Pietari ensimmäinen

Venäjän historian kirottu kysymys

Евгений Анисимов, Петр Первый. Благо или зло для России? Новое литературное обозрение 2017, 271 с.

Venäjän aatehistoria voidaan äärimmillään tiivistää yhteen kysymykseen: mikä oli Pietari Suuren merkitys Venäjälle?

Tunnetusti hänen elämäntyönsä oli maansa ns. länsimaistaminen, joka sitten tehtiin aivan tietyillä menetelmillä ja jonka menestyksestä ja tuloksista voidaan loputtomasti kiistellä.

Zapadnikit ovat olleet sitä mieltä, että Pietarin työ on vielä kesken ja pitää saattaa loppuun. Slavofilit taas ovat ruikuttaneet kaipuuta menetettyyn paratiisiin ja haikailleet paluuta sinne.

Pietarille Venäjällä annettu rooli on vaihdellut Jumalasta (Lomonosov) Antikristukseen(vanhauskoiset).

Koko tuon kiehtovan ja mutkikkaan tarinan keisarin hahmon alituisesta muuttumisesta aina nykypäivän aattoon saakka on mainiosti esittänyt amerikkalainen Nicholas Riasanovsky magnum opuksessaan The Image of Peter the Great in Russian History and Thought.

Jos Venäjän historiasta pitäisi lukea vain yksi kirja, tämä olisi hyvä valinta.

Mutta ei ole huono tämä tohtori Anisimovinkaan kirja. Kirjan tason voi jo arvata sen kustantajasta, joka ei suinkaan kuulu niihin, nykyisin valitettavan yleisiin firmoihin, joille kirjan laatu ei merkitse mitään ja raha merkitsee kaikkea. Sitä näyttää mukavasti saavan esittämällä mahdollisimman älyttömiä väitteitä.

Tämän kirjan kirjoittaja on sitä paitsi historiatieteen tohtori ja Pietari Suuresta kolme monografiaa kirjoittanut spesialisti eikä mikään širokorad tai starikov, joiden keltakantiset kirjat nykyään aina ensimmäisinä pistävät silmään kirjakaupoissa.

Anisimov on myös mainio tyyliniekka, vaikka varookin laskettelemasta löysiä yleistyksiä. Perusteltuja yleistyksiä aikakaudesta kyllä sen sijaan hänen tiedoillaan syntyy paljonkin ja sehän on muuan tieteellisen tutkimuksen tavoite.

Kirja on populaaritieteellinen eikä sisällä viitteitä, vaan ainoastaan pienen bibliografian, jossa kyllä ovat parhaat nykyiset tutkimukset ja hieman vanhempiakin. Hieman erikoista on, että esitys on organisoitu keskustelun muotoon, jossa vuoroin ovat äänessä Pietarin puolustaja (potšitatel) ja vastustaja (nedobroželatel).

Itse asiassa nuo termit tässä tarkoittavat kunnioittajaa ja pahantahtoista. Turhahan sellaista on varsinaisesti kannattaa tai vastustaa, joka on jo haudassa, voisi ajatella.

Itse asiassa kiista Pietarista on taas tai pikemminkin yhä vielä täydessä käynnissä. Kysykää vaikka Izborskin klubilta eli niiltä kirjoittajan mainitsemilta patriooteilta, joilla on kaalia parrassaan, mikä lienee sama asia.

En ryhdy tässä sen tarkemmin selostamaan sitä, miten Pietaria on eri aikoina arvioitu ja millaisiin äärimmäisyyksiin siinä on menty. Ei tekijäkään historiografiaan enemmälti syvenny.

Siitä voi vain todeta sen, että jo 1700-luvulla ilmestyi Pietaria ankarasti arvostelevia teoksia. Ruhtinas Štšerbatov joutui naamioimaan oman kritiikkinsä vihamielisen propagandan paljastamiseksi. Tekniikka oli siis sama kuin neuvostoaikana.

Myös mainittava sinisukka Jekaterina Daškova uskalsi käydä Pietarin kimppuun, olihan tämä jo kauan ollutkin vainaa.

