Yhteiskunnan vihollinen?

 

Sananvapausskandaali vailla vertaa

 

Jukka Hankamäki, Pavlovin koirat. Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta. Helsinki 2022, 345 s.

 

Filosofi Jukka Hankamäki, tohtorintutkinnon sekä filosofiasta että sosiaalipsykologiasta suorittanut, tuottelias ja tunnettu tutkija, julkaisi vuonna 2020 kirjan Totuus kiihottaa, jossa hän filosofisen analyysin kautta tutki niitä maamme mediailmiöitä, jotka olivat nousseet politiikan keskipisteeseen etenkin vuoden 2015 siirtolaisvyöryn yhteydessä.

Kirja julkaistiin tai pikemminkin aiottiin julkaista perussuomalaisen Suomen perusta-ajatuspajan toimesta, mutta lähes välittömästi se vedettiin pois markkinoilta ja painos seisoo yhä jossakin kellarissa, ellei sitä ole jo tuhottu.

Vastaavat sensuuritoimet ovat olleet maassamme erittäin poikkeuksellisia, mutta pari vastaavaa esimerkkiä kirjan hävittämisestä tai ainakin sen markkinoilta pois vetämisestä on olemassa. Silloin syynä olivat ”ulkopolitiikka” ja pornografiaa koskeva lainsäädäntö. Tarkoitan Yrjö Leinon muistelmia ja Agnar Myklen Punaista rubiinia.

Nyt kyseessä kuitenkin oli tieteellinen teos, jonka metodeja tai aineistoja vastaan ei ole ollut huomauttamista. Koko uskomaton sensuuritoimi perustui kokonaan niin sanotun poliittisen korrektiuden loukkaamiseen eli poliittisesti motivoituun mielivaltaan, jossa viranomaiset olivat keskeisesti mukana.

Kaappaamalla painettu kirja ei ollut vielä mahdollista estää itse tekstin leviämistä lukijoille, sillä se on yhä internetissä ja linkki siihen löytyy esimerkiksi tästä: Totuus Kiihottaa : Jukka Hankamäki : Free Download, Borrow, and Streaming : Internet Archive.

Kirjoittaja luetutti tekstin ajatuspajan edustajilla, joilla ei ollut merkittävää huomauttamista, vaikka meteliä arveltiinkin tulevan, mutta sehän on jokaisen merkittävän kirjan osa. Kirja esitti muutamia varsin kriittisiä näkemyksiä median omaksumasta politiikan palkkapiian roolista, joka muistutti ja muistuttaa kesiaikaista käsitystä filosofian roolista: ancilla theologiae -teologian palkkapiika.

Kirja analysoi myös aikamme suuren megatrendin eli naisistumisen merkitystä media-alalla ja yleisemminkin niitä ilmiöitä, joita etenkin 2000-luvulta lähtien on alkanut esiintyä politiikan ja median suhteissa. Terveen järjen käyttöhän on yhä useammin joutunut väistymään keskiaikaista käsiterealismia muistuttavan ajattelun ja normaalista elämästä irrallaan olevan juristerian tieltä.

Kuten tekijä uudessa kirjassaan (ks. Jukka Hankamäki: Pavlovin koirat : Jukka Hankamäki, Ph.D, D.Soc.Sc. : Free Download, Borrow, and Streaming : Internet Archive ) toteaa, syntyneessä, erittäin vilkkaassa keskustelussa ei käynyt ilmi, että kirjaa arvostelevat olisivat koskaan sitä lukeneet eikä sen johtopäätöksiä liioin kertaakaan yritetty kumota. Keskustelut koskivat vain ja ainoastaan sitä, oliko kirjoittaja rikkonut tiettyjä tabuja, oliko hän muun muassa syyllistynyt vihapuheeseen, tarkemmin sanoen naisvihaan?

Koko niin sanottu keskustelu pyöri sitten tämän, kirjan 11. luvussa käsitellyn teeman ja erityisesti naisten sukupuolisen vallankäytön ympärillä (ks. Vihavainen: Haun hankamäki tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Kirjan aiheena nyt kuitenkin sentään oli median poliittinen rooli.

