Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle lauri kujala. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle lauri kujala. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit

lauantai 1. elokuuta 2026

Kauhujen ajan analyysi

 

Kun Suomi paloi

 

Christer Kuvaja, När Finland stod i brand. Rysshärjningarna 1713-1721. Svenskt militärhistoriskt Förlag, 2020, 286 s.

 

     Viime vuosina on maassamme ilmestynyt huomattava määrä Suuren Pohjan sodan (1700-1721) ja venäläismiehityksen ajan eli Isonvihan (1713-1721) historiaan liittyviä merkittäviä tutkimuksia.

     Vanhat tutkimukset, kuten K.J. Lindeqvistin klassinen teos tai Lauri Kujalan väitöskirja, jossa kuvataan muun muassa niinkin kummallista ilmiötä, kuin sodan vallitessa tehtyä alueellista rauhaa (ks. Vihavainen: Haun lauri kujala tulokset ), ovat säilyttäneet arvonsa.

     Uutta ja asioiden ymmärtämisen kannalta olennaisen tärkeää tutkimusta on kuitenkin myös tullut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana runsaasti.

     Antti Kujalan ”Miekka ei laske leikkiä” on keskittynyt isoavihaa edeltävään suuren Pohjan sodan aikaan (ks. Vihavainen: Haun ajoist' ankarin tulokset ), Christer Kuvajan väitöskirja ”Försörjning av en ockupationsarmé” keskittyy venäläisen miehitysarmeijan huoltoon isonvihan aikana (ks. Vihavainen: Haun försörjning tulokset ).

      Teemu Keskisarjan vaikuttava ”Murhanenkeli, Suuren Pohjan sodan ihmisten historia” (ks. Vihavainen: Haun kuvitettu Pohjan sota tulokset ) puolestaan katsoo asioita väestön suuren enemmistön kannalta, mikä on merkittävä edistysaskel entisistä, useinkin eliitin näkökulmia edustaneista esityksistä.

     Uusista kirjoista on tietenkin mainittava Kustaa H.J. Vilkunan suurta julkisuutta saaneet teokset ”Paholaisen sota”, joka on lähinnä mikrohistoriallinen, samoin kuin saman tekijän ”Viha”.

     Paikallishistorioissa on myös yksityiskohtaisesti ja enimmäkseen sangen luotettavasti tutkittu isonvihan ajan tapahtumia paikallisella tasaolla (esim. Asko Mielonen, Vanhan Kerimäen historia I:1).

     Uudenkaupungin rauhan solmimisesta on myös ilmestynyt kiintoisa erikoisteos (ks. Vihavainen: Haun tomi kangas tulokset).

     Läntisessä naapurissamme on suurta Pohjan sotaa aina ahkerasti muisteltu ja maininnan uusina alan esityksinä ansaitsevat ainakin Suomea läheisesti koskeva Lars Ericson Wolken ”Mot Sankt Petersburg” (ks. Vihavainen: Haun wolke tulokset) ja Anders Hanssonin kirja Armfetin tuhoisasta Norjan-retkestä ( ks. Vihavainen: Haun armfelt tulokset ).

      Myös Kaarle XII:n viimeiset vaiheet Poltavan jälkeen ovat saaneet uuden tulkitsijan (ks. Vihavainen: Haun ullgren tulokset ) ja Ruotsin itärannikon venäläishävityksiä on myös kuvattu parissakin kirjassa. Nuo tyhutyöthän olivat läntiseen Suomeen sijoitetun miehitysarmeijan ja kaleerilaivaston tekosia.

     Venäjällä suuri Pohjan sota on kansallisen tarinan aivan keskeinen solmukohta ja siitä on luonnollisesti kirjoitettu yhä uudelleen.

     Mitä Suomeen ja isoon vihaan tulee, perinpohjaisin esitys on yhä M.M. Borodkkinin yli sadan vuoden takaisessa moniosaisessa Suomen historiassa”(ks. Vihavainen: Haun borodkin isoviha tulokset ).