Mutta tarvitsiko Venäjä ennen Pietaria yleensä uudistusta? Onhan sitä löydetty yhtä ja toista edistystä myös hänen edeltäjiensä ajalta, kun on osattu etsiä.

Vastaus on sinänsä yksiselitteinen. Kyllä tarvittiin. Maassa oli vain pari hollantilaisten tekemää rautatehdasta Tulan alueella ja se osti enimmät malminsa Ruotsista.

Ruotsalaiset pilkkasivat tuohon aikaan venäläisiä Baltian rajalla ja se joutui turvautumaan Vienanmeren kauppareittiin. Toinen vaihtoehto kyllä oli ja sitäkin käytettiin. Ei venäläisiä ollut kielletty asioimasta myöskään esimerkiksi Nevanlinnassa eli Nyenissä.

Mutta sen imperiumin rakentaminen oli Pietarin suuri intohimo ja siihen liittyi viha vanhaa Moskovan Venäjää ja itse sen kremliäkin kohtaan. Pyhän Pietarin kaupunki taas pyrki olemaan nimenomaan länsiroomalainen imperiumin ydin.

 Pietari halusi olla imperaattori eikä mikään bysanttilainen tsaari. Arvattavasti hän olisi pöyristynyt, jos olisi voinut nähdä Nikolain ja Aleksandran pukeutuneena ”aasialaisen” vuoden 1613 Venäjän asuihin.

Imperiumista voi olla kahta mieltä. Voimaa aina kunnioitetaan, mutta mitä mieltä on loputtomassa alueen kasvattamisessa ja yhä uusien kansojen kokoamisessa saman hallinnon alle? Epäilemättä siinä voi syntyä kosmopoliittinen yhteisö, mutta millä kustannuksilla kaikki saadaan aikaan ja mitä hyvää tai pysyvää siinä edes on?

Suuri Suvorov taisteli kaikki taistelunsa Venäjän ulkopuolella ja niin tekivät useimmat muutkin kansan ja etenkin valtion juhlimat päälliköt. Ihmishenkien tuhlaus oli valtavaa ja vallalla oli ajattelu, jonka mukaan sitä tavaraa kyllä riittää ja akat tekevät uusia.

Vaaransa siinä oli kuitenkin ja ilmeisesti suuria vaurioita todella kärsi myös kansallinen geenipooli eli genofod, josta venäläisillä on aiheellisestikin tapana kantaa huolta.

Pietari Suuren vaikutus venäläisen elämään ulottui kaikkialle, kuten historioitsija Pogodin 1800-luvulla kuvaili. Aamulla vuoteesta noustessaan hän törmää heti kymmeniin asioihin, jotka Pietari toi Venäjälle. Itse asiassa ei enää pitäisi puhua venäläisistä, vaan petrovialaisista.

Vanha Venäjä eli Rus todella jäikin Pietarin aikana menneisyyteen. Sen tilalle tuli Rossija, Vserossijskaja Imperija, jonka imperiaalisuuden myös Länsi-Euroopan vallat ennen pitkää tunnustivat. Voima se oli, joka sai tällaisen mielenmuutoksen aikaan ylpeässä lännessä. Pietarista tuli keisari eikä enää bysanttilainen tsaari ja hänen ”paratiisikseen” tuli uusi, eurooppalainen kaupunki, Pietari.

Pietarin paheet ja heikkoudet olivat monet, toisin kuin Kaarle XII:n, jonka puutteena Voltaire sanoi olleen, ettei hänellä ollut heikkouksia. Suhde oli kenties hieman samanlainen kuin Stalinin ja Hitlerin välillä. Eipä sikäli, Voltaire oli myös Pietarin suuri ihailija.

Pietari oli uskomattoman brutaali rienaaja, joka myös pani kirkon paikalleen. Papisto vihaa häntä tänäkin päivänä ja sillä on syynsä.

