikka normaalia syvempää. Kyseessä on aivan ilmeinen pavlik-reaktio, jossa poliittinen yksisilmäisyys saa olennaista tukea moraalittomuudelta.

     Tuo mainittu typeryys on tietenkin kaiken tämän välttämätön ehto ja siihen näyttää liittyvän paradoksaalinen ylpeys omasta älyllisestä tasosta, joka tekee mahdolliseksi mustan näkemisen valkoisena ja päin vastoin. Epäilemättä voimme tässä kyllä havaita tiettyjä älymystön moni-ilmeiselle historiallekin ominaisia piirteitä.

     Nyt näyttää joku Veitola-niminen mediapersoona, jonka ohjelmia en ole nähnyt, ilmiantaneen jonkin lääkärien keskinäisen keskustelupalstan(!), jolla on esiintynyt ”rasistista” kielenkäyttöä.

    Nyt on siis taas kerran löydetty käyttöä tuolle surullisen kuuluisalle kuminauhapykälälle, jonka avulla ihmisiä voidaan haluttaessa rangaista vaikkapa siitä, että he eivät ole muuttaneet käyttämiään käsitteitä ajoissa virallisten normien mukaisiksi.

     Epäilemättä valtakunnansyyttäjä taas kerran tulee huolehtimaan siitä, että orwellilaista uuspuhetta käyttämättömät henkilöt saavat rikoslain mahdollistaman rangaistuksen aivan riippumatta siitä, ettei tuolla ”rikoksella” ole mitään uhria eikä mikään ”kärsivä” osapuoli ole asiasta valittanut, saati kannetta nostanut.

     Sen sijaan asialla ovat taas kerran henkiset ”pavlikit”, joiden urotöille lauma (vrt. Vihavainen: Haun roskajoukko tulokset ) taputtaa.

     Tämäkin kehityskulku on nykyhistoriaamme ajatellen yksi merkittävimmistä. Kansan kyky ja tahto ajatella itsenäisesti on yhä heikompi.

     Sellaista kansa on helppo johtaa lupaamalla sille yhä uusia ja vastikkeettomia rahallisia panostuksia kaikkiin hyviin asioihin ja ylistämällä sen kykyä varauksettomasti ja ilman pahoja ajatuksia tukea uutta, uljasta maailmaa, jossa vallitsevat totuus ja oikeus aidossa, virallisessa ja kyseenalaistamattomassa muodossaan.

Vastaan kiihottaminen

Erään blogin johdosta

”Joka asettaa yleisön saataville tai muutoin yleisön keskuuteen levittää tai pitää yleisön saatavilla tiedon, mielipiteen tai muun viestin, jossa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin ryhmää rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella, on tuomittava kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.”

Otin tämän lakisitaatin Kemppisen blogista. Teksti pani ajattelemaan ja täytyypä sanoa, että hämmästyin suuresti, kun luin, että blogisti halusi sitä sovellettavan niihin, jotka olivat kommentoineet hänen tekstiään. Hän siis ilmiantoi lukijansa ja kertoi vielä mielihyvin auttavansa poliisia sellaisten ihmisten henkilöllisyyden selville saamisessa, jotka ehkä ovat syyllistyneet rikokseen. Tämä tapahtui yleisen hyvän ja yhteisen edun nimissä, kuten kirjoittaja vakuutteli.

Paavo Rintala-vainaa aikoinaan piti tapanaan silloin tällöin letkauttaa juristeista, joita hän piti todellisuudelle vieraana ja haitallisena joutoväkenä.

Koska juristit eivät ole syntyperänsä tai esim. seksuaalisen suuntautumisensa takia sitä, mitä ovat, Rintalaa ei voinut syyttää kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Muuten ehkä olisi syytetty. Ja harva varmaan ajatteli, että juristit olisivat juristeja jonkinlaisen vakaumuksen perusteella, onhan ilmeistä, että heidän työtään helpottaa juuri sellaisen puuttuminen.

