Venäläinen paradoksi

 

Venäläisen opposition traditio

 

Olen aina silloin tällöin kirjoittanut venäläisestä intelligentsijasta (ks. esim. Vihavainen: Haun vehi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), Vihavainen: Haun intelligentsija tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), Vihavainen: Haun älymystö tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), Vihavainen: Haun moraalinen eliitti tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

En jaksa tässä toistaa, mitä kaikkea venäläiset ovat omasta intelligentsijastaan sanoneet, mutta huomautan, että sitä on pidetty ainutlaatuisena ilmiönä, jolla ei ole kaltaistaan lännessä tai muuallakaan. Intelligentsija oli omasta mielestään hengen aatelia ja vastustajien mielestä roskajoukkoa. Sen roolia Venäjän historiassa on ylistetty ja kauhisteltu, mutta olennaista on, että se on ollut valtaan nähden tinkimättömässä oppositiossa.

Intelligentsija ei siis suinkaan tarkoita älykkäitä henkilöitä sinänsä, vaikka niin voisi päätellä intelligentsijan jäsentä tarkoittavasta venäläisestä sanasta intelligent. Se ei myöskään tarkoita pelkästään koulutettuja, saati yhteiskunnan parempiosaisia -pikemminkin päinvastoin.

Lyhyesti sanoen intelligentsija merkitsi oppositiota maassa, jossa oppositio oli kielletty. Se oli tavallaan yhteiskunnan ulkopuolelle asettunut ryhmä, jota innoitti yksi ainoa asia: vallankumous (ks. Vihavainen: Haun vehi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Kun Neuvostoliiton ja sen yhteiskunnan selittäminen vanhan Venäjän perinnöllä (mongoleista bysanttilaisuuteen) tuli muotiin 1970-luvulla, siihen liittyi myös toinen ja sitä täydentävä suuntaus, joka selitti totalitaarista ajattelua intelligentsijan perinnöllä.

Etenkin Tibor Szamuelyn, unkarilaisen vallankumouksellisen pojan kirjoittama kirja The Russian Tradition keräsi yhteen intelligentsijan perinteiset totalitaariset, konspiratiiviset ja fanaattiset piirteet Bakuninista, Netšajevista ja Tkatšjovista hamaan Leniniin ja Staliniin (ks. Vihavainen: Haun netšajev tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Kuvasta tuli vaikuttava.

Sitten, Venäjän vapauduttua totalitaarisesta pakkopaidastaan intelligentsija tuntui jäävän tyhjän päälle. Masha Gessen selitti asiaa sillä, että se oli ollut totalitaarisen yhteiskunnan instituutio, jolle ei enää ollut tarvetta eikä tilausta, kun Venäjästä oli taas tullut normaali valtio.

Venäjän normaaliuudesta voi nykyään olla monta mieltä. Joidenkin mielestä juuri Venäjä kuuluu niihin autoritaarisiin maihin, jotka tässä maailmassa ovat enemmistönä. Euroopassa se joka tapauksessa on poikkeus ja kuuluu moraalisiin hylkiöihin.

Intelligentsija asettui totaaliseen vastarintaan olemassa olevaa valtaa vastaan, jota se piti saastaisena (poganyi). Kompromissit eivät olleet mahdollisia ja siitä tämä ryhmä erityisesti ylpeili. Valta vastasi samalla mitalla eikä ajatusta oppositiosta sen piirissä hyväksytty eikä ymmärretty. Oppositio oli petosta ja aina ollut sellaista, puolalaisten puolelle menneestä Andrei Kurbskista lähtien (Vihavainen: Haun kurbski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Venäläinen traditio epäilemättä hylkäsi ajatuksen demokratiasta ja slavofiilien piirissä syntyikin teoria venäläisestä sielusta ja kyläyhteisöstä, joille oli ominaista sobornost -sopusointuinen konsensus. Toisin kuin demokratiassa, siinä jokainen kunnioitti oikeutta ja totuutta ja yhteistä hyvää enemmän kuin omaa hyötyään (ks. Vihavainen: Haun puolan valtiopäivät tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Hallitsijan rooli hurskaana tuomarina oli tässä mallissa keskeinen.

 Intelligentsija -johon slavofiilejä ei perinteisesti luettu- ei ollut systeemin hyväksymä oppositio, mutta toki se oli oppositiossa valtaa vastaan, joka suorastaan raivokkaasti, kuten 1870- luvun narodnajavoljalaiset ja muut heidän kaltaisensa. Sen toiminnan tuloksena hallinnon tiukkuus sen kuin kiristyi siihen saakka, kunnes vuonna 1905, keskeneräisen vallankumouksen kautta saavutettiin ”normaali” valtiollinen järjestysmuoto, josta ei sen enempää tässä.

Joka tapauksessa huomaamme, ettei Venäjän traditio suinkaan tehnyt venäläisistä pelkkiä tahdottomia hallintoalamaisia, jollaiset tunnemme nykyäänkin monesta maasta. Sen sijaan systeemin vastustajista se teki lainsuojattomia desperadoja, jotka panivat toivonsa järjettömään väkivaltaan ja murhasivat ihmisiä loppujen lopuksi tuhansittain, laskentatavasta riippuen.

Muuan englantilainen tarkkailija 1800-luvulla arveli, että maan politiikassa oli kahdenlaista väkeä: toiset halusivat tuhota kaiken uudistaakseen sen moderniksi, ja toiset halusivat tuhota kaiken viedäkseen kehitystä kauas taaksepäin -jopa Pietari Suurta edeltävään aikaan…

Tuhoaminen epäilemättä onnistui, eikä vuoden 1917 vallankumouksen merkitystä ole mitään syytä vähätellä. Se raunioitti tehokkaasti vanhan Venäjän, vaikka Neuvostoliitto sitten seurailikin sen joitakin traditioita uudessa muodossa.

Intelligentsijan merkitystä ei pidä vähätellä. Harvalukuisuudestaan huolimatta se oli maan suola, kuten arkkityyppinen intelligentti Nikolai Tšernyševski sanoi. Intelligentsija moraalisena voimana oli hallitseva. Dostojevski kysyi retorisesti, voisiko hän ilmiantaa sellaisen henkilön, jonka tiesi valmistelevan terroritekoa?

Ei, hän vastasi itse. Ilmianto aiheuttaisi ilmiantajan moraalisen tuhoamisen. Häntä kiroaisivat ja halveksisivat kaikki.

-Entä oliko tällainen asiain tila normaali, kysyi kirjailija? Sitähän se ei ollut. Venäläinen yhteiskunta oli sairas.

Missä oli ja on sairauden ydin? Siinä tuhatvuotisessa tai vaikkapa noin 800-vuotisessa traditiossako, jota Venäjän valtio yhä edustaa? Vai onko suurempi rooli ainakin nyt niillä valtiollisilla vehkeilijöillä, salaisella poliisilla, joka on anastanut vallan ja jota Venäjän intelligentsija perinteisesti vihaa?

Entä mikä on ollut kommunismin rooli nykyisen Venäjän synnyttäjänä? Olisi selvää mielettömyyttä pitää sitä vähäisenä.

Puheita siitä, ettei Venäjällä olisi koskaan ollut moderneja yhteiskunnallisia instituutioita, ei voi ottaa vakavasti. Vaikka sivuutettaisiin 1980-2010-lukujen historia, on otettava huomioon, että 1860-luvun reformit loivat perustan uudenlaiselle kehitykselle, jossa vastuunalaisella kansalaisuudella oli mahdollisuutensa, ennen kuin intelligentsijan hyökkäys lukitsi tilanteen.

Maaorjuus lopetettiin Venäjällä vuonna 1861 ja meidän kannattaa ehkä muistaa, että se sentään tapahtui muutamaa vuotta ennen kuin neekeriorjuus lopetettiin Amerikassa.

