Yhteiskunnan vihollinen?

 

Sananvapausskandaali vailla vertaa

 

Jukka Hankamäki, Pavlovin koirat. Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta. Helsinki 2022, 345 s.

 

Filosofi Jukka Hankamäki, tohtorintutkinnon sekä filosofiasta että sosiaalipsykologiasta suorittanut, tuottelias ja tunnettu tutkija, julkaisi vuonna 2020 kirjan Totuus kiihottaa, jossa hän filosofisen analyysin kautta tutki niitä maamme mediailmiöitä, jotka olivat nousseet politiikan keskipisteeseen etenkin vuoden 2015 siirtolaisvyöryn yhteydessä.

Kirja julkaistiin tai pikemminkin aiottiin julkaista perussuomalaisen Suomen perusta-ajatuspajan toimesta, mutta lähes välittömästi se vedettiin pois markkinoilta ja painos seisoo yhä jossakin kellarissa, ellei sitä ole jo tuhottu.

Vastaavat sensuuritoimet ovat olleet maassamme erittäin poikkeuksellisia, mutta pari vastaavaa esimerkkiä kirjan hävittämisestä tai ainakin sen markkinoilta pois vetämisestä on olemassa. Silloin syynä olivat ”ulkopolitiikka” ja pornografiaa koskeva lainsäädäntö. Tarkoitan Yrjö Leinon muistelmia ja Agnar Myklen Punaista rubiinia.

Nyt kyseessä kuitenkin oli tieteellinen teos, jonka metodeja tai aineistoja vastaan ei ole ollut huomauttamista. Koko uskomaton sensuuritoimi perustui kokonaan niin sanotun poliittisen korrektiuden loukkaamiseen eli poliittisesti motivoituun mielivaltaan, jossa viranomaiset olivat keskeisesti mukana.

Kaappaamalla painettu kirja ei ollut vielä mahdollista estää itse tekstin leviämistä lukijoille, sillä se on yhä internetissä ja linkki siihen löytyy esimerkiksi tästä: Totuus Kiihottaa : Jukka Hankamäki : Free Download, Borrow, and Streaming : Internet Archive.

Kirjoittaja luetutti tekstin ajatuspajan edustajilla, joilla ei ollut merkittävää huomauttamista, vaikka meteliä arveltiinkin tulevan, mutta sehän on jokaisen merkittävän kirjan osa. Kirja esitti muutamia varsin kriittisiä näkemyksiä median omaksumasta politiikan palkkapiian roolista, joka muistutti ja muistuttaa kesiaikaista käsitystä filosofian roolista: ancilla theologiae -teologian palkkapiika.

Kirja analysoi myös aikamme suuren megatrendin eli naisistumisen merkitystä media-alalla ja yleisemminkin niitä ilmiöitä, joita etenkin 2000-luvulta lähtien on alkanut esiintyä politiikan ja median suhteissa. Terveen järjen käyttöhän on yhä useammin joutunut väistymään keskiaikaista käsiterealismia muistuttavan ajattelun ja normaalista elämästä irrallaan olevan juristerian tieltä.

Kuten tekijä uudessa kirjassaan (ks. Jukka Hankamäki: Pavlovin koirat : Jukka Hankamäki, Ph.D, D.Soc.Sc. : Free Download, Borrow, and Streaming : Internet Archive ) toteaa, syntyneessä, erittäin vilkkaassa keskustelussa ei käynyt ilmi, että kirjaa arvostelevat olisivat koskaan sitä lukeneet eikä sen johtopäätöksiä liioin kertaakaan yritetty kumota. Keskustelut koskivat vain ja ainoastaan sitä, oliko kirjoittaja rikkonut tiettyjä tabuja, oliko hän muun muassa syyllistynyt vihapuheeseen, tarkemmin sanoen naisvihaan?

Koko niin sanottu keskustelu pyöri sitten tämän, kirjan 11. luvussa käsitellyn teeman ja erityisesti naisten sukupuolisen vallankäytön ympärillä (ks. Vihavainen: Haun hankamäki tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Kirjan aiheena nyt kuitenkin sentään oli median poliittinen rooli.

Kun filosofit ovat filosofeja, heillä on yleisesti tapana kärjistää sanottavaansa tuodakseen mahdollisimman selkeästi esille sen, mitä nostetaan tarkastelun keskiöön, siitä sitten sopii argumentoida puolesta ja vastaan, kadottamatta matkalla itse pääasiaa.

Ilman liioittelua voi sanoa, että tapa on kaikille merkittäville filosofeille yhteinen Platonista Nietzscheen ja Sokrateesta Schopenhaueriin. Nykyisemmistä voisi tässä yhteydessä mainita Bertrand Russellin. Filosofi, joka kumartelee aikansa poliittisille korrektiuksille, ei ole enää mikään filosofi vaan lakeija tai palkkapiika.