Joka tapauksessa on yleisesti ottaen hätkähdyttävää, millaiseen halpamaisuuteen ihminen saattaa alentua silloin, kun voi selittää nojaavansa lakiin tai haluavansa tutkia, onko laki hänen puolellaan. Tuntuu, etteivät minkäänlaiset normaalin häveliäisyyden säännöt tällöin pidättele juristia. Hänhän ratsastaa lailla, joka on, ellei nyt samaa kuin oikeus, niin perinteisesti kunnioitusta nauttiva asia ja välttämättömäksi ymmärretty. Laillisuuden puitteissa me kaikki haluamme pysyä.

Ongelmalliseksi asian saattavat tehdä lait, joiden noudattaminen on vastoin ihmisten vakaumusta tai tuottaa selvästi mielettömiä tuloksia. Sellaisessa tapauksessa syntyy vastarintaa, jota kutsutaan kansalaistottelemattomuudeksi. Se on useinkin terve reaktio, joka osoittaa, mikä on yleisen oikeustajun ja lain käyvän tulkinnan välinen ero.

Mikäli ero osoittautuu ylittämättömäksi, aukeaa valtiovallan ja hallintoalamaisten välille kuilu, joka voidaan ylittää vain lakia tai sen tulkintaa muuttamalla. Laki, jota ei kunnioiteta, mutta jonka noudattamista silti vaaditaan ja yritetään valvoa, johtaa yleisen lainkuuliaisuuden murenemiseen kuten aikoinaan kieltolaki tai Neuvostoliiton lain neuvostovastaisuutta koskevat pykälät.

On toki ihmisiä, jotka eivät ymmärrä tätä asiaa tai halua sen olemassaoloa myöntää. Heidän ainoaksi keinokseen jää vaatia kovempia rangaistuksia ja tiukempaa valvontaa. Ennemmin tai myöhemmin tämä tie on kuljettu loppuun ja se, mikä halutaan kieltää, pakottaa tunnustamaan olemassaolonsa. Tämä sillä edellytyksellä, että kielto kohdistuu johonkin normaaliin ja väistämättömään inhimillisen käyttäytymisen muotoon, joka koetaan oikeaksi ja kohtuulliseksi.

Laki kiihotuksesta kansanryhmää vastaan muistuttaa kovasti surullisenkuuluisaa rauhanlakia. Sekin on helppo ulottaa koskemaan lähes mitä tahansa mielipiteenilmausta: ”panetellaan… jotakin ryhmää… vakaumuksen vuoksi…”… Ollaan vaikkapa siis eri mieltä asiasta, joka koskee vakaumuksia ja kerrotaan tämä avoimesti.

Panetteluksi voidaan leimata mikä tahansa jostakin ryhmästä esitetty mielipide, joka ei perustu tieteelliseen tutkimukseen tai perustuu sellaisiin tutkimustuloksiin, joita pidetään sopimattomina, kuten Tatu Vanhasen tutkimukset. Jopa kohdettaan ylistävät kommentit, mikäli ne ymmärretään sarkastisiksi, voitaneen tällaisen lain perusteella kriminalisoida.

Se, että jotakin voidaan tehdä, ei tarkoita että niin saisi tehdä tai peräti pitäisi tehdä. On asioita, joissa järjen käyttö on nimenomaisesti kielletty. Ne liittyvät muun muassa vartiopalvelukseen, jossa on varmistettava, ettei vartijaa huijata. Sitten on asioita, joissa järjen käyttämättä jättäminen on itse asiassa rikollista tai muuten tuomittavaa. Sellaiset liittyvät esimerkiksi sananvapauden käytön rajoittamiseen.

Normaali, säädyllinen ihminen ymmärtää jopa John Stuart Milliä lukematta, miten tärkeää on sananvapauden mahdollisimman täydellinen salliminen ja miten törkeää on sen rajoittaminen oman mielipiteen suojelemiseksi ja toisenlaisten mielipiteiden tukahduttamiseksi.

En vihjaile, etteivät juristit tai edes joku tietty juristi lainkaan kuuluisi normaalien, säädyllisten ihmisten joukkoon, mikäli he tai hän haluaa tutkittavan, mitä laki kansanryhmän vastaisesta kiihotuksesta oikeastaan tarkoittaa. Tämä sillä edellytyksellä, että tavoitteena on mahdollisimman suuren sananvapauden turvaaminen ja sen estäminen, että tuota vaarallisen kuminauhamaista lakia käytettäisiin sananvapauden rajoittamiseen.