Jälkimmäisellä toki selitetään paljon nykyisestä amerikkalaisuudesta aivan kuten edellisellä selvästi on ollut suuri merkityksestä venäläisyyden muotoutumisessa. Amerikka joka tapauksessa toipui omasta vammastaan nopeasti, kun taas Venäjällä kehitys oli vaikeampaa, mutta kyllähän sekin on kehittynyt. Ei se ikuisesti sama ole.

Kun pohdiskelemme traditioiden merkitystä nykyiselle Venäjälle, emme saa unohtaa intelligentsijaa. Hyvässä ja pahassa se on ollut tärkeä instituutio, jonka heräämistä uudelleen vaikutusvaltaiseksi voimaksi meillä on täysi syy odottaa.

 

Ajatuksissa, sanoissa ja töissä

 

Ilmiantajien kulttuuri

 

     Useimmat tuntevat Pavel (Pavlik) Morozovin tarinan, siis sen tarinan, joka virallisesti sepitettiin. Elleivät tunne, niin kehotan tutustumaan.

Harvempiehkä muistaa, että neuvostokirjailijoiden ensimmäisessä yleisliittolaisesa kongressissa ei sen vähäisempi hahmo kuin Maksim Gorki asetti pikku Pavlikin neuvostoälymystön esikuvaksi.

     Pysähdytään vielä tähän: siis älymystön esikuvaksi! Keskenkasvuisen kantelijan, joka ei hävennyt ilmiantaa omaa isäänsä siitä, että tämä vastusti bolševikkityrannian yritystä estää talonpoikia käyttämästä itse tuottamaansa viljaa….

     Venäläisestä intelligentsijasta on syystä sanottu paljon pahaa ja paljon hyvää ja olen siitä kirjoittanut niin useoin, että jätän tällä kertaa sen vaille sen enempiä esittelyjä (vrt. (ks. Vihavainen: Haun venäläinen paradoksi tulokset ). Joka tapauksessa sen piirissä syntyi aivan erityinen halveksinnan perinne niitä kohtaan, jotka kavalsivat älymystön asioita  sen vihollisille eli sortovallalle.

     Periaatteessahan neuvostojen maassa ei tietenkään ollut mitään sortovaltaa sanan entisessä mielessä, vaan päinvastoin. Toki entisten riistäjäluokkien jäseniä heidän perillisiään kohtaan noudatettiin sortopolitiikkaa, mutta sehän dialektiikan mukaisesti merkitsi vaon ja nimenomaan suurimman mahdollisen vapauden tavoittamista.

     Joka tapauksessa tämän meidän aikakautemme piirteisiin kuuluu nykyään, että älymystöön itsensä lukevat henkilöt toimivat innolla valtion rankaisukoneiston agentteina ja pyrkivät käyttämään sitä mahdollisimman tehokkaasti poliittisia vastustajiaan vastaan.

      Tällä palstalla huomaan puuttuneeni tähän ilmiöön jo blogin aloittamisesta lähtien (ks. Vihavainen: Haun erään blogin johdosta tulokset ) ja se näyttää sen kuin laajenevan.

     Päivi Räsäsen tapaus paljasti taannoin koko someyleisön pikku-pavlik-ilmiön valtavuuden ja sehän on yhä uudelleen voitu havaita milloin minkinlaisten ”nettietsivien” (ks. Vihavainen: Haun nettietsivä tulokset ) touhuissa, esimerkiksi silloin, kun nimimerkki ”riikan” rikollista mieltä pyrittiin todistelemaan kaivamalla netistä esiin hänen sarkastisia keskustelupuheenvuorojaan.

     Myös eduskunnan nykyisen puhemiehen ajatuksista yritettiin tehdä järjettömiä tulkintoja, jotta hänen oletetut orwellilaiset ajatusrikoksensa saisivat ansaitun rangaistuksen (ks. Vihavainen: Haun panssarit kaduille tulokset ).

     Kuten noissa lainatuissa blogeissa totean, en pidä mahdollisena, että noiden toimittajien käytös voisi selittyä pelkällä tyhmyydellä, olipa se sitten vaikka normaalia syvempää. Kyseessä on aivan ilmeinen pavlik-reaktio, jossa poliittinen yksisilmäisyys saa olennaista tukea moraalittomuudelta.

     Tuo mainittu typeryys on tietenkin kaiken tämän välttämätön ehto ja siihen näyttää liittyvän paradoksaalinen ylpeys omasta älyllisestä tasosta, joka tekee mahdolliseksi mustan näkemisen valkoisena ja päin vastoin. Epäilemättä voimme tässä kyllä havaita tiettyjä älymystön moni-ilmeiselle historiallekin ominaisia piirteitä.

     Nyt näyttää joku Veitola-niminen mediapersoona, jonka ohjelmia en ole nähnyt, ilmiantaneen jonkin lääkärien keskinäisen keskustelupalstan(!), jolla on esiintynyt ”rasistista” kielenkäyttöä.

    Nyt on siis taas kerran löydetty käyttöä tuolle surullisen kuuluisalle kuminauhapykälälle, jonka avulla ihmisiä voidaan haluttaessa rangaista vaikkapa siitä, että he eivät ole muuttaneet käyttämiään käsitteitä ajoissa virallisten normien mukaisiksi.

     Epäilemättä valtakunnansyyttäjä taas kerran tulee huolehtimaan siitä, että orwellilaista uuspuhetta käyttämättömät henkilöt saavat rikoslain mahdollistaman rangaistuksen aivan riippumatta siitä, ettei tuolla ”rikoksella” ole mitään uhria eikä mikään ”kärsivä” osapuoli ole asiasta valittanut, saati kannetta nostanut.

     Sen sijaan asialla ovat taas kerran henkiset ”pavlikit”, joiden urotöille lauma (vrt. Vihavainen: Haun roskajoukko tulokset ) taputtaa.

     Tämäkin kehityskulku on nykyhistoriaamme ajatellen yksi merkittävimmistä. Kansan kyky ja tahto ajatella itsenäisesti on yhä heikompi.

     Sellaista kansa on helppo johtaa lupaamalla sille yhä uusia ja vastikkeettomia rahallisia panostuksia kaikkiin hyviin asioihin ja ylistämällä sen kykyä varauksettomasti ja ilman pahoja ajatuksia tukea uutta, uljasta maailmaa, jossa vallitsevat totuus ja oikeus aidossa, virallisessa ja kyseenalaistamattomassa muodossaan.

Vieraas maa ja hytin henki

Vieras maa ja hytin henki

Suurten ikäluokkien aikoinaan arvostama runoniekka Saarikoski kertoi jollekulle rakastavansa häntä niinkuin vierasta maata. Tämä tuskin voi olla muuta kuin hienovarainen tapa sanoa, että nyt se on loppu. Pehmytkudoskontaktit eivät ole vieraan maan kanssa mahdollisia.

Mutta rakastaa voi monenlaista asiaa ja monella tavalla. Kun ihmisaivot ovat niinkin primitiiviset kuin ovat, on meillä tarve assosioida tunteita myös asioihin, joihin ne eivät kuulu. Minusta tämä on sinänsä harmitonta ja ihmettelen sitä energiaa, jota jotkut tuhlaavat stereotypioiden parjaamiseen. Kauneuden aistimuskin tulee, jos on tullakseen. Uhkeaan neitoon rakastutaan tietyllä tavalla, mummoon kohdistuu pakostakin toisenlaisia tunteita, sanoivatpa feministit mitä tahansa. Sanon tämän suurena mummojen ystävänä.

Vieraaseen maahan assosioidut tunteet ovat myös vaikeasti määriteltävissä, ne eivät normaalisti perustu järkeen eivätkä teoriaan, ne voivat olla myönteisiä tai vähemmän myönteisiä. On varmaa, että omat kokemukset ratkaisevat ja ne voivat eri henkilöillä olla aivan vastakkaisia ilman että kohdemaalla sinänsä olisi niiden kanssa paljoakaan tekemistä.