Nyt joka tapauksessa tapahtui, että jotkut journalistit, itse teosta lukematta, kuten jopa tunnustettiin, nostivat aina vain esille jonkun kirjassa käytetyn ilmauksen ja kyselivät sitten perussuomalaisilta ja muiltakin naisilta, edustiko tällainen myös heidän ajatteluaan.

Vaikka kysymys ei edes koskenut kenenkään ajattelua, vaan itse asiassa aivan sivuseikasta käytettyjä meheviä ilmauksia, useampikin haastateltu, puheenjohtaja Riikka Purraa myöten kiiruhti sanomaan, ettei missään tapauksessa: moinen puhe (ja siis kaiketi myös kirja) on kuraa.

Temppu oli vanha ja aina toimiva. Jussi Halla-aho on parikin kertaa erehtynyt ääneen filosofoimaan, sinänsä aivan vastaansanomattomasti ja tervejärkisesti, normaaleja ilmiöitä koskien. Hänen käyttämiensä sanojen perusteella tokaisut on sitten journalistien toimesta esitetty manifesteina, joista karkeasti oletetaan ilmenevän ihmishirviön raakalaismainen ajattelu.

Filosofia on yksinkertaisesti aivan liian vaikea laji poliittiselle julkisuudelle. Toimittajat eivät yleensä ymmärrä asioita alkuunkaan tai sitten ymmärtävät, mutta vääristelevät niitä kyynisesti ja tarttuvat maagisiin sanoihin ajatusten sijasta.

Vääristelyt alkavat hyvin nopeasti elää omaa elämänsä. Kukaan ei mene takaisin lähteille katsomaan, mistä oikeasti oli kysymys. Muistakaamme nyt vaikkapa tuota kuuluisaa ja unohtumatonta hihamerkkijuttua.

Kun perussuomolaiset huomasivat menneensä ansaan, oli johtopäätös nopea: kirja ja kirjoittaja, jonka kanssa oli toimittu hyvässä yhteisymmärryksessä, heitettiin yli laidan. Itse asiassa tähän pakottikin opetusministerin sijainen, hiihtosuunnistaja, joka kirjaa ilmeisesti edes vilkaisematta jo katsoi sen ”ilmeisesti” olevan tasa-arvon vastainen(!) ja sisältävän vihapuhetta (!).

Niinpä ajatuspajan saama avustus oli perittävä takaisin ja isäksi kenties takautuvasti kaikki ne 750000 euroa, joita se oli kaikkiaan ministeriöltä saanut.

Jopa byrokraatilta tämä oli ennenkuulumatonta moukkamaisuutta. Kun kyseessä oli nimenomaan tutkimus ja vieläpä filosofinen tutkimus, oli aivan käsittämättömän idiotismin osoitus panna byrokraatit arvioimaan, oliko siinä saatu oikeita tuloksia.

Prosessin lopputulos oli arvattava ja koko asian ottaminen käsittelyyn oli koko skandaalin ylittämätön pohjanoteeraus: poliittinen vastustaja tutkituttaa epätieteellisin keinoin sitä, onko toisen poliittisen tahon palkkaama tutkija saanut työssään hänen agendansa kannalta epäsuotavia tuloksia.

Mikäli kyseessä olisi ollut vain kirjan painoksen sieppaaminen ja siihen käytetyn rahan palauttaminen takaisin valtiolle, olisi koko juttu jäänyt vain ylittämättömän typeryyden osoitukseksi. Seuraukset olivat kuitenkin pahemmat.

Kirjan teilaaminen asiantuntemattomien, mutta sitäkin ylimielisempien journalistien toimesta etsii karkeudessaan vertaistaan. Pahinta kuitenkin oli, että nyt lähtemättömästi leimattu kirjoittaja pystyttiin näin estämään hankkimasta elatustaan omalla alallaan, hänen nimestään tehtiin yleisen kelvottomuuden ja pahuuden symboli. Apurahoja olisi turha mennä hakemaan ja sama koski työpaikkoja.

Kirjoittaja, kaksinkertainen tohtori ja monen kiitetyn julkaisun kirjoittaja, joutui kirjaimellisesti yhteiskunnasta ulos lyödyksi, peruspäivärahan varassa sinnitteleväksi omakustannekirjailijaksi, jolle netti on ainoa mahdollinen kanava.

Tämäkään ei riittänyt matalamielisille uskon sotureille, jotka huomasivat Hankamäen olevan nyt vapaata riistaa. Hänet on leimattu epäpäteväksi ihmiskunnan viholliseksi kaiken maailman silakkaliikkeen ja varisverkoston pölkkypäiden toimesta, hänen kirjojaan on poistettu kirjastoista ja jopa wikipediaan on riittänyt tavattoman sinnikkäitä vapaaehtoisia ahkeroitsijoita, jotka ovat pyrkineet tuhoamaan hänen maineensa rippeetkin.

Hankamäen tapaus ei ole enempää eikä vähempää kuin aikamme törkein yksittäiseen tutkijaan kohdistuva oikeusmurha. Kyseessä on, kuten kirjoittajan uuden kirjansa otsikossa sanotaan, median kosto, joka muuten oivasti todistaa siitä juuri sen, mitä edellisessä tutkimuksessa sanottiin. Kyseessä on vastuuton ja häikäilemätön vallankäyttö, jossa keinoja vastustajan tuhoamiseksi ei kaihdeta.