Mikäli sen sijaan kyseinen henkilö toimii tavoitteenaan vain oman turhamaisuutensa pönkittäminen tai toisenlaisen ajattelun kieltäminen, ansaitsee hän tietenkin kaikkien ylenkatseen.

Ihmisten motiivien lopullinen löytäminen edellyttää ydinten ja munaskuitten tutkimista, johon ei ihminen kykene. Päätelmiä voi jokainen toki tehdä sen perusteella, miten asia toteutetaan. Ilmianto ihmisistä, jotka ovat tulleet bloginpitäjän vieraiksi ja ovat siis tavallaan kestiystävän ominaisuudessa, on tässä maassa ymmärtääkseni jotakin aivan uutta…

Venäjästä ja "lännen" synnystä vielä

 

Kiistaa ”Lännen” synnystä ja merkityksestä

 

     The New York Review of Booksin 18.12.2025 päivätyssä numerossa Juri Sljozkin (Yuri Slezkine) kirjoitti kiinnostavan esseen erään Georgios Varouxakisin kirjasta ”The West: The History of an Idea”.

     Essee oli siis hyvin kiinnostava ja julkaisen sen johdosta kirjottamani ja 9.12.2026  julkaistun blogin kohta tässä uudelleen. Slezkinin essee nimittäin provosoi kaksi pitkää kommenttia ja vielä pitemmän kirjoittajan oman vastauksen, jotka on julkaistu NYRB:n 23.4.2026 päivätyssä numerossa, joka tupsahti postiluukustani eilen.

     Sanoisinpa, että tässä on jo nostalgian makua näinä ”reaaliajassa” tapahtuvien höläyttelyjen ja möläyttelyjen aikoina. Toki myös eri alojen ammattilehdissä saattaa mennä vuosikin, ennen kuin johonkin puheenvuoroon saadaan vastaus, mutta se onkin sitten kunnolla punnittu ja perusteltu.

     Mutta nyt siis koko kiistan alkuun, joka ei niinkään ole Varouxakisin kirja, vaan siitä ja sen ideasta kirjoitettu arvosteluessee. Huomautan, että olen seurannut Slezkinen kirjoittelua jo kauan (ks. Vihavainen: Haun sljozkin tulokset ) ja että hän kuuluu noihin kuvia kumartelemattomiin intellektuelleihin, jollaiset omassa maassamme loistavat poissaolollaan.

     Tulkoon mainituksi, että tämä kirja-arvostelua on pidetty niin tärkeänä, että se mainitaan myös Slezkineä esittelevässä Wikipedia-artikkelissa jopa ensimmäisenä.

     Mutta ensin siis tuo vanha blogi, joka sinänsä puutteellisesti johdattaa arvostelijoiden esille ottamaan aiheeseen:

Tiistai 9. joulukuuta 2025

Takana länttä ja Eurooppaa

 

Euroopan outo kohtalo

 

Yuri Slezkine, Why ”The West”? New York Review of Books, December 18, 2025

 

     The New York Review of Books (NYRB) on ollut yksi maailman parhaina pidettyjä kulttuurilehtiä tai ainakin vaikutusvaltaisimpia.

     Sen kirjoittajissa ja aihepiireissä näkyy vahvasti New Yorkin juutalaisten vaikutus ja jos tästä maailmasta etsitään merkittäviä intellektuelleja, nousee tämä miljöö ehdottomasti keskiöön.

     Tosin tätäkin lehteä ravisteli skandaali jokunen vuosi sitten, kun ansiokas päätoimittaja Ian Buruma sai potkut, joiden syynä näytti olevan ”poliittinen korrektius”. Intellektuellien lehdelle moinen häpeä on sanoin kuivaamaton ja sen ilmeinen syy yritettiin kiivaasti kieltää. (ks. Vihavainen: Haun nyrb tulokset ).