Venäjä on tunnetusti maa, johon rakastutaan. Tunne on siis paitsi myönteinen, myös sangen syvä ja sitkeä. Se voi tietenkin johtua erilaisista syistä, kokemuksista ja vaikutelmista. Yksi tykkää borssista, toinen Gulagista. Venäjä tarjoaa paljon ja omaleimaista, hyvää ja pahaa. Yleensä se ei jätä ketään kylmäksi, se tuntuu joko makealta tai kitkerältä. Venäläinen ei ole keskitien kulkija eikä hänestä sellaista koskaan tule, sanoi jo Aleksandr Herzen. Herzenin mielestä tämä oli Venäjän siunaus, sillä mikään ei ollut ihmisarvolle alentavampaa kuin kehittyä säädylliseksi ja kohtuulliseksi pikkuporvariksi. Tästä voi toki olla eri mieltä.

Romaanini (väärinkäytän tässä venäläistä ilmausta) Venäjän kanssa alkoi Neuvostoliiton viimeisenä kukoistusaikana, 1970-luvun alussa. Olin siellä käynyt jo vuosikymmentä aiemmin, mutta silloin maa pysyi minulle vielä suljettuna. Nyt se alkoi aueta.

Aukaisijana oli tietenkin venäläinen nainen, verraton myös nahkaselkäisenä sanakirjana, kuten jokainen tietää. Lempi roihusi siinä määrin, että nuoren miehen sekavassa päässä tuntui, kuin Venäjä olisi nainen, jota voi rakastaa fyysisesti. Venäjän naispuolisuutta ovat useat filosofit julistaneetkin, mutta tässä kyllä oli ilmeinen asiavirhe, kuten muuan suomalainen feminiini kuivasti totesi. Oli kuitenkin ilmeistä, että tunteeni suurta maata kohtaan oli vain osaksi riippuvaista kauniimmasta sukupuolesta. Sen käsitteellinen selittäminen ei ollut helppoa.

Pohtiessani asiaa, tuli mieleeni muutama näkökohta, joihin asian täytyi liittyä. Ensinnäkin ihmiset. Ihmisten lämpö ja välittömyys sen jälkeen, kun heistä oli tullut ”omia” oli hyvin vaikuttavaa. ”Vieraita” taas kohdeltiin kuin vierasta sikaa. Tämä oli Venäjän selkeä erikoisuus.

Mutta ihmisten välisiä suhteita määräsi selvästi kulttuuri. Kanssakäymisen välittömyys, samaan aikaan kun ihmiset toisaalta olivat muodollisen kohteliaita, oli merkillinen paradoksi. Koetin selittää sitä mielessäni ja luulin löytäväni paralleelin: yhteiskunnan pakkopaita ja falskius ahdisti kaikkia samalla tavalla. Yhteisen kohtalon yhdistäminä heistä tuli kuin salaliittolaisia: olemme samassa kusessa kaikki, autetaan siis toisiamme.

Ilmiö on kuitenkin neuvostoaikaa vanhempi. Nikolai Berdjajev tunnisti sen aikanaan ja väitti, että Venäjä oli ”arkielämän vapauden valtakunta” (strana bytovoj svobody), vaikka sen kansalaiset poliittisesti olivatkin oikeuksia vailla. Myös suomalaisten sanomalehtien kirjeenvaihtajat 1800-luvulla hämmästelivät kanssakäymisen luontevuutta, joka erosi täysin pohjoismaisesta jäykkyydestä.

Ilmeisenä paralleelina neuvostojärjestelmälle oli armeija. Myös siellä liittyi ulkoiseen yhdenmukaisuuden paineeseen todellisuudessa epävirallinen anarkismi. Systeemille haluttiin symbolisesti haistattaa ja lusmuiltiin minkä voitiin. Samoin kuin armeijassa, systeemi oli epäinhimillinen, mutta samalla vapauttava: ei ollut vastuuta siitä, mitä teki, sillä kaikki oli määrätty ja säädetty. Tolstoi puhui joskus siitä, että sotilaselämän suurimpia viehätyksiä on pakotettu joutilaisuus. Se synnyttää eräänlaista nöyrtymistä ja alistumista samassa rajoitetussa ja vapauttavassa mielessä kuin ihmisellä, jonka ei tarvitse kiirehtiä, koska hän tietää, ettei pysty sitä tekemään. Ihminen, jota hänen vääristynyt psyykensä ajaa alituiseen suorittamiseen ja tulevassa elämiseen rentoutuu vasta, kun ymmärtää, ettei kiirettä ole. Kun on laivalla, junassa tai vaikkapa vessassa, tietää, että kiire on turhaa ja levoton sielu voi siksi keskittyä hetkeen.

Neuvostoliiton suuria viehätyksiä oli myös, että se mahdollisti aikamatkan lapsuuteen ja kauemmaskin historiaan. Kaikki keskeiset asiat koko kulttuurissa näyttivät olevan jokseenkin samoin, kuin ne olivat Suomessa olleet ehkä 30, ehkä 50 vuotta aiemmin. Ei ollut kulttuurivallankumousta, ei Freudia eikä edes Marxia. No, Marx tietenkin oli, mutta häneen suhteuduttiin yhtä vakavasti kuin Suomessa luterilaisen kirkon Jumalaan: virallisessa julkisuudessa kunnioitettiin, yksityisesti viitattiin kintaalla.

Neuvostoliitossa tietenkin riitti aina myös raha. Sitä ei puuttunut koskaan eikä sen hankkimiseksi tarvinnut ottaa riskejä, ei osata mitään eikä edes syyllistyä rikokseen. Valtio, joka vaati luonnonlakien rikkomista, syyllistyi itse rikokseen. Kaikki tiesivät, että kaikki tiesivät ja tiesivät tiedettävän. Raha on aina myös miellyttävä asia. Mikä määrä tarjoutuikaan tuttavuuksia, seksiseuraa, palveluksia ja lopulta aitoa lujaa ystävyyttä. Raha voitelee ja edesauttaa elämää jos niikseen tulee. Voi se rampauttaakin. Niillä pikku summilla, joita työnnettiin suorastaan pyytämättä käteen tai joutui vastaanottamaan ystävänpalveluksina, ei sinänsä ollut hirveästi arvoa. Mutta ystävien myötävaikutuksella voitiin pitää yhteistä hauskaa ilman tunnonvaivoja. Olihan tässäkin aihe sympatisoida tätä rujoa valtiota, joka yritti luonnottomuuksia.

Mutta tekikö tämä valtio kansalaisistaan toivottomia, kyynisiä ja perverssejä? monien mielestä Rosa Liksom ja joku Andrei Makine esittävät neuvostotodellisuuden sellaisena kuin se todella oli.

Se kuva ei lainkaan vastaa kokemuksiani, jotka tietenkin olivat rajoitetut. Hyvin todennäköisesti Liksomin kuvaama moraalinen hirviö, jonka psyyken kätköissä sentään itää jotakin herkkää, on myös täysin mahdollinen, jopa todennäköinen neuvostojärjestelmän tuote.

Mutta Liksomin galleria on pelkkää kauhua. Kaikki henkilöt kertojaa lukuun ottamatta ovat karkeita, raakoja, perverssejä ja moraalittomia, parhaimmillaankin kalvavan vihan saastuttamia. Koko Neuvostoliitto on yhtä surkeaa kaatopaikkaa, missä mikään ei toimi ja missä millään ei ole arvoa. Elämästä tulee hetkeksi siedettävää vain viinan tarjoamassa turtumuksessa.