Kun filosofit ovat filosofeja, heillä on yleisesti tapana kärjistää sanottavaansa tuodakseen mahdollisimman selkeästi esille sen, mitä nostetaan tarkastelun keskiöön, siitä sitten sopii argumentoida puolesta ja vastaan, kadottamatta matkalla itse pääasiaa.

Ilman liioittelua voi sanoa, että tapa on kaikille merkittäville filosofeille yhteinen Platonista Nietzscheen ja Sokrateesta Schopenhaueriin. Nykyisemmistä voisi tässä yhteydessä mainita Bertrand Russellin. Filosofi, joka kumartelee aikansa poliittisille korrektiuksille, ei ole enää mikään filosofi vaan lakeija tai palkkapiika.

Nyt joka tapauksessa tapahtui, että jotkut journalistit, itse teosta lukematta, kuten jopa tunnustettiin, nostivat aina vain esille jonkun kirjassa käytetyn ilmauksen ja kyselivät sitten perussuomalaisilta ja muiltakin naisilta, edustiko tällainen myös heidän ajatteluaan.

Vaikka kysymys ei edes koskenut kenenkään ajattelua, vaan itse asiassa aivan sivuseikasta käytettyjä meheviä ilmauksia, useampikin haastateltu, puheenjohtaja Riikka Purraa myöten kiiruhti sanomaan, ettei missään tapauksessa: moinen puhe (ja siis kaiketi myös kirja) on kuraa.

Temppu oli vanha ja aina toimiva. Jussi Halla-aho on parikin kertaa erehtynyt ääneen filosofoimaan, sinänsä aivan vastaansanomattomasti ja tervejärkisesti, normaaleja ilmiöitä koskien. Hänen käyttämiensä sanojen perusteella tokaisut on sitten journalistien toimesta esitetty manifesteina, joista karkeasti oletetaan ilmenevän ihmishirviön raakalaismainen ajattelu.

Filosofia on yksinkertaisesti aivan liian vaikea laji poliittiselle julkisuudelle. Toimittajat eivät yleensä ymmärrä asioita alkuunkaan tai sitten ymmärtävät, mutta vääristelevät niitä kyynisesti ja tarttuvat maagisiin sanoihin ajatusten sijasta.

Vääristelyt alkavat hyvin nopeasti elää omaa elämänsä. Kukaan ei mene takaisin lähteille katsomaan, mistä oikeasti oli kysymys. Muistakaamme nyt vaikkapa tuota kuuluisaa ja unohtumatonta hihamerkkijuttua.

Kun perussuomolaiset huomasivat menneensä ansaan, oli johtopäätös nopea: kirja ja kirjoittaja, jonka kanssa oli toimittu hyvässä yhteisymmärryksessä, heitettiin yli laidan. Itse asiassa tähän pakottikin opetusministerin sijainen, hiihtosuunnistaja, joka kirjaa ilmeisesti edes vilkaisematta jo katsoi sen ”ilmeisesti” olevan tasa-arvon vastainen(!) ja sisältävän vihapuhetta (!).

Niinpä ajatuspajan saama avustus oli perittävä takaisin ja isäksi kenties takautuvasti kaikki ne 750000 euroa, joita se oli kaikkiaan ministeriöltä saanut.

Jopa byrokraatilta tämä oli ennenkuulumatonta moukkamaisuutta. Kun kyseessä oli nimenomaan tutkimus ja vieläpä filosofinen tutkimus, oli aivan käsittämättömän idiotismin osoitus panna byrokraatit arvioimaan, oliko siinä saatu oikeita tuloksia.

Prosessin lopputulos oli arvattava ja koko asian ottaminen käsittelyyn oli koko skandaalin ylittämätön pohjanoteeraus: poliittinen vastustaja tutkituttaa epätieteellisin keinoin sitä, onko toisen poliittisen tahon palkkaama tutkija saanut työssään hänen agendansa kannalta epäsuotavia tuloksia.

Mikäli kyseessä olisi ollut vain kirjan painoksen sieppaaminen ja siihen käytetyn rahan palauttaminen takaisin valtiolle, olisi koko juttu jäänyt vain ylittämättömän typeryyden osoitukseksi. Seuraukset olivat kuitenkin pahemmat.