Tänä aikana, jolloin ”uskovaisten tunteiden loukkaaminen” on ankarasti sanktioitua myös sekulaareissa valtioissa, kaikki se, mitä Pietari aikoinaan teki ja pystyi tekemään, tuntuu käsittämättömältä. Kirjoittaja pitää Pietaria kuitenkin syvästi uskonnollisena, hän vain erotti jyrkästi toisistaan kirkon ja uskonnon, mikä kyllä ortodoksisuuden kohdalla on hieman vaikea ymmärtää.

Kruununperijä Aleksein ympärille kertynyt tyytymättömien salakapinallisten joukko olisi tuskin voinut jäädä syntymättä. Tulee mieleen, että vain terrori ja urkinta tekivät mahdolliseksi Pietarin pysymisen vallassa. Kaksoisajattelu ja kaksinaamaisuus olivat eloonjäämiskeinoja jo silloin.

Pietarin ”vallankumous ylhäältä” tuo mieleen Kemal Atatürkin aikaansaannokset. Molemmat olivat valtavia, titaanisia töitä, mutta niiden vaikutukset eivät ulottuneet loppuun saakka, kuten voimme havaita nykypäivienkin kehityksestä.

Mutta mitä mieltä Anisimov itse on Pietarista? Onko hän kannattajien vai vastustajien riveissä? Kirjoittaja kieltäytyy asettumasta jommallekummalle puolelle. Pietari ja hänen uransa nyt vain eivät ole yksiselitteisiä. Historiassa törmäämme tällaiseen useinkin. Miten suhtaudumme Kekkoseen? Entä Staliniin? Bismarckiin? Napoleoniin?

Itse kullakin on sekä ansioita että syntejä. Toiset niistä eivät kompensoi toisia eikä se totuus ole jossakin puolivälissä, vaan sekä-että.

 Voimme aina kuvitella täydellisen suorituksen myös valtiomiehille ja kritisoida heitä sen puuttumisesta, mutta ymmärtää voimme asioita vasta kun perehdymme niihin syvällisemmin. Mikään tietokilpailutieto ei siinä auta.

Tässä muuten on yksi sellainen kirja, jonka suomentaminen saattaisi osaltaan täyttää yhden niistä aukoista, joita meillä Venäjän historian suhteen niin paljon on. Kirjan etuihin kuuluu hyvä luettavuus ja lukuisat konkreettiset esimerkit aikakauden todellisuudesta niin Venäjältä kuin muualta.

Länteen vai nyt jo itään?

 

Venäjä ja eurooppalaistaminen

 

Venäjän historia 1700-luvun alusta saakka voidaan esittää suhtautumisena Pietari Suureen ja hänen uudistuksiinsa. Näin oin tehtykin, aika hyvällä menestyksellä.

Pietarilla ja länsimaalaistamisella on Venäjällä aina ollut vastustajansa. Slavofiilit, alkaen jo 1840-luvun sukupolvesta, olivat Pietarin uudistusten suuria vihollisia.

Samaan aikaan virallinen Venäjä lähti siitä, että hallitsijoiden muisto ja toiminta ovat pyhiä ja Pietari Suurenkin arvosteleminen oli itse asiassa majesteettirikos.

Länsimaita sai ja pitikin arvostella ja pitää Venäjää huonompina, mutta sekin oli asenne, jolle oli annettu omat viralliset norminsa: puhuttiin virallisesta kansallisuusopista, jonka tukipylväitä olivat vuoden 1833 määritelmän mukaan nuo tunnetut ortodoksia, itsevaltius ja kansallisuus. Nämä toimivat länsimaisten vapauden, tasa-arvon ja veljeyden venäläisinä vaihtoehtoina vuoteen 1917 saakka.

Pietarin titaaninen työ Venäjän eurooppalaistamiseksi oli kuitenkin myös pyhä ja hänen luomansa Pietarin kaupunki säilyi koko Venäjän suurena esikuvana ja modernisuuden symbolina.

Pietarin tavoitteena ja suurena elämäntehtävänä oli maansa eurooppalaistaminen eli modernisoiminen, mikä tarkoitti siihen aikaan samaa. Olla eurooppalainen tarkoitti sivistyneisyyttä, eurooppalaisuuden puute oli barbariaa.