Uudessa kirjassaan, etenkin sen loppupuolella, jonka mielestäni olisi voinut julkaista erikseen, kirjoittaja makselee sitten kaksin käsin kalavelkojaan ja käyttää värikkäitä ilmaisuja niistä, jotka ovat häntä yhtä typerästi kuin armottomasti vainonneet. Sieltä löytää kyllä vihaista haukkumista, mutta mitäs muuta voisimme ihmiseltä tuossa tilanteessa odottaa?

Aitona filosofina Hankamäki antaa kuitenkin arvoa sellaisille petollisillekin ystäville, jotka heikkoudestaan huolimatta ovat osoittaneet myös rehellistä pyrkimystä totuuteen. Perussuomalaiset hylkäsivät hänet raukkamaisesti, mutta vielä ala-arvoisempaa ja anteeksiantamattomampaa oli ministerin sijaisen käytös. Haaskaa nokkivat varikset ovat sitten jo luku sinänsä.

Mitäpä sanoa tällaisesta tarinasta? Yritys selvittää, mitä median rappion takana piilee, johti sen häikäilemättömään kostoon ja henkilökohtaiseen tragediaan. Vääryyden oikaiseminen lienee tässä tapauksessa mahdotonta.

Mediasta on tullut sellainen suo, ettei totuuden selvittäminen etenkään tällaisessa tapauksessa ole sille mahdollista eikä kiinnostavaa. Byrokratia on päätön ja järjetön koneisto, jota nyt ohjaavat lapset ja joka orjamaisesti palvelee puoluekoneistoa.

Puolueet, tässä tapauksessa ainakaan kirjan tilanneet ja hyväksyneet perussuomalaiset, eivät uskalla enää tikullakaan koskea median saastuttamaan kirjaan, ja mahdolliset työnantajat ja rahastot pysyvät saavuttamattomissa pannaan julistetulta todenpuhujalta.

Kun meillä on joskus puhuttu paheksuvasti siitä, miten Pentti Haanpään Kenttä ja kasarmi herätti pahennusta ja torjuntaa, kannattaa tuotakin ilmiötä nyt tarkastella oman aikamme valossa. Hankamäki on vain yksi työnsä takia vainon kohteiksi joutuneista.

Sinnikkäät ja pahantahtoiset toimittajat ovat parhaansa mukaan vainonneet jo monia muitakin rehellisiä tutkijoita ja kansalaisia. Sen mahdollistaa se uusi toimintakulttuuri, jonka tutkiminen on hyvin vaarallista.

Filosofin vaikeudet

Liian hyvä juttu?

Jukka Hankamäen kirja Totuus kiihottaa, on kriittinen tutkimus nykyisestä mediasta ja sen kriisistä. Kuten kirjoittaja itse sanoo: Kirjani keskiössä ovat tietämisen ja totuuden ongelmat. Kysymyksenasetteluni ovat siten perimmältään filosofisia samoin kuin tarkastelujeni metodologiset lähtökohdat.

Kirja ei siis ole esimerkiksi traktaatti sukupuolten suhteista tai niiden ominaisuuksista nyky-Suomessa tai muualla. Toki filosofin tulee kyetä kyseenalaistamaan myös tällaisiin seikkoihin liittyvät käsitykset.

Filosofina Hankamäkeä on pakko pitää ammattimiehenä. Kaksi tohtorintutkintoa tältä alalta kertoo, ettei mistään harrastelijasta ole kysymys ja kirjaan kohdistettu kritiikki kannattaa sen mukaisesti virittää jollekin muulle kuin mutu-tasolle tyyliin ei tuo oo kivaa ja mitenkäs nyt näin uskalletaan sanoa?

Filosofin tehtävänä on nimenomaan uskaltaa ajatella kaikkia mahdollisuuksia, kuten länsimaisen hengen historia osoittaa. Tämä on perusasia ja ne, jotka eivät sitä ymmärrä, tekevät viisaasti siirtymällä lukemaan jotakin sellaista, jota kykenevät ymmärtämään.

Hankamäen järkäle on herättänyt kohua vain ja ainoastaan luvun 11 johdosta, jossa kirjoittaja käsittelee feminismin nykyistä roolia ja asemaa lehdistössä. Itse kirjan aiheesta on julkisuudessa tuonkaan luvun osalta tuskin lausuttu puolta sanaa, mutta sen sijaan pari reipasta poleemista lausetta naisten sukupuolisesta vallankäytöstä on vallannut koko keskustelun, mikäli sellaisesta voi puhua.

Luvun nimenä on Sukupuolierolla politikoiminen ja median jakautuminen ja siinä analysoidaan lukuisia aiheeseen liittyviä mediatapahtumia, joissa erinäiset mediat ovat irvokkaan häikäilemättömästi ajaneet uudenlaisen normiston luomista.