     Joka tapauksessa näyttää siltä, että se todella kiinnostava kirjoittajajoukko, joka menneinä vuosikymmeninä aina kansoitti NYRB:n sivut, olisi kovasti harventunut. Protestin Buruman polesta esittivät muun muassa Neal Ascherson, Anne Applebaum, Orlando Figes, Mark Lilla, Avishai Margalit, George Soros ja monia muita.

     Itse tilasin lehteä 1970-luulta lähtien kai kolmisen vuosikymmentä, kunnes kyllästyin ja pidin kymmenen vuoden tauon. Nyt se on taas parin vuoden ajan kolahdellut postiluukusta ja on siinä joka numerossa aina jokin artikkeli lukemisen arvoinen.

     Yuri Slezkinestä olen ennenkin kirjoittanut. Hän on alun perin Venäjän juutalaisia ja on kirjoittanut kiinnostavia kirjoja sekä Venäjästä että juutalaisista (The Jewish Century, vrt. esim. Vihavainen: Haun slezkine tulokset).

     ”Slezkine” on tietenkin nimen ”Sljozkin” (Слезкин) ranskalainen muoto, jollainen venäläisten passeissa aina oli vielä 1990-luvulle saakka. Nyttemminhän on siirrytty englantilaiseen translitterointiin.

     Luulen, että sekä juutalaisuus, että menneisyys Moskovan valtionyliopiston, MGU:n professorina edesauttavat sitä hänen tärkeää ominaisuuttaan, ettei hän piittaa pätkääkään kaiken maailman poliittisista korrektiuksista, vaan pystyy katsomaan aikakausien muotipelleilyjä ulkokohtaisesti.

     Hänen kirjoituksensa otsikossa kysytään, miksi oli/on olemassa käsite ”länsi/läntisyys”? Hän antaa siihen vastauksenkin heti -se johtuu Venäjästä.

     Kirjoittajan varsinaisena aiheena on tässä esseessä erään Georgios Varouxakisin kirja ”The West: The History of an Idea”, ja ymmärrän, että tämä Venäjän ottaminen selittäjäksi on myös tuon kirjan kirjoittajan kanta.

     1700-luvun lopulle tultaessa latinalaisesta kristikunnasta oli tullut ”Eurooppa”, joka ulottui Pietariin saakka, mutta useimmat eurooppalaiset eivät katsoneet, että Venäjä kuuluisi heidän joukkoonsa.

     Rooman imperiumin hajottua se jakaantui itäiseen ja läntiseen osaan. Bysanttilaiset nimittivät itseään ”roomalaisiksi”, vaikka muut käyttivät heistä nimitystä ”kreikkalaiset”. Läntisessä osassa taas asuivat ”latinalaiset” tai frankit.

     Siihen aikaan Eurooppa jakaantui pohjoisen ja etelään, mutta ei itään ja länteen. Itää ei laskettu kuuluvaksi Eurooppaan, eikä ”länsimaalaisuutta” tarvittu. Venäjä ei voi myöskään laskea aidosti polveutuvansa Bysantista samassa mielessä kuin länsi Roomasta.

     Asiat alkoivat muuttua vuoden 1812 ns. ”Isänmaallisen soodan” aikana. Sen tuloksena ja vähän aiemminkin Venäjään liitettiin läntisiä alueita Varsovan herttuakunta ja Suomi. Jo Suuressa Pohjan sodassa oli liitetty hyvin paljon Venäjälle virkamiehiä ja ”läntisyyttä” tuottanut Baltia, mitä kirjoittaja ei mainitse.

     Muuten, kuriositeettina todettakoon, että tässä artikkelissa mainitaan Kalevala kaksikin kertaa, muun muassa siinä ominaisuudessa, että se innoitti Longfellowta yrittämään amerikkalaisen eepoksen, Hiawathan, luomista.

     Kirjoittaja ja kirjailija käsittelevät laajasti eri auktoriteettien näkemyksiä Venäjästä ja Lännestä. Merkittäviä ajattelijoita tässä suhteessa olivat paitsi markiisi de Custine, myös esimerkiksi Auguste Comte ja Friedrich Nietzsche. Jälkimmäisen Venäjä-pohdintoja olen itsekin tällä palstalla sivunnut (ks. Vihavainen: Haun nietzsche tulokset ).

