Saako tietää?

 

Aikamme tabu

 

Pari vuotta sitten filosofi Jukka Hankamäki kirjoitti kirjan median poliittisesta käyttäytymisestä (Vihavainen: Haun hankamäki tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Siinä oli eräänä sivujuonteena luku naisten seksuaalisesta vallasta, jonka poliittinen vastapuoli heti nosti  julkisuuden tikunnokkaan ja sai aikaan hysteerisen ja vääristelevän torjuntareaktion: tämä mieshän väittää, että naisilla on jokin ”pihtarikartelli” (ei väittänyt), jonka avulla he tosiasiassa tekevät mitä haluavat…

Sillä oli koko laaja tutkimus mitätöity ja tekijä, kaksinkertainen tohtori, leimattiin ignoramukseksi, joka suolsi paksua agendapamflettia ilman mitään todellisia perusteita.

Tällaistahan se poliittinen peli on rumimmillaan. Ihmisen tyhmyys on valtava luonnonvara ja kokeneet poliitikot ymmärtävät, että olennaista menestymisen kannalta on aina ja kaikkialla pitäytyä äärimmäisen simppeleissä yleistyksissä. Jokainen yritys vakavaksi filosofiseksi analyysiksi on politiikan kentällä tuhoon tuomittu.

Kuitenkin nimenomaan naisen asema seksuaalisena olentona ansaitsee ehdottomasti vakavaa tarkastelua, koska se on vielä tavallistakin suurempi tabu.

Mikäli siihen yrittää tarttua minkä tahansa normaalin tieteen (en tässä tarkoita ns. nipistelytieteitä, joita erilaiset muotipellet ovat viime vuosina harjoittaneet cultural studies-otsikon alla) keinoin eli siis kriittisesti, saa olla varma, että saa niskaansa pyhän suuttumuksen myrskyn ja hyvin mahdollisesti leimautuu loppuiäkseen.

Henri Laasanen, joka on tutkinut naisen seksuaalista valtaa ns. markkina-arvoteorian kannalta on tästä toinen hyvä esimerkki. Itse asiassa hänen  teoriansa lähtee aivan elementaarisista totuuksista, jotka pätevät kaikilla lajeilla, mutta jotka ihmisen kohdalla näköjään ovat sitäkin vaikeammin tunnustettavissa, kun niiden näkökulma on toinen kuin nykyfeminismin.

Nainen voidaan tietenkin mieltää myös vain ja ainoastaan uhrina ja riistettynä. Tämä valikoiva näkökulma voidaan ottaa siitä huolimatta, että hän seksuaalisessa mielessä eli lajinkehityksen portinvartijana pääsee aina valitsemaan pariutumiskumppaninsa, joka normaalisti uhraa kaiken voitavansa päästäkseen kaunottarensa armoihin. Jopa näihin päiviin saakka säilynyt tapa kosia naista polvillaan sanoo tilanteesta kaiken olennaisen.

Ennen nykyistä aikaa, jolloin valkoinen heteromies nerokkaita laitteita keksimällä ja valmistamalla vapautti naisen kotiorjuudesta eli velvollisuudesta synnyttää ja hoitaa lapsia ja huolehtia ruoasta ja vaatteista, naisen rooli yhteiskunnassa tosiaankin oli passiivinen. Aviomies joka tapauksessa huolehti hänen ja lasten elatuksesta ja ideaalitapauksessa nainen saattoi kokonaan omistautua perheelleen, mitä nyt ei aikoinaan jostakin syystä pidetty aivan vähäpätöisenä, saati halveksittavana asiana. Muutenhan ei meitäkään täällä olisi.

Nykyään naisen ja tarkoitan tässä tavallista vaimoa ja perheen emäntää, nimittäminen prinsessaksi tai kuningattareksi on jäänyt korkeintaan jonkun hupakkofilosofin harrastukseksi. Se on asia, josta ei puhuta, mutta joka siitä huolimatta on pinnan alaista todellisuutta.

Sukupuolivietti on useimmilla miehillä ja muistaakseni noin neljänneksellä naisista niin voimakas, että se syrjäyttää monissa tapauksissa jopa itsesuojeluvaiston. Mikäli tämän vietin toiminta estetään, seuraukset voivat olla hyvin vakavat. Suuret ne ovat aina.

Jokunen viikko sitten oli hesarin yleisönosastossa erään nuoren tutkijan lyhyt puheenvuoro siitä, että seksuaalinen deprivaatio, jota etenkin syrjäytyneet nuoret miehet kokevat, olisi yhteydessä väkivaltaisuuteen. Siis vanha yhtälö make love, not war, olisi yhä voimassa.