Tästä oli koko maailman helppo vakuuttua vielä 1900-luvulle saakka ja eurooppalaisuuden valtava prestiisi ja myös sen reaalinen voima saivat koko maailman matkimaan sitä.

Venäjällä Pietarin uudistukset jäivät kuitenkin puolitiehen ja Stalinilla oli edessään yhä Pietari Suuren dilemma, kun hän vuonna 1931 kirjoitti, että Venäjä oli yhä sata vuotta jäljessä lännestä ja että tuo välimatka olisi kurottava umpeen kymmenessä vuodessa tai muuten Venäjä tuhottaisiin.

Stalin tosin otti jo todelliseksi esikuvakseen Amerikan, joka näytti selvästi ottaneen lännessä johtoaseman. Joka tapauksessa oli selvää, että Neuvostoliitto halusi olla myös länsimaa, tosin sellainen, joka oli koko maailman johdossa uudenlaisine yhteiskuntineen.

 Kuten lapset hautaavat vanhempansa ja ottavat heidän jälkeensä itselleen isännyyden, samoin Neuvostoliitto oli koko länsimaisen sivilisaation ja siis ihmiskunnan korkeimpien saavutusten oikea perillinen ja edelleen kehittäjä.

Mutta nykyään ei ole suinkaan itsestään selvää, että juuri läntinen maailma edustaisi ihmiskunnan kehityksen huippua. Itse asiassa se on jo hyvinkin kiistanalainen oletus.

Nimellisesti USA on yhä maailman suurin talous, mitä sen presidentti alinomaa pöyhkeästi julistaa. Siitä puhe mistä puute. Aikoinaan ei mitään vakuuttelua tarvittu.

Tämä USA:n johtoasema kuitenkin pätee vain kansainvälisellä vaihtokurssilla laskettuun kansantuotteeseen, ei sen sijaan ostovoimakorjattuun. Itse asiassa USA:n rikkaudessa on mukana valtava määrä ilmaa, joka voi sieltä myös jonakin päivänä tulla ulos ja paljastaa, missä todellinen reaalinen voima on. Se on siellä, missä tuotantokin.

Tunnetusti Venäjä matki Eurooppa 1700-luvulta lähtien kaikessa mahdollisessa. Paremmat piirit opettelivat ensin puhumaan saksaakin ja vaihtoivat sen sittemmin ranskaan. Nythän koko maailma puhuu englantia, eikä kukaan vielä taida ihan kyetä näkemään, mitä tulee sen jälkeen. Saattaa hyvinkin olla, että tulossa on lukemattomien äidinkielten maailma, joita käännöskoneet tulkkaavat.

Kulttuuri ei kuitenkaan ole pelkkää kieltä. Länsimaisen kulttuurin perusasiat tulivat kerran koko sivistyneen maailman omaisuudeksi. Vaikka niitä ei olisi varsinaisesti edes pyritty omaksumaan niille osoitettiin kunnioitusta.

Tilanne on kuitenkin muuttunut. Olisi itse asiassa vaikea edes kuvitella, että nykyään muiden kulttuurien piirissä osoitettaisiin kunnioitusta woke-kulttuurille. Eihän se itsekään sitä tee ja juuri siinä sen varsinainen olemus onkin.

Kuten on voitu huomata, Venäjällä on maan johto kovin komeasti kääntänyt selkänsä länsimaiselle kulttuurille, ”gayroopalle” ja Amerikallekin ja kumartelee sen soijaan Kiinaa.

Samaan aikaan Putin näyttää kuvittelevan itseään uudeksi Pietari Suureksi, joka mullistaa maansa koko taloudellisen, sotilaallisen ja vieläpä kulttuurisenkin suuntauksen. Pietari omaksui kerran länsimaisuuden, mutta Putin tyrittää sitä vähätellä ja jopa hylätä.

On vaikea uskoa, että tämä olisi mahdollistakaan. Pietari Suuren jalanjäljille on turvallisuuspalvelun entisellä pikku agentilla vielä pitkä matka.

Joka tapauksessa myös Pietari näännytti perusteellisesti maansa Suuressa Pohjan sodassa, jonka kyllä viimein voitti ja loi Eurooppalaisen imperiumin, jossa oli mukana vanhoja länsimaisia alueita Viipurin läänistä Baltian maakuntiin.