     Tuore tarkastelutapa Pietari Suureen nähden on viime aikoina Venäjällä ollut esimerkiksi 1700-luvun ekspertillä, Jevgeni Anisimovilla (ks.  Vihavainen: Haun anisimov tulokset). Pietari ei enää ole (tai ainakaan muutama vuosi sitten ei ollut) pelkkä kipsipatsas kansakunnan kaapin päällä, vaan yksivaltias, jolla oli myös tyrannin piirteitä ja muitakin heikkouksia.

     Merisotahistorian alalla ainakin Pavel Krotov on esittänyt uusia näkemyksiä ja mainittava on myös Aleksei Škvarovin teokset, joissa ilmenee muun muassa pyrkimys valkopestä Suomessa ryöstelleiden ja murhanneiden kasakoiden mainetta. Škvarov on myös ollut ahkera kaunokirjailija, erityisesti Ruotsin (ja Suomen) historiaan liittyvistä aiheista.

     On syytä kysyä, mitä nyt käsillä oleva Kuvajan kirja vielä lisää siihen massiiviseen isovihakirjallisuuteen, joka meillä on ollut käytettävissä.

     Sanoisin, että se lisää paljonkin ja jopa varsin oleellista. Ensinnäkin Kuvajan kirja on kokonaisesitys nimenomaan isonvihan vuosista 1713-1721 ja toisekseen siinä on käyty yksityiskohtaisesti läpi niiden Suomen alueiden kärsimät tuhot, joiden kautta venäläinen armeija eteni ja joilla se majaili.

     Toisekseen kirjassa on myös esitetty Venäjän armeijan näkökulma sen hyökätessä Suomeen ja pitäessä sitä hallussaan. Hyökkäys Suomeen ei ollut mikään astuminen hollitupaan, Suomen armeija oli vaarallinen uhkatekijä siihen saakka, kun sen iskukyky tuhottiin Pälkäneellä 1713 ja Napuella 1714.

     Ruotsin avomerilaivasto, joka esti Venäjän kaleerilaivastoa etenemästä aina vuoden 1714 Riilahden (”Gangut”) taisteluun (riilahden taistelu - Поиск ) saakka, oli strateginen tekijä, joka esimerkiksi pakotti Venäjän armeijan perääntymään Helsingistä ja Turusta vuonna 1713.

     Vähäväkinen Suomi, jonka elinvoimaa olivat pahasti verottaneet niin suuret Kuolonvuodet 1695-1697 kuin sodan valtavat rasitukset, elätti vain noin 350 000-450 000 asukasta, ei kyennyt missään tapauksessa huoltamaan koko venäläistä miehitysarmeijaa, jonka miesmäärä vaihteli 20000:sta yli 30000:een ja jonka mukana oli myös jopa 10 000 hevosta.

     Näennäisesti vähäinen Riilahden taistelu vuonna 1714, jota Pietari hehkutti ”merellisenä Poltavana” ja josta hän maalautti suurentelevan kuvan, oli kuin olikin strategisesti jopa ratkaiseva koko Suomen valtaukselle.

     Venäläinen, Ruotsia uhkaava miehitysarmeija sai vain noin 20-30% muonastaan Suomesta ja sen lisäksi hevosten rehut. Huolto tapahtui suurimmaksi osaksi meritse. Joka tapauksessa myös paikallista väestöä oli koetettava pitää veronmaksukykyisenä.

     Mitä muuten tulee Föglön (Flisön/Ledsundin) taisteluun, jonka venäläiset tuntevat nimellä Grengam (Grönhamn), sen kulkua ja merkitystä on Ruotsissa ja Venäjällä tulkittunaivan vastakkaisilla tavoilla, mikä kannattaa tulevissa isoa vihaa käsittelevissä seminaareissa ottaa huomioon (ks. гренгамское сражение - Поиск ). Nyt molemmat osapuolet pitävät sitä suurena voittona…

    Kuvaja korjaa kirjassaan erinäisiä väärinkäsityksiä ja ylitulkintoja, mutta ei eksy vähättelemään erityisesti Pohjanmaan ja eräiden muidenkin alueiden kärsimiä tuhoja. Osittain oli kyse ns. poltetun maan taktiikasta, joka kohdistui Pohjanmaahan.

     Ryöstöjä ja laittomuuksia tapahtui lähes kaikkialla, missä miehitysarmeija kulki, mutta se julisti takaavansa rauhan kaikille niille, jotka pysyivät paikoillaan ja maksoivat veronsa. Lupaus jopa pidettiin joissakin tapauksissa ja otetuista elintarvikkeista maksettiin korvaus.