     Joka tapauksessa eurooppalaisuuden ja erityisesti läntisyyden historia on kiinnostava ja jopa aika dramaattinen. Välillähän Saksakin näytti siitä irtautuvan ja lähestyvän slavofiilisiä ajatuksia omasta ”ei-läntisyydestään”, kuten jopa Thomas Mann teki.

     Toisen maailmansodan jälkeen ”läntisyydestä” tuli ”liberaali sivilisaatio”, joka pyrki olemaan universaalinen, ”vapaa maailma”, vailla tradition irrationaalista kuormaa

     Samalla eurooppalaisuudessa alkoi vaikuttaa korroosio, joka tuhosi sen omia arvoja universaalin liberalismin nimissä. Kylmässä sodassa Euroopasta tuli ”kaikki miinus Venäjä” ja se alkoi käydä sotaa omaa traditiotaan vastaan.

     Venäjä vaikutti taustalla olemalla samaan aikaan sekä iso ja ruma että selvästi läheinen. Yhtä kaikki, nyt amerikkalaiset yliopistot luopuivat kristillisen ja antiikkisen perinnön opettamisesta ja alkoivat esittää historiaa amerikkalaisen liberalismin esihistoriana.

     Kulttuurin vastainen kapina tuli jopa opetuksen/kasvatuksen ortodoksiaksi ja ensimmäistä kertaa historiassa suorastaan koko maailmakin jaettiin kahtia: miehiin ja naisiin.

      Sen sijaan, että kommunismin romahdus olisi yhdistänyt maailman arvojen suhteen ja erityinen ”länsi” olisi käynyt tarpeettomaksi, tuo yhteisö yritti olla näkemättä nationalismia, joka edelleen vallitsi Itä-Euroopassa ja nousi muuallakin kavahdettuna ”äärioikeistolaisena populismina”.

     Muun muassa J.D. Vance on nyt ehdottanut Euroopalle paluuta ”lännen” perusideoihin, kuten kristinuskoon, tosin kertomatta, mitä asia merkitsisi käytännössä.

     Kristityt ovat nyt joka tapauksessa joidenkin mielestä Euroopassa dissidentin asemassa. Heitä on jopa verrattu niihin uuden totalitarismin vastaisiin kapinallisiin, jollaisia Solženitsyn puolusti kuuluisassa vuoden 1974 puheessaan.

     Eurooppaa uhkaa perinteisesti kaksi asiaa: Venäjä ulkoa ja rappio sisältä. USA:n johto keskittyi aikoinaan tukemaan eurooppalaisia ensin mainitun vastustamisessa, mutta on siis nyt keskittynyt jälkimmäiseen.

*                  *                         *

     Tuossa yllä siis yritys esittää sen asian ydin, jonka Slezkine on hahmotellut pitkässä esseessään.

     Tässä uusimmassa NYRB:n numerossa Slezkineä kritisoi ensimmäisenä Berkeleyn yliopiston professori John Connelly.

     Connellyn mielestä jokaisen liberaalin demokratian kohtalosta huolehtivan pitäisi reagoida Slezkinen väitteisiin, joiden mukaan historiallinen Venäjä on ollut enimmäkseen passiivinen tekijä, johon reagoimalla ”länsi” on määritellyt itsensä ja että Ukraina, joka taistelee olemassaolostaan vapaana yhteiskuntana olisi ”radikaali etnokratia”, jonka johtajat pyrkivät homogenisoimaan monikansallista ja moniuskonnollista maata ”armeija, kieli j uskonto” iskulauseen mukaiseksi.

     Connelly esittää, että Venäjä on ollut osa Eurooppaa ja että tämä idea on myös arvostellussa Varouuxakisin kirjassa. Putinin Venäjä, joka hyökkää liberaalia demokratiaa vastaan on sitten asia erikseen.