Onhan Venäjä uuden pietarin ansiosta ainakin saanut maistaa sodan makua jo kolme vuotta. Pietarihan aikoinaan soti kaksikymmentä vuotta.

Tässä vähän vielä aiheesta:

 keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Pietari ensimmäinen

 

Venäjän historian kirottu kysymys

 

Евгений Анисимов, Петр Первый. Благо или зло для России? Новое литературное обозрение 2017, 271 с.

 

Venäjän aatehistoria voidaan äärimmillään tiivistää yhteen kysymykseen: mikä oli Pietari Suuren merkitys Venäjälle?

Tunnetusti hänen elämäntyönsä oli maansa ns. länsimaistaminen, joka sitten tehtiin aivan tietyillä menetelmillä ja jonka menestyksestä ja tuloksista voidaan loputtomasti kiistellä.

Zapadnikit ovat olleet sitä mieltä, että Pietarin työ on vielä kesken ja pitää saattaa loppuun. Slavofilit taas ovat ruikuttaneet kaipuuta menetettyyn paratiisiin ja haikailleet paluuta sinne.

Pietarille Venäjällä annettu rooli on vaihdellut Jumalasta (Lomonosov) Antikristukseen(vanhauskoiset).

Koko tuon kiehtovan ja mutkikkaan tarinan keisarin hahmon alituisesta muuttumisesta aina nykypäivän aattoon saakka on mainiosti esittänyt amerikkalainen Nicholas Riasanovsky magnum opuksessaan The Image of Peter the Great in Russian History and Thought.

Jos Venäjän historiasta pitäisi lukea vain yksi kirja, tämä olisi hyvä valinta.

Mutta ei ole huono tämä tohtori Anisimovinkaan kirja. Kirjan tason voi jo arvata sen kustantajasta, joka ei suinkaan kuulu niihin, nykyisin valitettavan yleisiin firmoihin, joille kirjan laatu ei merkitse mitään ja raha merkitsee kaikkea. Sitä näyttää mukavasti saavan esittämällä mahdollisimman älyttömiä väitteitä.

Tämän kirjan kirjoittaja on sitä paitsi historiatieteen tohtori ja Pietari Suuresta kolme monografiaa kirjoittanut spesialisti eikä mikään širokorad tai starikov, joiden keltakantiset kirjat nykyään aina ensimmäisinä pistävät silmään kirjakaupoissa.

Anisimov on myös mainio tyyliniekka, vaikka varookin laskettelemasta löysiä yleistyksiä. Perusteltuja yleistyksiä aikakaudesta kyllä sen sijaan hänen tiedoillaan syntyy paljonkin ja sehän on muuan tieteellisen tutkimuksen tavoite.

Kirja on populaaritieteellinen eikä sisällä viitteitä, vaan ainoastaan pienen bibliografian, jossa kyllä ovat parhaat nykyiset tutkimukset ja hieman vanhempiakin. Hieman erikoista on, että esitys on organisoitu keskustelun muotoon, jossa vuoroin ovat äänessä Pietarin puolustaja (potšitatel) ja vastustaja (nedobroželatel).

Itse asiassa nuo termit tässä tarkoittavat kunnioittajaa ja pahantahtoista. Turhahan sellaista on varsinaisesti kannattaa tai vastustaa, joka on jo haudassa, voisi ajatella.

Itse asiassa kiista Pietarista on taas tai pikemminkin yhä vielä täydessä käynnissä. Kysykää vaikka Izborskin klubilta eli niiltä kirjoittajan mainitsemilta patriooteilta, joilla on kaalia parrassaan, mikä lienee sama asia.

En ryhdy tässä sen tarkemmin selostamaan sitä, miten Pietaria on eri aikoina arvioitu ja millaisiin äärimmäisyyksiin siinä on menty. Ei tekijäkään historiografiaan enemmälti syvenny.