Sanassa sanotaan, että kurjalle on kaikki kurjaa, mutta vanhurskaalle on elämä kuin ainaiset pidot. Olisin valmis väittämään, että se kuva Neuvostoliitosta, jonka hytti numero 6 luo, on falski, perverssi ja läpinäkyvän tekotaiteellinen. Se on varmastikin tekijänsä projisioima mielenmaisema ja enempää ei kai voi odottaakaan. Mutta Venäjällä oli myös neuvostoaikana tarjottavanaan paljon muuta.

Neuvostoliito oli kyllä Venäjän rujo muunnelma. Sen siivottomuus, propagandan ja todellisuuden välisen eron räikeys, sen järjestelmän liikkumaton toivottomuus ja jokapäiväisen elämän usein absurdi vaikeus olivat objektiivisesti totta. Ihmiset ja kulttuuri voitiin tietenkin kokea myös perverssin tunkioiden kaivelijan silmin läpeensä mätinä. Mutta oli myös mahdollista nähdä kaikessa tuossa sitä ihastuttavuutta, jonka Venäjän ystävät ovat aina löytäneet.

Menin Neuvostoliittoon, koska halusin nähdä kulttuurin, jossa toimittiin toisenlaisille symboleilla ja logiikalla kuin omassamme. Tässä minua ei pahemmin innoittanut Marx, vaan pikemminkin muuan tieteenfilosofi Leinfellner, jonka kirjan olin tenttinyt. Minusta oli kiinnostava ajatus toisesta mahdollisesta todellisuudesta, hieman sellaisesta, jonka Jan Myrdal oli surullisen kuuluisassa Kiina-kirjassaan kuvitellut näkevänsä. Otin Myrdalin tosissani, Sinisaloille ja muille tympeille ja läpinäkyvästi falskeille profeetoille pysyin sen sijaan aina kylmänä. Myrdal sentään kertoi omasta kokemuksestaan, ei enempää eikä vähempää.

En pettynyt. Neuvostoliitto toimi tosiaan toisenlaisella logiikalla kuin oma maamme. Ymmärsin verrattain pian, että kyse oli pikemminkin pärjäämisestä virallisen ideologian kanssa kuin sen noudattamisesta. Venäläiset olivat anarkisteja. Tästä olin riemuissani, koska kannatin itsekin yksilön jaloa Sisyfoksen taistelua kaikkia systeemejä vastaan. Tulkitsin jopa kelvottoman työn ja hälläväliä-mentaliteetin yleväksi yksilön manifestiksi Systeemiä vastaan.

Venäjällä tapasin myös todellisia intellektuelleja. Suomessa kaikki sellaisiksi pyrkivät olivat vaikuttaneet joko typeriltä tai falskeilta. Venäläinen intellektuelli ei puhunut hierarkioiden purkamisesta tai konstruoimisesta, vaan niiden todellisesta olemuksesta. Hän ei antanut armoa lurjukselle siksi, että tämä tuli työväenluokasta, vaan kannatti ehdottomasti ja fanaattisesti yleisinhimillisiä arvoja, joita Systeemi taas ei tunnustanut. Totuus löytyi klassisesta kirjallisuudesta ja taiteesta.

Venäjä todella osoitti olevansa se uusi maailma, jonka odotin löytäväni, mutta se oli sittenkin aivan erilainen. Minäkin näin siellä niukkuutta, mutta tuskin kurjuutta –enemmänkin siitä kyllä kuulin kerrottavan- näin valhetta ja lurjustelua, mutta ennen muuta näin kauneutta ja rohkeutta. En puhu nyt niinkään naiskauneudesta, joka siellä on tietyn ikäkauden silmin sanoin kuvaamatonta, vaan henkisestä uljuudesta. Mitä rohkeutta ja intellektuaalista sankaruutta osoittikaan puoluekoulun filosofian professori, joka hämmästyksekseni haukkui Marxin ja Hegelin maan rakoon ja puhui mitä ihailevimmin kirkkoisä Tertullianuksesta. Minulle tuli tavaksi sanoa, että Neuvostoliiton suurin viehätys on siinä, ettei siellä ole taistolaisia.

Ihastuin Venäjään niin, että tulkitsin typerästi väärin ja liian myönteisesti paljoa sellaista, joka itse asiassa oli mätää ja josta en ulkomaalaisena oikeastaan mitään ymmärtänyt. Kuten kaikki pyhiinvaeltajat, ymmärsin ja puolustin vieraassa maassa sitä, mitä kotona tuomitsin enkä ymmärtänyt mitä tein. Mutta minua paikan henki puhutteli. Koin sen virttyneen ulkokuoren alla elävän lämpimänä, rehellisenä ja jopa vapaana. Se tuli niistä ihmisistä, joiden kanssa seurustelin. Ei todellakaan systeemin pyrkimyksistä.

Rosa Liksom on uudessa kirjassaan löytänyt melkeinpä vain raakoja, perverssejä ja saastaisia asioita Venäjältä, mutta vain niitä hän on löytänyt Suomestakin. Hän löytää aina erehtymättä rujon, pahan ja surkean. Ehkä me kaikki löydämme aina ennen muuta sitä, mitä etsimme. Missään tapauksessa en halua sanoa, että minä löysin totuuden Venäjästä ja Neuvostoliitosta, vaikka sitä etsin. Selvää kuitenkin on, ettei myöskään Rosa Liksomilla ole oikeutta väittää olevansa sen omistaja. Sitä hän ei liene tehnytkään. Kirjailijan työnä on kirjoittaa kirjoja, toiset taas niitä ostavat ja ostajalle on aina tarjolla myös kylkiäisenä paketti sitä, mitä he haluavat.

Puola ja demokratia

 

Ylpeys, demokratia ja Puola

 

Jos jokin asia on nykyään maassamme ja laajemminkin ”kollektiivisessa lännessä” kiistaton arvo, on se demokratia.

Kansan ääni on Jumalan ääni ja mikäli jotakin asiaa halutaan oikein perin pohjin moittia, sanotaan, ettei se ole demokraattista. Luulen, ettei useimmille tule edes mieleen ajatella, että demokraattisuus sinänsä voisi olla huono asia.

Näinhän ei asia ole aina ollut, eikä ole kaikkialla vieläkään. Demokratia ihanteena liittyy valistuksen ajan luonnonoikeuden periaatteen tunnustamiseen, mikä havainnollisesti ilmenee Yhdysvaltojen perustuslaista.

Kaiken keskellä kaiken mittana on ihminen tarpeineen ja tavoitteineen. Noihin jälkimmäisiin ajatellaan ilman muuta kuuluvan ”onnen”. Mitä muuta ihminen edes voisi tavoitella ja miksi? Eikö hän silloin jo poikkeaisi omasta luonnostaan?

Demokratian idea on kuitenkin perin juurin radikaali. Sen takana ovat valistuksen näkemykset rationaalisuudesta, jonka tulisi ihmistä ohjata. Ihmistä ja hänen onneaan suurempaa prinsiippiä ei tunnusteta. Jos Jumala olisi, olisi hänenkin pakko tunnustaa järki ja siihen perustuva moraalilaki.

Esimodernin länsimaisen yhteiskunnan kannalta tämä merkitsi kapinallisuutta, joka perustui ylpeyden syntiin. Evankeliumi tosin opetti, että ihmiset olivat Jumalan edessä yhtä arvokkaita syntyperästään riippumatta, mutta hänen edessään heidän arvonsa riippui siitä, tavoittelivatko he Jumalan tahdon toteuttamista vaiko sen sijaan omia päämääriään (”onni”).

En yritä ryhtyä ortodoksisen kirkon teologian ekspertiksi, mutta totean, että ainakin aatehistoriallisesti sen piirissä on ylpeyttä pidetty synneistä ensimmäisenä ja perustavimpana ja vastaavasti nöyryyttä hyveistä etummaisena.