Reaktiot tähän tutkijan havaintoon olivat juuri niin irrationaalisia kuin saattoi odottaa. Yhtä säälittävän lapsellisia kuin helppoja keinoja päästä koko ongelmasta esitettiin toisaalta ja toisaalla koko ongelman olemassaolo ehdottomasti kiellettiin.

Koko tutkimuksen osoittama todellisuuskin haluttiin kieltää moraalittomana: eihän naisilla ollut velvollisuutta jakaa aarrettaan kaikille tasapuolisesti…

Alakoululaisen logiikalla ja helppohintaisella syllogismilla selvittiin aivan leikiten tuollaisestakin ongelmasta, joka monelle on elämän ja kuoleman kysymys. Muuten: tästä asiasta muistan useammankin feministin sanoneen, ettei siihen puutteeseen ole vielä kukaan kuollut.

Uskallan epäillä, että hyvin monikin on kuollut ja kuolee yhä. Tuolla puutteella on aivan varmasti merkittävä rooli erilaisissa nuorten kuolemissa ja asia on uskallettava tunnustaa eikä totuutta saa mitätöidä epämukavuutensa takia.

Venäjällä, jossa vallankumouksen jälkeen koko maailma ja ihminen piti muokattaman uudelleen, aloitettiin 1920-luvulla suuri seksuaalinen vapautus, josta uutisia tietysti antautui meillekin, usein aika hullunkurisessa muodossa. Niistä kerrotaan mm. aikoinaan suositussa Katinka-laulussa.

Uuden moraalin mukaan komsomolilaisten eli nuorisoliittolaisten tuli olla vapaita porvarillisen tekosiveän moraalin kahleista. Tyttö, joka ei suostunut läheisempään kanssakäymiseen, leimattiin pikkuporvariksi (meštšanka), mikä oli haukkumasanoista pahimpia, koska sillä oli myös poliittinen sisältö, eikä politiikka ollut leikin asia.

Ennen pitkää tämä sankariaika jäi taa, ja alettiin puhua siitä, miten naista nyt oli opittu rakastamaan uudella tavalla. Tämä tapa on minulle jäänyt jossakin määrin arvoitukselliseksi, mutta suuria esimerkkejä lienevät ajan kirjalliset sankarit, kuten Gladkovin Sementti-romaanin pariskunta, jolle intohimona oli politiikka. Suuren asian etu oli kaikki kaikessa ja jonka hyväksi uhrattiin jopa oma lapsi (pantiin lastenkotiin, jossa hän kuoli).

Stalinin aikana vanha kulttuuri palasi joka suunnalta. Seksuaalimoraalin alalla Venäjästä tuli yksi puritaanisimpia maita, sikäli kuin asia koskee julkisuutta. Kiina oli toki vieläkin tiukempi.

Naisen asema ei enää muuttunut elätettävän kuningattaren rooliksi, mutta silti tuo rooli vastasi ihanteellista todellisuutta, jonka kohtaamme vaikkapa Bulat Okudžavan laulussa Teidän majesteettiinne nainen, Vaše velitšestvo ženštšina (https://www.youtube.com/watch?v=TliaCq3qXNc )).

Luonnon lait ovat ikuisia. Ei ole sattuma, että yhtä munasolua tavoittelevat miljoonat ja taas miljoonat siittiöt tai että yksi muurahais- tai mehiläiskuningatar on koko yhteiskunnan palvelemisen ja palvonnan kohde.

No, mutta tämähän pitää muuttaa, huutavat tietenkin ne, joiden kuvitelmissa luonto on jotakin, jonka me omistamme ja jota voi muokata mielensä mukaan.

Luulenpa, ettei näin perustavaa laatua olevien asioiden muuttaminen ole meidän vallassamme. Mitä sen sijaan voisimme tehdä, olisi nyt edes tosiasioiden tunnustaminen, siitähän se viisauskin alkaa.

Maailma on monessa suhteessa epäoikeudenmukainen ja monet haluavat tehdä siitä vieläkin epäoikeudenmukaisemman, koska se on heidän intresseissään. Sen välttäminen olisi kohtuullista.

Biologisten perusasetelmien muuttaminen on mahdotonta. Tietoa ja ymmärrystä niistä sentään voimme hankkia. Tieto saattaa lisätä tuskaa, mutta silti se on tietoa. Tiedon pelkkä ideologinen torjuminen todistaa paitsi torjujan omasta typeryydestä, myös siitä informaatiohegemoniasta, jollainen näissä asioissa on jo kauan vallinnut ja jota koko ajan yritetään vielä monelta taholta ponnekkaasti tehostaa.