Siitä voi vain todeta sen, että jo 1700-luvulla ilmestyi Pietaria ankarasti arvostelevia teoksia. Ruhtinas Štšerbatov joutui naamioimaan oman kritiikkinsä vihamielisen propagandan paljastamiseksi. Tekniikka oli siis sama kuin neuvostoaikana.

Myös mainittava sinisukka Jekaterina Daškova uskalsi käydä Pietarin kimppuun, olihan tämä jo kauan ollutkin vainaa.

Mutta tarvitsiko Venäjä ennen Pietaria yleensä uudistusta? Onhan sitä löydetty yhtä ja toista edistystä myös hänen edeltäjiensä ajalta, kun on osattu etsiä.

Vastaus on sinänsä yksiselitteinen. Kyllä tarvittiin. Maassa oli vain pari hollantilaisten tekemää rautatehdasta Tulan alueella ja se osti enimmät malminsa Ruotsista.

Ruotsalaiset pilkkasivat tuohon aikaan venäläisiä Baltian rajalla ja se joutui turvautumaan Vienanmeren kauppareittiin. Toinen vaihtoehto kyllä oli ja sitäkin käytettiin. Ei venäläisiä ollut kielletty asioimasta myöskään esimerkiksi Nevanlinnassa eli Nyenissä.

Mutta sen imperiumin rakentaminen oli Pietarin suuri intohimo ja siihen liittyi viha vanhaa Moskovan Venäjää ja itse sen kremliäkin kohtaan. Pyhän Pietarin kaupunki taas pyrki olemaan nimenomaan länsiroomalainen imperiumin ydin.

 Pietari halusi olla imperaattori eikä mikään bysanttilainen tsaari. Arvattavasti hän olisi pöyristynyt, jos olisi voinut nähdä Nikolain ja Aleksandran pukeutuneena ”aasialaisen” vuoden 1613 Venäjän asuihin.

Imperiumista voi olla kahta mieltä. Voimaa aina kunnioitetaan, mutta mitä mieltä on loputtomassa alueen kasvattamisessa ja yhä uusien kansojen kokoamisessa saman hallinnon alle? Epäilemättä siinä voi syntyä kosmopoliittinen yhteisö, mutta millä kustannuksilla kaikki saadaan aikaan ja mitä hyvää tai pysyvää siinä edes on?

Suuri Suvorov taisteli kaikki taistelunsa Venäjän ulkopuolella ja niin tekivät useimmat muutkin kansan ja etenkin valtion juhlimat päälliköt. Ihmishenkien tuhlaus oli valtavaa ja vallalla oli ajattelu, jonka mukaan sitä tavaraa kyllä riittää ja akat tekevät uusia.

Vaaransa siinä oli kuitenkin ja ilmeisesti suuria vaurioita todella kärsi myös kansallinen geenipooli eli genofod, josta venäläisillä on aiheellisestikin tapana kantaa huolta.

Pietari Suuren vaikutus venäläisen elämään ulottui kaikkialle, kuten historioitsija Pogodin 1800-luvulla kuvaili. Aamulla vuoteesta noustessaan hän törmää heti kymmeniin asioihin, jotka Pietari toi Venäjälle. Itse asiassa ei enää pitäisi puhua venäläisistä, vaan petrovialaisista.

Vanha Venäjä eli Rus todella jäikin Pietarin aikana menneisyyteen. Sen tilalle tuli Rossija, Vserossijskaja Imperija, jonka imperiaalisuuden myös Länsi-Euroopan vallat ennen pitkää tunnustivat. Voima se oli, joka sai tällaisen mielenmuutoksen aikaan ylpeässä lännessä. Pietarista tuli keisari eikä enää bysanttilainen tsaari ja hänen ”paratiisikseen” tuli uusi, eurooppalainen kaupunki, Pietari.

Pietarin paheet ja heikkoudet olivat monet, toisin kuin Kaarle XII:n, jonka puutteena Voltaire sanoi olleen, ettei hänellä ollut heikkouksia. Suhde oli kenties hieman samanlainen kuin Stalinin ja Hitlerin välillä. Eipä sikäli, Voltaire oli myös Pietarin suuri ihailija.