Toki itse saatanakin edusti nimenomaan ylpeyttä. Hän nousi vastustamaan Herran tahtoa ja ne, jotka häntä seuraavat, jatkavat tuota traditiota.

Koko länsimaisen valistuksen perusidea oli siis saatanallinen venäläisten slavofiilien ensimmäisen, 1840-luvulla toimintansa aloittaneen sukupolven (Aksakovit, Homjakov, Kirejevskit) silmissä, kuten Nicholas Riasanovsky aatehistoriallisissa teoksissaan toteaa.

Aleksei Homjakovin historianfilosofiassa koko länsimainen (”kushilainen”) kulttuuri edustaa toista prinsiippiä kuin venäläinen (”iranilainen”). Sen nykyajassa ilmenevänä ytimenä on katolisuus, joka oli pesiytynyt myös Venäjän keisarikuntaan puolalaisuuden kautta.

Länsimaisuudelle ja siis myös puolalaisuudelle oli ominaista juuri tuo ihmisen ylpeydestä lähtevä kapinallisuus Luojaa ja hänen maanpäällisiä edustajiaan (keisaria) vastaan, mikä oli puolalaisuuden tunnus.

”Meidän ja teidän vapautenne puolesta” tuo puolalaisten iskulause nosti jumalallisen oikeudenmukaisuuden yläpuolelle ja niiden vastakohdaksi itse kuinkin yksilön pyyteet.

Kun kaikki riensivät niitä toteuttamaan, syntyi aito puolalaistyyppinen kaikkien sota kaikkia vastaan ja kun enemmistö voitti, se ei tarkoittanut sitä, että se olisi edustanut oikeudenmukaisuutta.

Enemmistövalta oli olemukseltaan pelkkää väkivaltaa, minkä Puolan valtiopäivät havainnollisesti osoittivat ”konfederaatioineen”.

Venäjällä ihmisten pyyteistä vapaa yksinvaltias sen sijaan saattoi toteuttaa Jumalan tahtoa ja hyvät alamaiset alistuivat siihen silloinkin, kun se oli vastoin heidän henkilökohtaisia etujaan. Totuutta ja oikeutta ei voitu saada selville äänestämällä ja enemmistöpäätöksillä. Siihen oli alistuttava yksimielisesti (sobornost).

Slavofiilisessa perinteessä, joka nykyään on Venäjällä kenties vankempi kuin koskaan, on suhtautuminen demokratiaan siis ollut periaatteellisen tuomitsevaa. Demokratian ja sen moraalisen kelvottomuuden esimerkkimaaksi taas on vanhastaan nostettu Puola.

Puolan aatelisdemokratia ei toki aikoinaan täyttänyt nykyaikaisen demokratian kriteereitä, mutta asian ydin olikin sen edustamassa periaatteessa.

Kiinnostavasti epädemokraattisuuden periaate (joka verhottiin ”todellisen” kansanvaltaisuuden valepukuun) kukoisti Venäjällä myös kommunistivallan aikana. Politbyroo teki salaisten istuntojensa päätökset aina yksimielisesti, ikään kuin slavofiilisen ”sobornostin” hengessä.

Jotta paradoksi olisi täydellinen, selitti slavofiilien suuri historiosofi Aleksei Homjakov, että venäläisyyden edustama ”iranilainen” prinsiippi olennoi nimenomaan vapautta ja väkivallattomuutta.

Länsimainen ”kushilaisuus” taas merkitsi mekaanisuutta ja pakonalaisuutta. Väkivalta oli koko länsimaisen yhteiskunnan perusta. Se ilmeni jo keskiajan ritarilaitoksessa, oka oli Venäjälle vieras, mutta Puolassa keskeinen osa yhteiskuntaa.

Ergo: itsevaltius luo pohjan todelliselle vapaudelle ja väkivallattomuudelle, demokratia sen sijaan edustaa niiden vastakohtaa…

Tässä muuan vanha blogi, jossa olen näitäkin asioita käsitellyt:

 

torstai 12. tammikuuta 2017

Puolan valtiopäivät

 

Puolan valtiopäivät

 

Koulun historiankurssista lienee ainakin jokaiselle vanhemman polven edustajalle jäänyt mieleen pienaateliston eli szlachtan nauttiman kultainen vapaus, joka halvaannutti päätöksenteon valtiopäivillä (Sejm). Koska jokainen oli vähintäänkin yhtä tasa-arvoinen kuin kuka tahansa toinenkin, oli hänellä oikeus esittää vetonsa mihin tahansa päätökseen.

Tämän seurauksena päätökset jäivät tekemättä. Sitä paitsi naapurimaat alkoivat sekaantua Puolan asioihin ja lopulta jakoivat sen kokonaan.

Ruotsin vapaudenajan valtiopäivillä oli samankaltaisia ongelmia, vaikka liberum veto olikin siellä tuntematon. Joka tapauksessa myös Ruotsissa kauhistuttiin ulkomaiden puuttumista maan asioihin -mitä tapahtui varsin avoimesti- ja pelättiin syystäkin maan jakamista. Kustaa III:n vallankaappaus vuonna 1772 saattoi pelastaa maan, ainakin toistaiseksi.

Puolassa löydettiin omaperäinen tapa saada asiat sujumaan. Kyseessä olivat konfederaatiot eli yhteenliittymät, jotka lupasivat tarvittaessa käyttää asevoimaa asiansa ajamiseen. Valtakunnan yhtenäisyyden kannalta tuokaan ratkaisu ei ollut kovin onnistunut.

Joka tapauksessa konfederaation idea vaikutti myös Ruotsissa. Anjalan liitto oli aivan ilmeinen konfederaatio kuningasta vastaan, vaikka Ruotsin yhteiskunta olikin kovin toisenlainen kuin Puolan.

Puolan valtiopäivät on käsite, jonka symbolinen merkitys on helppo ymmärtää. Kyseessä on kaikkien sota kaikkia vastaan yhteisestä edusta välittämättä.

Kaikki eivät kuitenkaan ole tuominneet vanhaa puolalaista systeemiä. Itse asiassa se oli aikansa demokraattisin, sillä szlachta oli varsin lukuisa ryhmä ja tasa-arvon vaatimus myös pienaatelille oli tuolloin aika radikaalia. Puolan valtiopäivät symbolisoivat myös kansanvaltaa ja vapautta ja jopa suvaitsevaisuutta.

Kaiketi puolalaisen systeemin toimimattomuus kuitenkin osoitti oikeaksi Aristoteleen ajatuksen kaikkien valtiomuotojen rappeutumisesta. Liiallinen demokraattisuus ja vapaus ilman keskinäistä luottamusta sai sortumaan konfederaatioihin ja houkutteli sitten myös naapurit pistämään lihoiksi koko heikon valtion.

Venäläisten slavofiilien piirissä puolalainen systeemi edusti länsimaalaisuutta paljaimmillaan. Vaikka puolalaiset olivat slaaveja, he olivat katolisuuden kautta tulleen länsimaalaisen prinsiipin (Homjakovilla kushilaisuus) saastuttamia. Puolalaiset patriootit katsoivat, että heidän kansansa oli kansojen kristus, slavofiilien mielestä se oli slaavilaisten kansojen juudas.

Me, jotka olemme tottuneet pitämään demokratiaa ilman muuta arvona sinänsä, emme kuka ties useinkaan tule ajatelleeksi, ettei se sinänsä sisällä esimerkiksi oikeudenmukaisuutta.

Itse asiassahan demokratia -esimerkiksi juuri siinä puhtaassa muodossa, kuin se ilmeni Puolan valtiopäivillä- merkitsi alastonta vetoamista vahvemman oikeuteen: kaikki ovat samanarvoisia, mutta meitä on enemmän, joten me määräämme. Viime kädessä päätökset tehtiin omaan etuun perustuen ja toteutettiin väkivallalla uhaten.