      Viljan ja karjan kätkeminen oli itse asiassa tehokkain tapa vahingoittaa miehittäjiä ja se rankaistiin ankarasti. Toinen vastaava asia oli sissien (partigängare) tukeminen. Siitä tässä kirjassa on aika paljon tarinaa, jota ei muualla ole tullut vastaan.

     Venäläinen armeija yritti yleensä pitää kuria keskuudessaan ja jopa rankaisi ryöstäjiä. Ryöstöjä tutkittiin ja korvauksia maksettiin. Kun siviilihallinto parin vuoden kiukuttua perustettiin, elämä sai monella seudulla lähes rauhanajan muodot. Ruhtinas Golitsyn, jolle tultiin kaukaakin valittamaan väärinkäytöksistä, sai nimen ”suomalaisten Jumala” (finski Bog).

     Tämä suhteellisesti valoisampi puoli ei poissulje tiettyjen seutujen kokemia barbaarisia väkivallantekoja ja hävityksiä, joihin osallistui erityisesti ratsuväki, niin rakuunat kuin ennen muuta kasakat. Kasakat eivät itse asiassa olleetkaan ns. säännöllistä sotaväkeä, vaan lähinnä laillistettuja sotarosvoja, joilla oli mukanaan kuormahevosia ryöstösaaliin kuljettamiseksi.

     Joka tapauksessa ne kauhut, joita jotkut alueet saivat kärsiä, puuttuivat tykkänään eräiltä muilta ja Pohjamaalta muutettiinkin jonkin verran Savoon miehittäjien mielivaltaa pakoon. Esimerkiksi ihmisryöstöjä näyttää Savossa tapahtuneen vähän, vaikka niitäkin tietyssä vaiheessa oli. Pohjanmaalla niitä oli sitäkin enemmän.

     Pidän Kuvajan kirjaa hyvin tärkeänä uutena isonvihan kauden kokonaisesityksenä ja toivoisin kovasti, että se käännettäisiin myös suomeksi. Yhdessä Antti Kujalan ja Teemu Keskisarjan kirjojen kanssa se muodostaa koko ankaran ajan (1695-1721) täydellisimmän ajanmukaisen ja hyvin tutkitun tulkinnan.

     On syytä muistaa, että nimenomaan Suuret kuolonvuodet 1695-1697 ( suuret kuolonvuodet - Поиск ) olivat maamme historian tuhoisin ajanjakso. Isoviha toi kauhua ja barbariaa etenkin tietyille seuduille, mutta ei tappanut yhtä paljon ihmisiä.

     Savoa Kuvaja on käsitellyt tässä kirjassa tuskin lainkaan, mutta sen oloista meillä on tietoa perusteellisista paikallishistorioista, kuten edellä mainitusta Asko Mielosen kirjasta.

     Isoviha ja sen historia ovat tällä hetkellä monestakin syystä hyvin ajankohtaisia. Niistä aihepiirin parhaat tuntijat keskustelevat Sulkavan Soutustadionilla 5.9.2026 pidettävässä historiaseminaarissa, jonka otsikkona on ”Isoviha Savossa”.

      Otsikko ei suinkaan merkitse sitä, että siellä keskityttäisiin vain Savoon, joka tuona aikana jäi sivunäyttämöksi, vaan sitä, että rakennetaan aikakauden suurta kuvaa, johon omalle paikalleen sijoitetaan myös Savo.

     Luvassa on erittäin kiinnostavaa keskustelua parhaiden asiantuntijoiden välillä.

maanantai 2. elokuuta 2021

Talonpoikaisjärjen hedelmiä

 

Rauha sodan keskellä

 

Lauri Kujala, Pohjanmaan puolustus Suuren Pohjan sodan aikana. Helsinki 1953, 257 s.

 

Lauri Kujalan väitöskirjassa keskitytään hyvin kiintoisaan ilmiöön. Pohjanmaa poikkesi muusta Suomesta siinä, ettei se rauhan aikana asettanut ruotumiehiä. Sodan aikana siellä sen sijaan suoritettiin väenotto ja koottiin nostoväkeä puolustamaan omaa aluetta.