Pietari oli uskomattoman brutaali rienaaja, joka myös pani kirkon paikalleen. Papisto vihaa häntä tänäkin päivänä ja sillä on syynsä.

Tänä aikana, jolloin ”uskovaisten tunteiden loukkaaminen” on ankarasti sanktioitua myös sekulaareissa valtioissa, kaikki se, mitä Pietari aikoinaan teki ja pystyi tekemään, tuntuu käsittämättömältä. Kirjoittaja pitää Pietaria kuitenkin syvästi uskonnollisena, hän vain erotti jyrkästi toisistaan kirkon ja uskonnon, mikä kyllä ortodoksisuuden kohdalla on hieman vaikea ymmärtää.

Kruununperijä Aleksein ympärille kertynyt tyytymättömien salakapinallisten joukko olisi tuskin voinut jäädä syntymättä. Tulee mieleen, että vain terrori ja urkinta tekivät mahdolliseksi Pietarin pysymisen vallassa. Kaksoisajattelu ja kaksinaamaisuus olivat eloonjäämiskeinoja jo silloin.

Pietarin ”vallankumous ylhäältä” tuo mieleen Kemal Atatürkin aikaansaannokset. Molemmat olivat valtavia, titaanisia töitä, mutta niiden vaikutukset eivät ulottuneet loppuun saakka, kuten voimme havaita nykypäivienkin kehityksestä.

Mutta mitä mieltä Anisimov itse on Pietarista? Onko hän kannattajien vai vastustajien riveissä? Kirjoittaja kieltäytyy asettumasta jommallekummalle puolelle. Pietari ja hänen uransa nyt vain eivät ole yksiselitteisiä. Historiassa törmäämme tällaiseen useinkin. Miten suhtaudumme Kekkoseen? Entä Staliniin? Bismarckiin? Napoleoniin?

Itse kullakin on sekä ansioita että syntejä. Toiset niistä eivät kompensoi toisia eikä se totuus ole jossakin puolivälissä, vaan sekä-että.

 Voimme aina kuvitella täydellisen suorituksen myös valtiomiehille ja kritisoida heitä sen puuttumisesta, mutta ymmärtää voimme asioita vasta kun perehdymme niihin syvällisemmin. Mikään tietokilpailutieto ei siinä auta.

Tässä muuten on yksi sellainen kirja, jonka suomentaminen saattaisi osaltaan täyttää yhden niistä aukoista, joita meillä Venäjän historian suhteen niin paljon on. Kirjan etuihin kuuluu hyvä luettavuus ja lukuisat konkreettiset esimerkit aikakauden todellisuudesta niin Venäjältä kuin muualta.

 

Kun nyt kuitenkin puhe alkoi Putinista, voinee häntä parhaiten verrata Hitleriin. Hitler lopetti Saksassa työttömyyden ja käänsi maan talouden nousuun. Hän valloitti myös verettömästi uusia alueita, mutta ei osannut lopettaa ajoissa ja menetti kaiken.

Sen sijaan sekä Pietari että Stalin saivat aikaan sellaista, joka säilyi kauan ja jota vieläkin ihastellaan.

Putin, kuten Hitler meni sokeudessaan liian pitkälle ja tuskin tulee saamaan patsaita muistokseen. Vaikka kukapa sitäkään vielä tietää.

 

 

Kauhujen ajan analyysi

 

Kun Suomi paloi

 

Christer Kuvaja, När Finland stod i brand. Rysshärjningarna 1713-1721. Svenskt militärhistoriskt Förlag, 2020, 286 s.

 

     Viime vuosina on maassamme ilmestynyt huomattava määrä Suuren Pohjan sodan (1700-1721) ja venäläismiehityksen ajan eli Isonvihan (1713-1721) historiaan liittyviä merkittäviä tutkimuksia.

     Vanhat tutkimukset, kuten K.J. Lindeqvistin klassinen teos tai Lauri Kujalan väitöskirja, jossa kuvataan muun muassa niinkin kummallista ilmiötä, kuin sodan vallitessa tehtyä alueellista rauhaa (ks. Vihavainen: Haun lauri kujala tulokset ), ovat säilyttäneet arvonsa.