Oliko siis demokratia itse asiassa vain väkivallan yksi muoto? Mikäli enemmistöt päättivät asiat omaksi edukseen ja julistivat sen olevan oikeudenmukaisuutta, eikö se ollut pilkantekoa todellisesta, tasapuolisesta oikeudesta?

Slavofiilien vastaus oli myönteinen. Puolan valtiopäivien kaltaisen anarkian ja vahvemman oikeuden sijasta asiat tuli ratkaista ilman äänestystä, yksimielisesti. Puolalainen ylpeys ja röyhkeys, joka ajoi ihmisen näkemään vain oman etunsa, oli tukahdutettava nöyrtymällä jumalallisen oikeudenmukaisuuden edessä.

Yksimielisyys, joka tunnettiin nimellä sobornost, oli demokratiaa korkeampi periaate, sillä siinä ilmeni kristityn suurin hyve, nöyryys ja siinä ja vain siinä saattoi toteutua jumalallinen oikeudenmukaisuus.

Hupaisaa kyllä, vanha venäläinen idea siitä, ettei totuutta ja oikeutta voida löytää äänestämällä, toteutui sittemmin myös kommunistisessa puolueessa. Oikeastaan mikään marxilaisuuden pykälä ei olisi edellyttänyt keskuskomitealta tai sen politbyroolta yksimielisyyttä, mutta aina näiden historian kulkua ohjaavien etujoukkojen kerrottiin tehneen päätöksensä yksimielisesti.

Kukaties tämän ajateltiin lisäävän asian uskottavuutta joissakin vähemmän epäluuloisissa piireissä.

Slavofiilien vanhin sukupolvi ei ihaillut itsevaltiutta, mutta myöhemmin osoittautui, että heidän ajatuksiaan voitiin kaikin mokomin käyttää myös sen pönkittämiseen. Olihan itsevaltias asemansa puolesta vapaa päättämään asioista oikeudenmukaisuuden hengessä ilman mitään puoluesidonnaisuutta eli puolueellisuutta.

Niinpä demokratiaa voitiin pitää perusluonteeltaan puolalais-länsimaisena epävenäläisenä ja epäoikeudenmukaisena järjestelmänä, joka perustui väkivaltaan.

Todelliselle venäläisyydelle sen sijaan oli ominaista väkivallattomuus, joka ilmeni jo siinä, että itse valtio -väkivaltakoneisto- oli Venäjällä vierasta tuontitavaraa. Sehän tilattiin sinne kutsumalla varjagit, jotka tarvittaessa käyttivät tuota esivallan miekkaa. Sitäkin toki tarvittiin, ihmisten syntien tähden.

Venäjän historiassa on kiinnostavaa havaita, miten suurella innolla on ajoittain kielletty aivan ilmeisten asioiden olemassaolo. Sosialistinen valtio oli periaatteessa pitkä askel kapitalismista kohti vapautta ja kansandemokratioiden ystävyysliitto oli tietysti sekin täysin vapaaehtoinen.

Olennaista oli, että venäläisten instituutioiden nähtiin edustavan toisenlaista ja täydellisempää vapautta kuin läntisten, jotka olivat avoimesti vajavaisia ja raadollisia.

Kuten tiedämme, suuri joukko ihmisiä uskoi aikoinaan näihin tarinoihin. Osa teki niin asiantuntemattomuuttaan ja osa huolimatta siitä, mitä omilla silmillään näki.

Meillä on viime aikoina kirjoiteltu aika lailla Venäjän demokratian puutteista. Monen mielestä siellä ei ylipäätään ole minkäänlaista demokratiaa, vaan ainoastaan huonosti kätketty varkaiden ja huijarien valta, ellei pahempaa.

Älkäämme kuitenkaan antako sanojen viedä meitä mukanaan. Yhdysvalloissa vallitsee mielestämme ilman muuta demokratia, olipa sen toiminta kansan tahdon toteutumisen kannalta miten kurjaa tahansa. Myös Puolassa taidetaan uskoa demokratian vallitsevan, vaikka siellä merkittävä osa kansasta on asioista toista mieltä kuin monet läntiset toimittajat. Molemmissa maissa näyttää demokratia kuitenkin olevan vaarassa rappeutua.

Demokratia on herkkä asia, delo tonkoje, voisi venäjäksi sanoa. Puolan valtiopäivien arvostelijat olivat aikanaan oikeassa siinä, että kyseessä oli huono keino kansan tahdon toteuttamiseksi. Ellei maassa vallitse luja usko siihen, että demokratia viime kädessä parhaiten turvaa kaikkien oikeudet, on olemassa vaara sen rappeutumisesta.

Tällainen luottamus on ansaittava. Lienee mahdollista sanoa, että Suomessa demokratiaa on siinä määrin onnistuttu käyttämään myös äänestyksissä vähemmistöön jääneiden hyväksi, että se on lopulta nauttinut kaikkien piirien luottamusta.

Näin ei meilläkään ole ollut aina. Suuren kansanosan sulkeminen pois päätöksenteosta aiheutti aikanaan varsin jyrkkiä ristiriitoja ja parlamentarismin halveksijoita löytyi niin oikealta kuin vasemmalta.

Kuitenkin eduskunta ja demokratia, niin sanottuine ”lehmänkauppoineen” eli tekemällä tarpeellisia kompromisseja, onnistui aina säilyttämään arvovaltansa. Emme ole puolalaisia emmekä venäläisiä. Amerikkalaisia meistä ei toivottavasti tule.

Suurin ongelmamme lienee tällä hetkellä EU:n aiheuttama demokratiavaje. Tiedämme liiankin hyvin, ettei eduskuntamme pysty päättämään monista maamme kannalta keskeisistä asioista.

Tätä on vaikea korvata mitenkään. On erinomaista, ettei meillä ole tehty Ruotsin pahimpia virheitä eli suljettu peruskysymyksissä tyytymättömät päätöksenteon ulkopuolelle.

Herää silti kysymys, onko näissä oloissa mahdollista integroida parlamentarismin kannattajaksi se varsin huomattava joukko, joka on mainstreamin kanssa eri mieltä esimerkiksi EU- ja maahanmuuttopolitiikasta.

Asiaa ei ainakaan paranna se mediarummutus, jossa näiden mielipiteiden edustajat demonisoidaan sen sijaan, että heidän mielipiteilleen tunnustettaisiin niille kuuluva merkitys. Torikokousten järjestäminen omien mielipiteiden juhlimiseksi samanmielisten keskuudessa ei myöskään asiaa auta.

Vanhan sanonnan mukaan demokratia on jokapäiväinen kansanäänestys. Se voi aina hukata mandaattinsa ylenkatsomalla vähemmistöön jääviä äänestäjiä, silloin luottamus voi olla vaikea palauttaa. Liberum vetoon ei kukaan halunne meillä siirtyä.

Demokratia voi myös lakata toimimasta ja silti pysyä muodollisesti demokraattisena. Symbolisesti kiinnostava tässä suhteessa on EU:n ytimessä sijaitsevan monikulttuurisen Belgian tarina. Toinen klassinen tapaus ovat Puolan valtiopäivät 1700-luvulla.

Suomen eduskunnan arvovalta lienee vielä aika korkealla. Sitä kannattaa varjella ja varoa sen maineen menetystä.

 

Saimaalla

Ukko saapuu Saimaalle ja tapaa tuttuja

Koska Saimaan ja meren väliin on rakennettu kanava, on sinne helppoa mennä laivallakin. Kun Ukko kerrankin oli joutunut erityisen kiivaan takaa-ajon kohteeksi, hän katsoi parhaaksi siirtyä rauhallisemmille vesille, Saimaan laajalle ja sokkeloiselle järvialueelle, joka ulottui Lappeenrannasta hamaan Kuopioon, Iisalmeen ja Joensuuhun saakka. Olipa siinä lääniä piiloutua.