Hankamäki vyöryttää sellaisen määrän faktoja ja teräviä huomioita, että niiden kiistäminen olisi toivotonta. Niinpä ”kritiikki” onkin kohdistettu pariin varsin yhdentekevään poleemiseen heittoon, joiden totuusarvoa ei tietenkään ole tutkimuksella todennettu enempää kuin vääräksikään osoitettu.

Filosofille on joka tapauksessa sallittava myös poleeminen kielenkäyttö, muuten saamme filosofian sijasta lukea pelkkiä postilloja ja katekismuksia.

Platon ja Schopenhauer eivät olleet nykymittapuilla poliittisesti korrekteja eivätkä edes sinne päin. Sen sijaan he olivat suuria filosofeja.

Nykyisen anti-intellektualismin vallitessa voi tietenkin vain odottaa, milloin näiden herrojen ja muidenkin länsimaisen filosofian merkkimiesten patsaat kaadetaan. Niiltä talibaneilta, jotka nyt yleistä mielipidettä määräävät, ei voi enempää eikä vähempää odottaa.

Mitä Hankamäkeen tulee, uskon, että hänen kirjallaan on suuri tulevaisuus. Se on vaikuttava analyysi nykyisestä mediajulkisuudesta ja perustuu suurelle määrälle faktoja. Se tarina on kaikessa alastomuudessaan niin karu, että tavallaan ymmärtää sen hyvin voimakkaan hylkimisreaktion, jonka se on aiheuttanut.

Näin massiivisella tutkimuksella on ongelmansa. Siinä on liian monta kohtaa, että sitä voitaisiin missään lyhyessä kritiikissä edes pääpiirteittäin käsitellä ja kirjoittajan filosofiset lähtökohdat ovat sen verran kaukana siitä, mitä erilaiset muotipellet julistavat, että häntä on monien liian vaikea ymmärtää, vaikka tahtoisikin.

Suurin osa niistä, jotka tuon teoksen takia ovat avanneet suunsa, eivät myöskään tunne pienintäkään halua ymmärtää sitä. Täysin järjettömästi se leimataan amatöörimäiseksi ja perusteettomiin mutu-käsityksiin pohjautuvaksi mielipidekirjaksi. Tämä on helppohintainen ja epä-älyllinen kanta.

Odotan, että mediaan ja sen kritisointiin vakavasti suhtautuvat piirit esittävät kattavan kritiikin Hankamäen tutkimuksesta ja kertovat, mitkä asiat sen pääasiallisessa sisällössä ja väittämissä ovat virheellisiä ja millä perusteella.

Koska tässä mennään myös arvojen alueelle, ei kyse ole vain virheistä tai niiden puutteesta, kuten simppeli ja vastuullinen faktantarkistusjournalismi kuvittelee. Hankamäki edustaa tiettyjä arvoja, jotka eivät sattumalta ole yhteneviä erilaisten muodikkaiden näkemysten kanssa ja niitä voi kannattaa tai olla kannattamatta. Vähintä, mitä rehellinen kritiikki voi tehdä, on pyrkiä selvittämään, millaisen tehtävän kirjoittaja on itse itselleen asettanut ja miten hän on siinä onnistunut.

Hankamäki ei selvästikään ole pyrkinyt olemaan feministi tai multikulturalisti ja siihen hänellä on tietenkin täysi oikeus. Tässä suhteessa hän näyttäisi edustavan samanlaista arvopohjaa kuin se ajatuspaja, joka on hänen työnsä rahoittanut.

Filosofit ovat kuitenkin vaikeita ihmisiä. Platonin mielestä poliitikkojen tulisi olla filosofeja, mutta kansanjoukkojen kannalta he eivät yleensä ole miellyttäviä. Sen sijaan, että he ylistäisivät rahvaan mielitekoja ja elämäntapaa, he aina arvostelevat niitä ja loukkaavat laumaa, joka haluaisi vain siloiteltuja potretteja itsestään ja kiitosta omasta toiminnastaan. Journalisteillehan sellainen on puoli ruokaa.

Sitä, että filosofi joutuu hankauksiin poliittisen puolueen kanssa, voi pitää hänen aatelismerkkinään. Noita filosofialla ratsastavia palkkapiikoja meillä onkin jo yllin kyllin.

Saako tietää?

 

Aikamme tabu

 

Pari vuotta sitten filosofi Jukka Hankamäki kirjoitti kirjan median poliittisesta käyttäytymisestä (Vihavainen: Haun hankamäki tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Siinä oli eräänä sivujuonteena luku naisten seksuaalisesta vallasta, jonka poliittinen vastapuoli heti nosti  julkisuuden tikunnokkaan ja sai aikaan hysteerisen ja vääristelevän torjuntareaktion: tämä mieshän väittää, että naisilla on jokin ”pihtarikartelli” (ei väittänyt), jonka avulla he tosiasiassa tekevät mitä haluavat…

Sillä oli koko laaja tutkimus mitätöity ja tekijä, kaksinkertainen tohtori, leimattiin ignoramukseksi, joka suolsi paksua agendapamflettia ilman mitään todellisia perusteita.