Kirjan teilaaminen asiantuntemattomien, mutta sitäkin ylimielisempien journalistien toimesta etsii karkeudessaan vertaistaan. Pahinta kuitenkin oli, että nyt lähtemättömästi leimattu kirjoittaja pystyttiin näin estämään hankkimasta elatustaan omalla alallaan, hänen nimestään tehtiin yleisen kelvottomuuden ja pahuuden symboli. Apurahoja olisi turha mennä hakemaan ja sama koski työpaikkoja.

Kirjoittaja, kaksinkertainen tohtori ja monen kiitetyn julkaisun kirjoittaja, joutui kirjaimellisesti yhteiskunnasta ulos lyödyksi, peruspäivärahan varassa sinnitteleväksi omakustannekirjailijaksi, jolle netti on ainoa mahdollinen kanava.

Tämäkään ei riittänyt matalamielisille uskon sotureille, jotka huomasivat Hankamäen olevan nyt vapaata riistaa. Hänet on leimattu epäpäteväksi ihmiskunnan viholliseksi kaiken maailman silakkaliikkeen ja varisverkoston pölkkypäiden toimesta, hänen kirjojaan on poistettu kirjastoista ja jopa wikipediaan on riittänyt tavattoman sinnikkäitä vapaaehtoisia ahkeroitsijoita, jotka ovat pyrkineet tuhoamaan hänen maineensa rippeetkin.

Hankamäen tapaus ei ole enempää eikä vähempää kuin aikamme törkein yksittäiseen tutkijaan kohdistuva oikeusmurha. Kyseessä on, kuten kirjoittajan uuden kirjansa otsikossa sanotaan, median kosto, joka muuten oivasti todistaa siitä juuri sen, mitä edellisessä tutkimuksessa sanottiin. Kyseessä on vastuuton ja häikäilemätön vallankäyttö, jossa keinoja vastustajan tuhoamiseksi ei kaihdeta.

Uudessa kirjassaan, etenkin sen loppupuolella, jonka mielestäni olisi voinut julkaista erikseen, kirjoittaja makselee sitten kaksin käsin kalavelkojaan ja käyttää värikkäitä ilmaisuja niistä, jotka ovat häntä yhtä typerästi kuin armottomasti vainonneet. Sieltä löytää kyllä vihaista haukkumista, mutta mitäs muuta voisimme ihmiseltä tuossa tilanteessa odottaa?

Aitona filosofina Hankamäki antaa kuitenkin arvoa sellaisille petollisillekin ystäville, jotka heikkoudestaan huolimatta ovat osoittaneet myös rehellistä pyrkimystä totuuteen. Perussuomalaiset hylkäsivät hänet raukkamaisesti, mutta vielä ala-arvoisempaa ja anteeksiantamattomampaa oli ministerin sijaisen käytös. Haaskaa nokkivat varikset ovat sitten jo luku sinänsä.

Mitäpä sanoa tällaisesta tarinasta? Yritys selvittää, mitä median rappion takana piilee, johti sen häikäilemättömään kostoon ja henkilökohtaiseen tragediaan. Vääryyden oikaiseminen lienee tässä tapauksessa mahdotonta.

Mediasta on tullut sellainen suo, ettei totuuden selvittäminen etenkään tällaisessa tapauksessa ole sille mahdollista eikä kiinnostavaa. Byrokratia on päätön ja järjetön koneisto, jota nyt ohjaavat lapset ja joka orjamaisesti palvelee puoluekoneistoa.

Puolueet, tässä tapauksessa ainakaan kirjan tilanneet ja hyväksyneet perussuomalaiset, eivät uskalla enää tikullakaan koskea median saastuttamaan kirjaan, ja mahdolliset työnantajat ja rahastot pysyvät saavuttamattomissa pannaan julistetulta todenpuhujalta.

Kun meillä on joskus puhuttu paheksuvasti siitä, miten Pentti Haanpään Kenttä ja kasarmi herätti pahennusta ja torjuntaa, kannattaa tuotakin ilmiötä nyt tarkastella oman aikamme valossa. Hankamäki on vain yksi työnsä takia vainon kohteiksi joutuneista.

Sinnikkäät ja pahantahtoiset toimittajat ovat parhaansa mukaan vainonneet jo monia muitakin rehellisiä tutkijoita ja kansalaisia. Sen mahdollistaa se uusi toimintakulttuuri, jonka tutkiminen on hyvin vaarallista.