Santion merivartioasemalla Ukko ilmoitti alukselle väärän nimen ”Siiri Angerkoski” ja nosti merirosvolipun asemesta Suomen lipun. Venäläinen vartiovene oli kuitenkin epäluuloinen ja toi kaksi koiraa nuuskimaan Regina Linnanheimon ruumaa ja kajuuttoja. Koirat toimivat virkavastuulla ja niillä oli sen merkkinä koppalakit ja kaulassa metallista taottu punainen tähti. Mitään kiellettyä ei kuitenkaan löytynyt, ja koirat saivat palata isäntänsä luo ilman makupaloja, joita ne olivat tottuneet saamaan löytäessään kiellettyä tavaraa, kuten silavaa, kotivoita, smetanaa ja juustoja. Niitä tosin salakuljetettiin Venäjältä Euroopan Yhdysvaltoihin, samoin sieltä tuotiin kiellettyä sampea, kaviaaria ja käyriä kurkkuja. Euroopan komissio saattoi vain paheksua tätä liikennettä, jota ei pystytty lopettamaan, sillä unionin omat maitotuotteet ja silava eivät olleen maultaan kilpailukykyisiä.

Matka kanavan läpi sujui ilman kommelluksia, mikä oli paradoksi, kuten Ukko sanoi. Yleensähän laivat tarttuvat sulkuihin kiinni tai jäävät kiinnitysköysistään riippumaan kanavan seinälle, kun vesi lasketaan pois. Nyt kaikki kuitenkin sujui kuin Strömsössä, kuten Ukko totesi. Strömsö, Kasnäs ja Dragesvik olivat hänen mieluisimpia ryöstelypaikkojaan läntisellä Suomenlahdella.

Lappeenrannassa aluksen päällystöä ja miehistöä kohtasi yllätys. Satamaan oli kiinnittynyt alus, joka oli melkein täsmälleen Regina Linnanheimon näköinen. Sen nimi oli, niin, mikäs muu kuin ”Siiri Angerkoski”. Ukko oli siis tietämättään sanonut merivartijoille aivan oikeasti olemassa olevan laivan nimen!

Yllätykset eivät loppuneet tähän. Siiri Angerkosken peräkannella, styyrpuurin puolella seisoskeli tukeva merikarhu, jolla oli sankka täysparta ja joka poltteli piippua. Hän lauloi alinomaa englantilaista shantya: ”For it’s windy old weather, stormy old weather…” Ukko ajatteli huomauttaa, että tupakointi on epäterveellistä ja että laulu menee pahasti nuotin vierestä, mutta malttoi mielensä. Sehän olisi ollut epäkohteliasta ja kaikille on syytä olla kohtelias, koska se on kaikille miellyttävää eikä maksa mitään.

Niinpä Ukko tyytyi vain tervehtimään ja kysyi ystävällisesti: ”Mistäpä saapuu näin upean näköinen alus, jos saan kysyä?” ”Tulemme Säämingin Ahvionniemestä” merikarhu vastasi. ”Suvorov on rakennuttanut kanavareitin, jota pitkin kelpaa käväistä vaikkapa nyt täällä Lappeenrannassa.” Näin asia olikin, Ukko muisti, että kenraali Suvorov oli ollut täällä rakennuttamassa linnoituksia ja kanavia ja lähtenyt sitten sotimaan turkkilaisia ja tattareita vastaan. ”Suvaitkaa kunnioittaa Ahvionniemeä vierailullanne” sanoi Siiri Angerkosken päällikkö arvokkaasti ja laskeutui kajuuttaan, jossa häntä odotti  höyryävä illallinen: raviolia, valkosipulihernekeittoa, pyörtyneen imaamin munakoisoja, savusilliä ja pekonia. Kaiken tämän ihanuuden kruunasi valtava tuopillinen olutta, jota laivan emännöitsijä laski suuresta tynnyristä. Tätä syrjäsilmällä katsoessaan myös Ukko tuli nälkäiseksi ja käski kattamaan pöydän.

Matka Ahvionniemeen oli sateinen ja myrskyinen ja miehistön oli pakko soutaa, koska kapeissa väylissä luoviminen olisi ollut hyvän merimiestavan vastaista. Märkänä ja viluissaan miehistö rantautui ja viritti nuotion Vekaran lossin tienoille, mutta joutui siellä tylyn kohtelun uhriksi. Lossin takana olevasta niemestä sukelsi kaislikon suojasta tuota pikaa viisi pikavenettä, jotka saartoivat rantautujat. Joukkoa johti arvokkaan näköinen, joskin lyhytkasvuinen herra, joka oli pukeutunut pitkään lievetakkiin, jonka napeista kultaus oli karissut pois. ”Alikapteeni Kaarlo Ivanovitsh Hämäläinen Vekaran sastaavista!” mies esittäytyi. ”Oikeastaan olen siviiliuralla ja arvoltani nimineuvos, mutta minut on mobilisoitu. Miksi nousitte maihin sotilasalueelle?”

Ukko oli ihmeissään, sillä hän oli purjehtinut tästä nuoruudessaan lukemattomia kertoja eikä siellä ollut ollut mitään sotilaita. ”Suvaitkaa huomata, että olemme tätä nykyä sotatilassa Ruotsin kanssa”, nimineuvos Hämäläinen huomautti hyvin täsmällisesti. Kuningas Kustaa on lavastanut provokaation Puumalassa ja sen varjolla hyökännyt tänne Venäjälle, jossa minullakin on tätä nykyä kunnia palvella”.

Ukko tiesi, että Venäjän armeijassa ja laivastossa tosiaan palveli monia suomalaisia, muun muassa Mannerheim sekä Matti Nykänen, jonka hän oli aikoinaan tavannut Pietarissa. Yllätys oli suuri, kun pian osoittautui että eräs toinenkin vanha tuttu oli siirtynyt naapurin palvelukseen. Niemen takaa, Savonlinnan suunnalta nimittäin lähestyi suurikokoinen soutualus, jossa oli perässä tavattoman suuri tykki. Alusta komensi nuori ja reipas luutnantti Sami Sulkko, joka siis nyt oli saanut tarpeekseen Kustaa-kuninkaan komennosta ja oli siirtynyt keisarilliseen laivastoon.

Itkun aika varmaan

Ajoist’ ankarin

 

Antti Kujala, Miekka ei laske leikkiä. Suomi suuressa Pohjan sodassa 1700-1714. SKS 2001, 367 s.

 

No, jokainenhan muistaa, että Kaarlo Kramsun jyhkeä runo sijoittui Klaus Flemingin kauteen, jolloin talonpoikaisto myös joutui elättämään armeijaa eli ylläpitämään ns. linnaleiriä. Antti Kujalan teoksen otsikko sen sijaan tulee eräästä Kaarle XII:n lausahduksesta.

Ankaraa oli elo myös Suuren Pohjan sodan aikana, sekä ennen venäläismiehitystä eli Isovihaa että sen aikana. Aivan viime aikoinakin on, näitä aikoja muistellessa, puhuttu Suomen kansan kautta aikojen suurimmasta onnettomuudesta ja jopa kansanmurhasta.

Yhteen syssyyn sattuivat sekä nälänhätä eli suuret kuolovuodet pari vuotta ennen sotaa, sodanaikaiset katovuodet ja etelän kaupunkeja vainonnut rutto.

Kun tähän lisättiin tavattomasti kasvanut sotilasrasitus, joka vei nuoret miehet ja aiheutti työvoimapulan, sekä armeijoiden vaatimat kestitykset ja palvelut ja miehittäjän omavaltaisuudet, alkaa jo muodostua kuva varsinaisesta helvetistä, josta hengissä selviytyminen oli vähintäänkin pieni ihme, ehkäpä suurikin.