Tällaistahan se poliittinen peli on rumimmillaan. Ihmisen tyhmyys on valtava luonnonvara ja kokeneet poliitikot ymmärtävät, että olennaista menestymisen kannalta on aina ja kaikkialla pitäytyä äärimmäisen simppeleissä yleistyksissä. Jokainen yritys vakavaksi filosofiseksi analyysiksi on politiikan kentällä tuhoon tuomittu.

Kuitenkin nimenomaan naisen asema seksuaalisena olentona ansaitsee ehdottomasti vakavaa tarkastelua, koska se on vielä tavallistakin suurempi tabu.

Mikäli siihen yrittää tarttua minkä tahansa normaalin tieteen (en tässä tarkoita ns. nipistelytieteitä, joita erilaiset muotipellet ovat viime vuosina harjoittaneet cultural studies-otsikon alla) keinoin eli siis kriittisesti, saa olla varma, että saa niskaansa pyhän suuttumuksen myrskyn ja hyvin mahdollisesti leimautuu loppuiäkseen.

Henri Laasanen, joka on tutkinut naisen seksuaalista valtaa ns. markkina-arvoteorian kannalta on tästä toinen hyvä esimerkki. Itse asiassa hänen  teoriansa lähtee aivan elementaarisista totuuksista, jotka pätevät kaikilla lajeilla, mutta jotka ihmisen kohdalla näköjään ovat sitäkin vaikeammin tunnustettavissa, kun niiden näkökulma on toinen kuin nykyfeminismin.

Nainen voidaan tietenkin mieltää myös vain ja ainoastaan uhrina ja riistettynä. Tämä valikoiva näkökulma voidaan ottaa siitä huolimatta, että hän seksuaalisessa mielessä eli lajinkehityksen portinvartijana pääsee aina valitsemaan pariutumiskumppaninsa, joka normaalisti uhraa kaiken voitavansa päästäkseen kaunottarensa armoihin. Jopa näihin päiviin saakka säilynyt tapa kosia naista polvillaan sanoo tilanteesta kaiken olennaisen.

Ennen nykyistä aikaa, jolloin valkoinen heteromies nerokkaita laitteita keksimällä ja valmistamalla vapautti naisen kotiorjuudesta eli velvollisuudesta synnyttää ja hoitaa lapsia ja huolehtia ruoasta ja vaatteista, naisen rooli yhteiskunnassa tosiaankin oli passiivinen. Aviomies joka tapauksessa huolehti hänen ja lasten elatuksesta ja ideaalitapauksessa nainen saattoi kokonaan omistautua perheelleen, mitä nyt ei aikoinaan jostakin syystä pidetty aivan vähäpätöisenä, saati halveksittavana asiana. Muutenhan ei meitäkään täällä olisi.

Nykyään naisen ja tarkoitan tässä tavallista vaimoa ja perheen emäntää, nimittäminen prinsessaksi tai kuningattareksi on jäänyt korkeintaan jonkun hupakkofilosofin harrastukseksi. Se on asia, josta ei puhuta, mutta joka siitä huolimatta on pinnan alaista todellisuutta.

Sukupuolivietti on useimmilla miehillä ja muistaakseni noin neljänneksellä naisista niin voimakas, että se syrjäyttää monissa tapauksissa jopa itsesuojeluvaiston. Mikäli tämän vietin toiminta estetään, seuraukset voivat olla hyvin vakavat. Suuret ne ovat aina.

Jokunen viikko sitten oli hesarin yleisönosastossa erään nuoren tutkijan lyhyt puheenvuoro siitä, että seksuaalinen deprivaatio, jota etenkin syrjäytyneet nuoret miehet kokevat, olisi yhteydessä väkivaltaisuuteen. Siis vanha yhtälö make love, not war, olisi yhä voimassa.

Reaktiot tähän tutkijan havaintoon olivat juuri niin irrationaalisia kuin saattoi odottaa. Yhtä säälittävän lapsellisia kuin helppoja keinoja päästä koko ongelmasta esitettiin toisaalta ja toisaalla koko ongelman olemassaolo ehdottomasti kiellettiin.

Koko tutkimuksen osoittama todellisuuskin haluttiin kieltää moraalittomana: eihän naisilla ollut velvollisuutta jakaa aarrettaan kaikille tasapuolisesti…

Alakoululaisen logiikalla ja helppohintaisella syllogismilla selvittiin aivan leikiten tuollaisestakin ongelmasta, joka monelle on elämän ja kuoleman kysymys. Muuten: tästä asiasta muistan useammankin feministin sanoneen, ettei siihen puutteeseen ole vielä kukaan kuollut.

Uskallan epäillä, että hyvin monikin on kuollut ja kuolee yhä. Tuolla puutteella on aivan varmasti merkittävä rooli erilaisissa nuorten kuolemissa ja asia on uskallettava tunnustaa eikä totuutta saa mitätöidä epämukavuutensa takia.