Kruunu suostui tähän järjestelyyn ja pohjalaisten halu puolustaa aluettaan osoittautuikin suureksi ja oli myös Suuren Pohjan sodan aikana selvästi parempi kuin muualla Suomessa, jossa se osittain olikin kehno. Lybeckerin kaltaisen ylipäällikön kohellus ei vakuuttanut puolustuskyvystä eikä liioin taidosta. 6000 hevosen vuojustus eli jänteiden katkaisu Inkerinmaalla ja varastojen polttaminen Etelä-Suomessa tekivät varmasti masentavan vaikutuksen.

Kun suurta joukkoa pohjalaisia marssitettiin etelään, Lybeckerin alaisuuteen, tarkoituksena Viipurin vapauttaminen, hupeni joukko jo matkalla ja perille saapui vain murto-osa. Puuttuvan motivaation ohella asiaan vaikutti nälkä, joka koko ajan oli sotaponnistusten suurin este Pohjanmaalla kuten yleensä muuallakin. Voin ja leivän asemesta hankittiin tykkejä ja ruutia.

Kyllä Pohjanmaaltakin silti otettiin miehiä koko valtakuntaa puolustamaan. Tuhat miestä laivattiin jo sodan alkuvaiheissa Baltiaan, jossa heidän kävi huonosti ja siis tarvittiin aina vain lisää. Talonpoikaiselle nostoväelle jaettiin Pohjanmaalla musketteja ja kivääreitä useampaankin otteeseen, mutta ne otettiin aina pian taas pois ja annettiin muualle meneville joukoille. Tilalle saatiin joskus pelkkää romua, sikäli kuin saatiin mitään.

Talonpoikaisen nostoväen huono maine perustui ennen muuta kouluttamattomuuteen. Se taas johtui suurelta osalta upseeripulasta. Kun tuollaiselle joukolle olisi tarvittu itse asiassa normaalia enemmän upseereita, saatiin niitä käytännössä paljon vähemmän ja nekin osaksi kelvottomia.

Vartiopalvelukseen talonpojat kyllä kelpasivat ja myös niihin erämaataisteluihin, joita vanhastaan oli käyty idästä tulevia ryöstelijöitä vastaan. Huomattakoon, että Pohjanmaa tuohon aikaan ulottui Suomen itärajaan saakka aina Pielisjärven korkeudelle asti. Kajaanin ja Paltamon seudut olivat siis Pohjanmaata.

Vaikka tarinat suurista hävitys- ja ryöstöretkistä itärajan yli Pekka Vesaisen tyyliin kai elivät päällimmäisinä ihmisten muistissa, oli tuo raja itse asiassa rauhan raja. Jo 1500-luvulla oli tehty ensimmäinen sellainen salainen sopimus, joka kesti aikansa.

Talonpojat rajan molemmin puolin, yleensä kirkonmiesten tai muiden huomattavampien henkilöiden johdolla sopivat myös Suuren Pohjan sodan aikana keskenään, että vaikka heidän maansa olivat sodassa, ei sota koskisi tuota aluetta, vaan vallitsisi rajarauha. Etenkin Venäjällä sitä nimitettiin talonpoikaisrauhaksi.

Hallitsijat siunasivat yleensä hiljaisesti tämän järjestelyn. Pohjoisten kylien hävittäminen molemmin puolin ei vaikuttaisi sodan lopputulokseen sitä eikä tätä, mutta tuottaisi kyllä varmasti vahinkoa molemmille ja nimenomaan talonpojille, joiden piti elättää kaikki, hiirestä kuninkaaseen.

Talonpojat taas hyötyivät perinteisestä, molemminpuolisesti edullisesta kaupasta. Pohjanmaa sai rajantakaisilta etenkin suolaa, joka epäilemättä oli keitetty Vienanmeren varnitsoissa. Tuohon aikaan se oli keskeisen tärkeä kauppatavara ja sen puute haittasi pahoin esimerkiksi ruoan säilömistä.