Isonvihan aikana miehittäjä ei tyytynyt vain takavarikoimaan talonpoikien elintarvikkeita itselleen, vaan myös hävitti tulella ja miekalla alueita ja vei ihmisiä orjuuteen, josta harva palasi. Sodan lopulla vielä pakkovärvättiin pari tuhatta miestä Venäjän armeijaan.

Kaikki nämä tekijät yhdessä riittävät luomaan kuvan äärimmäisestä kurjuudesta, joka oli sitä paitsi itsestään selvästi vihollisen aiheuttamaa. Tiettyinä aikoina tällaisella kuvalla oli tilausta ja näyttää siltä, että se taas on saavuttamassa suosiota.

Jo viime sotien jälkeen kyllä lievennettiin näkemyksiä ja suhteutettiin asioita. Ei Suuri Pohjan sota eikä Isoviha ollut mikään ainutlaatuinen suomalainen helvetti, jollaista ei muualla tunnettu. Miehitetyissä maissa tapahtui vastaavaa myös omien joukkojemme valtaamilla alueilla, orjakauppaa lukuun ottamatta.

Poltetun maan taktiikkaa eivät suomalaiset sentään kovin laajasti omassa maassaan käyttäneet, vaikka sitäkin kyllä tapahtui. Venäläisten suorittama systemaattinen hävitys koski pääasiassa vain Pohjanmaalla sijaitsevaa kymmenen peninkulman eli noin sadan kilometrin levyistä vyöhykettä. Miehittäjän suurin intressi oli kyetä elättämään omat joukkonsa Suomessa, eikä siihen sopinut paikallisen väestön ja/tai sen talouden hävittäminen.

Vanhan käsityksen mukaan maassamme vallitsi myös laiton tila virkamiesten ja papiston suuren osan poistuttua maasta. Tämäkin jäi lyhyeksi ajanjaksoksi ja etenkin etelässä miehityshallinto toimi suhteellisen hyvin. Toki omavaltaista rosvousta ja väkivaltaa aina saattoi tapahtua, mutta siitä myös rangaistiin.

Antti Kujalan kirja kertoo kuitenkin ajasta ennen Isoa vihaa. Periodi on hyvin perusteltu, sillä hänen tarkoituksensa on tutkia talonpoikaiston ja ruotsalaisen mahtivaltion suhteita. Valtio perustui itsevaltaan, mutta ei voinut tehdä mitä tahansa, sillä talonpoikaiston kanssa sitä sitoi sopimus, joka liittyi ennen muuta verotukseen ja muihin ulostekoihin eli sotaväen asettamiseen ruotulaitoksen puitteissa, kyyditykseen ja vastaavaan.

Vastineeksi tästä valtion oli suojeltava talonpoikia ulkoista uhkaa vastaan. Sopimuksella oli kaksi osapuolta.

Käytännössä osoittautui, ettei valtio lainkaan kyennyt osaansa hoitamaan. Suomesta pystyttiin asettamaan vain pieni armeija, jota ei ollut mahdollista ylläpitää kuin muutaman kuukauden ajan vuodessa.

Toki valtio vaati yhä uusia rekryyttejä, kaksinnus- ja kolmikasmiehiä. Kaiken kaikkiaan otettiin noin 50000 miestä, mikä noin 400 000:n väestöstä oli huikea määrä. Puolet tästä määrästä joutui lähtemään jo ensimmäisenä sotavuonna.

Joka tapauksessa talonpoikien vastauksena heikkoon sotasuoritukseen Suomen alueella oli niskoittelu. Miehet piilottelivat armeijan värvääjiä. Määrättyjen verojen maksaminen kyllä pyrittiin hoitamaan, ettei menetetty perintöoikeutta tilaan.

Karkureita ja piilottelijoita ei yleensä uskallettu rangaista ankarimman mukaan, koska vallan legitimiteetistä oli tullut heiveröistä. Käytännössä alistuttiinkin venäläisille monilla seuduilla mukisematta. Sieltähän luvattiin rauhaa ja sopua ulostekojensa maksajille. Niskottelijoille sen sijaan oli luvassa tulta ja miekkaa.

Suomi oli niin köyhä, ettei se kyennyt ylläpitämään edes omaa sotaväkeään, ainakaan laillisten verojen avulla. Lisää rahaa saatiinkin Tukholmasta ja venäläisellä miehityskaudella jouduttiin sen aikaisen, paljon suuremman armeijan muonitusta hoitamaan osaksi Venäjältä käsin.

Kujala tekee muutamia aika rohkeita yleistyksiä ja sanoo muun muassa, että venäläinen valta perustui alusta alkaen suurempaan legitimiteettiin kuin laillinen valta viime aikoinaan. Tämä on tietenkin paradoksi, mutta kuvannee asianmukaisesti tapahtunutta. Tutkija on lähteensä lukenut.

Miten kurjaa elämä Suomessa sitten oli? Kujala toteaa, että hyvät satovuodet johtivat nopeasti talouden elpymiseen vuosina 1710-1713. Itse asiassa talonpojilla olisi ollut varoja, joita kruunu ei kyennyt ulosmittaamaan jäykän hallintosysteeminsä takia.

Kujala ei kirjassaan tarkastele Isonvihan kautta, mutta mainitsee sen kyllä romahduttaneen Suomen talouden. Isonvihan siviiliuhrien määrän hän joka tapauksessa arvioi ”vähäiseksi” eli noin 10 000 hengeksi: Isonvihan ihmismenetykset eivät olleet mitään siihen verrattuna, mitä virolaiset joutuivat 1700-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, erityisesti vuoden 1710 ruton johdosta kärsimään. Vain Suomen suuret kuolovuodet 1690-luvun lopussa olivat Viron vuoteen 1710 verrattavissa oleva väestökatastrofi.

Kun muistamme, että maassamme oli vain suunnilleen tuo 400 000 henkeä, eli kymmenes osa siitä, mitä viime sotien aikana, voimme todeta, että satatuhatta siviiliuhria olisi kyllä muuttanut viime sotien tasetta aika lailla.

Mutta kaikki on suhteellista. Suomalaiset pitävät helposti omaa kohtaloaan surkeana ja aikoja ankarina suhteuttamatta asioita muuhun maailmaan. Mikäli Suomi olisi sijainnut suursodan keskeisellä tappotantereella, niin vähintään tuo mainittu siviiliuhrien määrä olisi luultavasti toteutunut vielä 1900-luvullakin.

Suuri Pohjan sota oli pitkästä aikaa Suomen kamaralla käyty sota, jota ihmiset eivät kyenneet suhteuttamaan muihin vastaaviin ja jonka hahmo siksi lienee paisunut vielä todellisuuttakin pirullisemmaksi.

Isovihahan jää varsinaisesti Kujalalta käsittelemättä, vaikka hän onkin venäjän taitoinen ja viittaa muun muassa Moskovan Vanhojen asiakirjojen arkiston (RGADA) ja Pietarin Laivastoarkiston (RGAVMF) kokoelmiin.

Kun nykyään taas näyttää olevan liikkeellä varsin raflaavia käsityksiä Isosta vihasta, olisi varmaankin aika tutkia se perin pohjin ja nimenomaan myös venäläisiä lähteitä käyttäen. Selvittämättömiä kysymyksiä ja toisistaan poikkeavia näkemyksiä riittää yllin kyllin.

Tässä olisi varmaankin suomalais-venäläisen yhteisprojektin paikka. Ehkäpä Suomen Akatemiasta löytyisi ymmärrystä myös näin epämuodikkaalle aiheelle, vai pitäisikö näkökulmaksi ottaa vaikkapa ”Naisten rooli Suuren Pohjan sodan ratkaisutaisteluissa ruotsalaisessa ja venäläisessä diskurssissa”?