Venäjällä, jossa vallankumouksen jälkeen koko maailma ja ihminen piti muokattaman uudelleen, aloitettiin 1920-luvulla suuri seksuaalinen vapautus, josta uutisia tietysti antautui meillekin, usein aika hullunkurisessa muodossa. Niistä kerrotaan mm. aikoinaan suositussa Katinka-laulussa.

Uuden moraalin mukaan komsomolilaisten eli nuorisoliittolaisten tuli olla vapaita porvarillisen tekosiveän moraalin kahleista. Tyttö, joka ei suostunut läheisempään kanssakäymiseen, leimattiin pikkuporvariksi (meštšanka), mikä oli haukkumasanoista pahimpia, koska sillä oli myös poliittinen sisältö, eikä politiikka ollut leikin asia.

Ennen pitkää tämä sankariaika jäi taa, ja alettiin puhua siitä, miten naista nyt oli opittu rakastamaan uudella tavalla. Tämä tapa on minulle jäänyt jossakin määrin arvoitukselliseksi, mutta suuria esimerkkejä lienevät ajan kirjalliset sankarit, kuten Gladkovin Sementti-romaanin pariskunta, jolle intohimona oli politiikka. Suuren asian etu oli kaikki kaikessa ja jonka hyväksi uhrattiin jopa oma lapsi (pantiin lastenkotiin, jossa hän kuoli).

Stalinin aikana vanha kulttuuri palasi joka suunnalta. Seksuaalimoraalin alalla Venäjästä tuli yksi puritaanisimpia maita, sikäli kuin asia koskee julkisuutta. Kiina oli toki vieläkin tiukempi.

Naisen asema ei enää muuttunut elätettävän kuningattaren rooliksi, mutta silti tuo rooli vastasi ihanteellista todellisuutta, jonka kohtaamme vaikkapa Bulat Okudžavan laulussa Teidän majesteettiinne nainen, Vaše velitšestvo ženštšina (https://www.youtube.com/watch?v=TliaCq3qXNc )).

Luonnon lait ovat ikuisia. Ei ole sattuma, että yhtä munasolua tavoittelevat miljoonat ja taas miljoonat siittiöt tai että yksi muurahais- tai mehiläiskuningatar on koko yhteiskunnan palvelemisen ja palvonnan kohde.

No, mutta tämähän pitää muuttaa, huutavat tietenkin ne, joiden kuvitelmissa luonto on jotakin, jonka me omistamme ja jota voi muokata mielensä mukaan.

Luulenpa, ettei näin perustavaa laatua olevien asioiden muuttaminen ole meidän vallassamme. Mitä sen sijaan voisimme tehdä, olisi nyt edes tosiasioiden tunnustaminen, siitähän se viisauskin alkaa.

Maailma on monessa suhteessa epäoikeudenmukainen ja monet haluavat tehdä siitä vieläkin epäoikeudenmukaisemman, koska se on heidän intresseissään. Sen välttäminen olisi kohtuullista.

Biologisten perusasetelmien muuttaminen on mahdotonta. Tietoa ja ymmärrystä niistä sentään voimme hankkia. Tieto saattaa lisätä tuskaa, mutta silti se on tietoa. Tiedon pelkkä ideologinen torjuminen todistaa paitsi torjujan omasta typeryydestä, myös siitä informaatiohegemoniasta, jollainen näissä asioissa on jo kauan vallinnut ja jota koko ajan yritetään vielä monelta taholta ponnekkaasti tehostaa.

 

Sananvapauden puolesta

Hyvää sananvapauden päivää!

Toivottavasti kaikki yhä vielä muistavat, miksi Neuvostoliitossa oli niin ankara sensuuri.

Syyhän oli se, että se oli maailman vapain maa ja sen vuoksi sen vapaus oli jatkuvasti uhattuna riistojärjestelmän edustajien ja kätyrien taholta.

Sellaisten kanssa ei ruvettu eikä voitukaan ruveta keskustelemaan ja niinpä omaa vapautta suojeltiin kaikin mahdollisin keinoin. Mikään keino sinänsä ei ollut liian alhainen eikä häpeällinen, sillä itse aate oli niin suuri ja pyhä.

Aiemmin historiassa Ranskan Kansalliskonventti, muuan bolševikkien esikuvista, oli vuonna 1793 päättänyt, että Lyonin kaupunki oli hävitettävä maan pinnalta ja sen paikalle pystytettävä kyltti, jossa lukee: Lyon nousi vapautta vastaan, Lyonia ei enää ole.

Lyonin rankaisemisen sai hoitaakseen Joseph Fouché, joka on historiassa tunnettu, sanoisinko suhteestaan periaatteellisuuteen. Hän ei hoitanut tätä työtään mainittavan tehokkaasti, mutta tärkeintähän on aulis mielenlaatu. Keskuudessamme onkin aina henkilöitä joille arvot ovat tärkeämpiä kuin mikään muu ja jotka ovat niiden puolesta valmiita mihin tahansa.