     Connelly keskittyy paheksumaan sitä, ettei Slezkine katso asiaa Venäjän uhrien ja nimenomaan Ukrainan kannalta ja todistelee, ettei Ukraina ole mikään ”etnokratia”, vaan moniarvoinen ja että niin Venäjän kuin muidenkin ”kuivan maan imperiumien” herättämä vatarinta selittyy niiden taipumuksesta tyrannisoida vähemmistöjään.

     Lyhyesti sanoen, Venäjän uhka Euroopalle on todellinen ja sen voivat kiistää vain ne, joilla on imperialistisia sympatioita. Venäjä Euroopan antipodina on olemassa siksi ja niin kauan, kuin sen imperialistinen luonne säilyy. Saksassa vastaava prosessi vaati maan täydellistä nujertamista sodassa.

     Maria Sonevytsky Bard Collegesta kiinnittää myös huomiota Ukrainaan ja Slezkinen ”etnokratia” -termiin, jota en itse omassa blogissani tullut edes noteeranneeksi. Hän tuomitsee tämän virheellisenä ja imperialistisena ja toivoo, että NYRB hankkisi vähemmän puolueellisia venäläisiä analyysejä asiasta.

     Slezkine katsoo pitkässä vastauksessaan, että niin Varouxakisia kuin häntä itseäänkin on ymmärretty väärin, mutta torjuu joka tapauksessa syytökset siitä, että ”etnokratia” olisi väärä nimilappu Ukrainan politiikalle: Ukrainan halutaan kuuluvan ukrainalaisille samassa mielessä kuin halutaan, että Israel kuuluu juutalaisille ja että Ruotsi EI kuulu ruotsalaisille…

     Slezkine esittää runsaasti esimerkkejä venäläisen kulttuurin vainoamisesta aina patsaiden hävittämistä myöten ja torjuu häntä vastaan esitetyt historialliset paralleelit.

     Outoa on, ettei Slezkinen ja kaiketi myös Varouxakisin tekstien ainakin minun mielestäni keskeistä kohtaa eli itse eurooppalaisen kulttuurin outoa muuttumista abstraktiksi, länsimaiden omaa kulttuuria vastaan suunnatuksi ja universaalina pidetyksi ihmisoikeusajattluksi oteta lainkaan kiistan kohteeksi.

     Aidan sijasta ruvetaankin kiistelemään seipäistä, jotka sinänsä ovat tärkeitä, mutta eivät tarkoita samaa asiaa. Vastineensa alussa Slezkine näemmä valittelee juuri tätä, mutta kiittää samalla kriitikkojaan siitä, että heidän puheenvuoronsa juuri ovat hyvä osoitus siitä, miten Eurooppa on epävarma omasta luonteestaan ja tarvitsee siksi Venäjää ja sen ulkoista uhkaa.

     Alkupräisessä, vuoden 2025 joulukuun esseessään Slezkine viittaa erään Rod Dreherin ”käsikirjaan vainotuille kristityille”, jossa tämä nostaa uudelleen esiin Solženitsynin neuvostoaikaisen tunnuksen, joka mukaan ”ei saa elää valheessa”. Dreherin mukaan asia on taas ajankohtainen, kun ”länttä” uhkaa uusi ”sosiaalisen oikeudenmukaisuuden” nimikkeellä varustettu totalitarismi.

     Hylättyään kulttuurisen perintönsä ja julistettuaan sen sijaan abstraktit ideat universaalisiksi, länsi on tehnyt surkean ja luultavasti kohtalokkaan valinnan, jonka muuttaminen saattaa olla mahdotonta, mutta voihan siitä nyt ainakin puhua, jos uskaltaa.

     Tässähän se asian pihvi on ihan huolimatta siitä, että Venäjä on taas kehittynyt fasistiseksi valtioksi ja uhkaa törkeästi naapurinsa olemassaoloa, olipa tämä ”etnokratia” tai ei.

     Jälkimmäinenkin on tärkeä asia, mutta tuo uusi ”totalitarismi” on se, jota vähemmän on ymmärretty tai uskallettu kritisoida.

     Juuri siksi Slezkinen puheenvuoro on tärkeä. Varouxakisin kirja pitänee hankkia.