Niinpä rajantakaiset eli Vienan karjalaiset kävivät sodankin keskellä vanhaan tapaan kauppamatkoillaan Pohjanmaalla, etenkin sen itäisissä osissa. Kyseessä eivät siis yleensä olleet venäläiset, vaan suomalaisille helposti ymmärrettävää varsinaiskarjalaa puhuvat vienalaiset. Kauppalangot tunsivat toisensa nimeltä ja luottamuksella osapuolten välillä oli suuri merkitys, velkaakin annettiin.

Itäraja pysyi siis yleensä rauhallisena, mutta ei aina. Eräässä tapauksessa etelämpää tulleet joukkiot hyökkäsivät Pohjanmaan alueelle polttamaan ja ryöstämään. Kyseessä olivat kuitenkin rosvot, jotka karjalaiset itse ottivat kiinni ja hukuttivat koplan päällikön.

Rosvoja suomalaisetkin ajoivat takaa joskus naapurin alueelle saakka, mutta siitä ei tullut syytä rajarauhan irtisanomiseen. Sama koski etelästä tulleiden venäläisjoukkojen toimintaa. Ei vienalaisilla ollut siihen asiaan osaa eikä arpaa ja rajarauha pidettiin kunniassa. Sivumennen sanoen, rauha määriteltiin aina alueellisesti eikä sitä voitu taata toisten alueiden puolesta.

Suurempi konflikti oli ns. sarkasota. Kyseessä oli kosto siitä, että suomalaiset byrokraatit olivat vuonna 1711 takavarikoineet vienalaisilta kauppiailta 3000 kyynärää eli peräti 2100 metriä sarkaa. Asia koettiin epäreiluksi, mitä se ilmeisesti olikin, sillä myöhempi suomalainen oikeus pääsi asiassa samaan tulokseen.

Joka tapauksessa yli 300 miehen kostoretki, jonka aikana poltettiin kymmeniä taloja, oli jo aika järeä vastatoimi. Konflikti ei kuitenkaan estänyt rajarauhan myöhempää uudistamista.  Kostoretkien kierre ei houkutellut. Hyökännyt vihollispartiokin oli kotoisin etelästä, ei rajarauha-alueelta ja näyttää olleen luonteeltaan sotilaallinen, everstin johtama.

Konfliktin jälkeen alueen puolustusvalmiutta vahvistettiin oleellisesti. Rikkomattomaksi ajateltu rajarauha oli aiemmin tuudittanut väestön petolliseen turvallisuudentunteeseen. Nytkään sitä ei haluttu irtisanoa, mutta ei siihen liiemmin enää luotettukaan.

Isonvihan aikana suomalaisten sissien eli jalkarakuunoiden toiminta siirtyi pohjoiseen, minkä johdosta etelästä tulleet venäläiset joukot hävittivät noita alueita. Sissit olivat heille melkoinen riesa.

 Myös talonpoikien kannalta sissit olivat pahimman luokan vitsaus. Ne verottivat röyhkeästi talonpoikia, suostumatta kuitenkaan puolustamaan heitä. Lisäksi sissit tekivät ryöstöretkiä rajan taakse.

Hallituskin oivalsi pian, että tuosta toiminnasta oli maalle enemmän vahinkoa, kuin hyötyä ja pelättiin jopa paikallisen väestön hylkäävän laillisen esivaltansa ja siirtyvän naapurin alaisuuteen. Sissit määrättiin vetäytymään länteen ja osittain joukot hajotettiin.

Itse asiassa melkoisesti väkeä olikin paennut Ruotsin puolen kurjuutta ja siirtynyt Venäjän puolelle. Siellä heidät otettiin aluksi mukisematta vastaan, mutta myöhemmin ruvettiin vaatimaan kastamista ortodoksiseen uskoon.

Rajarauha vahvistettiin vielä sodan lopulla vuonna 1720 ja nyt peräti molempien maiden sotakollegioiden toimesta. Sen todettiin saamalla vallinneen aina sodan alusta saakka. Kuten kirjoittaja toteaa, rajarauhan tarkoitus ja merkitys oli tuossa vaiheessa selvinnyt myös molempien maiden hallituksille.

Voisi siis sanoa, että talonpoikaisjärkeä oli kovan koulun kautta saatu myös ylimmän hallinnon tarpeiksi. Paljon onnettomuutta olisi varmasti voitu välttää, jos sitä olisi käytetty jo alusta saakka, mutta tämähän on imelää jälkiviisautta.