Fouchén elämäkerrasta, jonka halukkaat voivat googlata luettavakseen, voinemme oppia esimerkiksi sen, että se, mitä nimitämme arvopohjaksemme ja minkä päällä luulemme vakaasti seisovamme, onkin vain aikaansa sidottu konventio, joka saattaakin seuraavassa historian vaiheessa osoittautua peräti pettäväksi.

Niinpä meidän kaikkien olisi, yleisen ja yhteisen etumme nimissä, suvaittava myös sellaisia ajatuksia, jotka ovat arvopohjamme vastaisia. Niillä on luultavasti myös meille jotakin sanottavaa, vaikka emme haluaisikaan sitä kuulla.

Tämä velvollisuus on ehdoton ja poikkeuksina siitä ovat vain aidosti rikolliset teot, joiden tarkoituksena on toisten ihmisten vahingoittaminen.

Kun nyt tänään vietämme sanavapauden päivää, meidän on syytä pysähtyä miettimään, onko meillä viime aikoina esiintynyt taipumusta törkeään sananvapauden rajoittamiseen ja jopa ihmisten vahingoittamiseen tässä tarkoituksessa.

Tämän johdosta on allekirjoitettu myös seuraava adressi:

Me allekirjoittaneet edustamme kulttuurin, tieteen ja journalismin eri aloja. Olemme huolissamme tilasta, johon suomalainen sananvapaus on ajautunut. Maahamme on kehittynyt ilmapiiri, jossa osa mielipiteistä, arvoista ja jopa sanavalinnoista pyritään tekemään lainsuojattomiksi tai sulkemaan pois järjestäytyneen yhteiskunnan piiristä. Erilaiset painostusryhmät varsinkin sosiaalisessa mediassa yrittävät saada kulttuurin, median ja liike-elämän toimijat sallimaan vain näiden ryhmien hyväksymiä näkemyksiä. Ihmisiä painostetaan vaikenemaan leimaamalla, supistamalla heidän toimeentuloaan ja viemällä heiltä keinot tuoda kantansa julkisesti kuultavaksi.

Viime vuosina olemme joutuneet seuraamaan tapahtumia, jotka vielä vähän aikaa sitten olisivat tuntuneet mahdottomilta. Yliopiston professoria on yritetty kammeta pois virastaan hänen yksityishenkilönä esittämiensä mielipiteiden perusteella.(1) Konsertteja on peruttu, koska esiintyjä on sanonut julkisuudessa asioita, jotka saattavat loukata jotakuta.(2) Kirjailijoille myönnettyjä apurahoja on vaadittu peruttaviksi (3) ja kustantaja on suljettu kirjamessujen ulkopuolelle epämääräisiin arvosyihin vedoten. (4) Kansalaiskeskustelua sosiaalisessa mediassa on rajoitettu mielivaltaisesti sovelletuilla yhteisönormeilla ja automatisoidulla sensuurilla. Monet eivät uskalla sanoa julkisesti edes ilmiselviä tosiasioita, jotteivät vaarantaisi uraansa ja joutuisi ala-arvoisen riepottelun kohteeksi.

Tähän mennessä julkisuudessa on puhuttu enimmäkseen uhkailusta ja häirinnästä, jota tutkijat, toimittajat ja poliitikot ovat joutuneet kokemaan yksityishenkilöiden taholta. Me allekirjoittaneet tuomitsemme myös tällaisen toiminnan yksiselitteisesti. Tässä julkilausumassa haluamme kuitenkin kiinnittää huomion vähemmän esillä olleeseen seikkaan, eli instituutioiden, liikeyritysten ja niihin vaikuttamaan pyrkivien painostusryhmien toiminnasta sananvapauden rajoittamiseksi. Mielestämme kyseessä on tällä hetkellä suurin uhka sananvapaudelle, sillä mainituilla tahoilla on suuri valta päättää siitä, kuka pääsee esittämään asiansa ja missä.

Totalitaarisen logiikan mukaan tietynlaisia mielipiteitä ei saa päästää julkiseen tilaan, koska itsenäiseen ajatteluun kykenemättömät kansalaiset saattavat omaksua ne. Tämä ajattelumalli perustuu syvään epävarmuuteen, jota yritetään lievittää kielloilla. Mutta epämiellyttävätkään ajatukset eivät katoa kieltämällä tai pois sulkemalla. Vapaan mielipiteenvaihdon loppuminen vaarantaa yhteiskuntarauhan ja lisää riskiä väkivallan käyttöön normaalien vaikutuskanavien sijaan. Se syventää yhteiskunnallista kahtiajakoa ja eri ryhmien välistä vihamielisyyttä.

Sananvapaudesta ovat riippuvaisia poliittiset oikeudet ja itse oikeusvaltio. Sananvapaus ei tarkoita pelkkää valtiollisen ennakkosensuurin puuttumista, vaan vapaudelle vihamielinen ilmapiiri voi syntyä ilman ainuttakaan lakiin kirjattua kieltoa. Hiljennysvaikutuksesta, jossa ihmiset vaikenevat kielteisten sosiaalisten seuraamusten pelossa, on esimerkkejä Suomenkin lähihistoriassa.

Vetoamme kaikkiin kulttuuri- ja tiede-elämän vaikuttajiin sananvapauden säilyttämisen puolesta. Vaadimme myös poliittisia päättäjiä turvaamaan aktiivisesti tätä kansalaisvapauksien aluetta, josta kaikki muut vapaudet riippuvat. Sananvapautta koskevaa tuomiovaltaa ei pidä siirtää oikeuslaitokselta yksityisille kansalaisille, ryhmille ja yrityksille, jotka pyrkivät luomaan epävirallisen sensuurin ilmapiiriä. Sananvapauden epämuodolliset rajoitukset on kitkettävä yhteiskunnastamme. Kansalaisten oikeus arvostella päättäjiä, ideologioita, uskontoja, kansanryhmiä ja toisiaan on itseisarvo, jota ei tule soveltaa valikoiden. Jos tehdään rangaistavaksi jokin, mitä joku pitää loukkaavana, ollaan pian tilanteessa, jossa kaikki voivat vaatia sananvapautta rajoitettavaksi omien tunnereaktioidensa perusteella. Sananvapauden ainoa hyväksyttävä raja kulkee väkivallan lietsomisessa, kaikki muut viralliset ja epäviralliset rajoitukset uhkaavat kansalaisvapauksia kokonaisuudessaan. Suomen henkisen elämän pitää säilyä vapaan mielipiteenvaihdon alueena, jossa sallitaan myös ajatukset jotka eivät kaikkia miellytä.

Jos koko ihmiskunta, yhtä ainoaa ihmistä lukuunottamatta, olisi samaa mieltä ja tuo yksi ainoa olisi vastaan, ihmiskunta ei olisi sen paremmin oikeutettu vaientamaan tätä yhtä henkilöä kuin tämä olisi oikeutettu vaientamaan ihmiskuntaa, jos hänellä olisi siihen valta. Jos mielipide olisi persoonallista omaisuutta, joka olisi jonkun arvoista ainoastaan sen omistajalle, jos kiusanteko sen omistamisessa olisi vain yksityistä vääryyttä, niin olisi joku ero siinä, tehdäänkö vääryys harvoille vai useille henkilöille. Mutta varsinainen paha vaientamisessa on se, että siten ryöstetään ihmiskuntaa, niin hyvin jälkimaailmaa kuin nykyistäkin sukupolvea, ja vielä enemmän niitä, jotka siitä mielipiteestä poikkeavat kuin niitä, jotka sitä kannattavat. Jos mielipide on oikea, heiltä on otettu tilaisuus vaihtaa erehdys totuuteen; jos se on väärä, he menettävät melkein yhtä suuren edun, kirkkaamman käsityksen ja elävämmän tunteen totuudesta, jonka synnyttää tämän taistelu erehdystä vastaan. (John Stuart Mill, ”Vapaudesta”, suom. Niilo Liakka)

(1)    https://yle.fi/uutiset/3-10356231

(2)    https://yle.fi/uutiset/3-10707819

(3)    https://demokraatti.fi/timo-hannikaiselle-apurahan-myontanyt-kordelinin-saatio-taas-syytosten-keskella-saatio-ei-ole-myontanyt-apurahaa-aarioikeistolaiseen-toimintaan/

(4)    https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005867398.html

Allekirjoittaneet:

Maria Asunta

kirjailija

Antti Balk

kirjailija, kustantaja

Aki Cederberg

kirjailija, muusikko

Marko Hamilo

tiedetoimittaja, tietokirjailija

Jukka Hankamäki

filosofi, sosiaalipsykologi

Timo Hännikäinen

kirjailija, kustantaja

Vesa Iitti

kirjailija, suomentaja

Katriina Kajannes

kotimaisen kirjallisuuden dosentti

Atte Kaleva

tietokirjailija

Tenho Kiiskinen

toimittaja, kriitikko

Kari Klemelä

suomentaja, kustantaja

Jussi Juhani Kuosmanen

kustantaja, diplomitanssinopettaja

M. A. Käppi

podcast-isäntä, joogaopettaja

Miisa Latikka

elokuvaohjaaja

Kiba Lumberg

taiteen sekatyöläinen

M. A. Meretvuo

kirjailija, suomentaja

Jussi K. Niemelä

kirjailija, toimittaja

Eeva Oehlandt

yrittäjä, kirjailija, toimittaja, blogisti

Teppo Paulasto

kirjailija

Matti Rautaniemi

tietokirjailija

Matti Reinikka

elokuvaohjaaja

Kari Salminen

toimittaja

Erkki Seppänen

muusikko, kielitieteilijä

Tero Vaara

muusikko

Timo Vihavainen

historioitsija, Venäjän tutkimuksen professori

Aulikki Vuola

suomentaja