     Uutta ja asioiden ymmärtämisen kannalta olennaisen tärkeää tutkimusta on kuitenkin myös tullut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana runsaasti.

     Antti Kujalan ”Miekka ei laske leikkiä” on keskittynyt isoavihaa edeltävään suuren Pohjan sodan aikaan (ks. Vihavainen: Haun ajoist' ankarin tulokset ), Christer Kuvajan väitöskirja ”Försörjning av en ockupationsarmé” keskittyy venäläisen miehitysarmeijan huoltoon isonvihan aikana (ks. Vihavainen: Haun försörjning tulokset ).

      Teemu Keskisarjan vaikuttava ”Murhanenkeli, Suuren Pohjan sodan ihmisten historia” (ks. Vihavainen: Haun kuvitettu Pohjan sota tulokset ) puolestaan katsoo asioita väestön suuren enemmistön kannalta, mikä on merkittävä edistysaskel entisistä, useinkin eliitin näkökulmia edustaneista esityksistä.

     Uusista kirjoista on tietenkin mainittava Kustaa H.J. Vilkunan suurta julkisuutta saaneet teokset ”Paholaisen sota”, joka on lähinnä mikrohistoriallinen, samoin kuin saman tekijän ”Viha”.

     Paikallishistorioissa on myös yksityiskohtaisesti ja enimmäkseen sangen luotettavasti tutkittu isonvihan ajan tapahtumia paikallisella tasaolla (esim. Asko Mielonen, Vanhan Kerimäen historia I:1).

     Uudenkaupungin rauhan solmimisesta on myös ilmestynyt kiintoisa erikoisteos (ks. Vihavainen: Haun tomi kangas tulokset).

     Läntisessä naapurissamme on suurta Pohjan sotaa aina ahkerasti muisteltu ja maininnan uusina alan esityksinä ansaitsevat ainakin Suomea läheisesti koskeva Lars Ericson Wolken ”Mot Sankt Petersburg” (ks. Vihavainen: Haun wolke tulokset) ja Anders Hanssonin kirja Armfetin tuhoisasta Norjan-retkestä ( ks. Vihavainen: Haun armfelt tulokset ).

      Myös Kaarle XII:n viimeiset vaiheet Poltavan jälkeen ovat saaneet uuden tulkitsijan (ks. Vihavainen: Haun ullgren tulokset ) ja Ruotsin itärannikon venäläishävityksiä on myös kuvattu parissakin kirjassa. Nuo tyhutyöthän olivat läntiseen Suomeen sijoitetun miehitysarmeijan ja kaleerilaivaston tekosia.

     Venäjällä suuri Pohjan sota on kansallisen tarinan aivan keskeinen solmukohta ja siitä on luonnollisesti kirjoitettu yhä uudelleen.

     Mitä Suomeen ja isoon vihaan tulee, perinpohjaisin esitys on yhä M.M. Borodkkinin yli sadan vuoden takaisessa moniosaisessa Suomen historiassa”(ks. Vihavainen: Haun borodkin isoviha tulokset ).

     Tuore tarkastelutapa Pietari Suureen nähden on viime aikoina Venäjällä ollut esimerkiksi 1700-luvun ekspertillä, Jevgeni Anisimovilla (ks.  Vihavainen: Haun anisimov tulokset). Pietari ei enää ole (tai ainakaan muutama vuosi sitten ei ollut) pelkkä kipsipatsas kansakunnan kaapin päällä, vaan yksivaltias, jolla oli myös tyrannin piirteitä ja muitakin heikkouksia.

     Merisotahistorian alalla ainakin Pavel Krotov on esittänyt uusia näkemyksiä ja mainittava on myös Aleksei Škvarovin teokset, joissa ilmenee muun muassa pyrkimys valkopestä Suomessa ryöstelleiden ja murhanneiden kasakoiden mainetta. Škvarov on myös ollut ahkera kaunokirjailija, erityisesti Ruotsin (ja Suomen) historiaan liittyvistä aiheista.

     On syytä kysyä, mitä nyt käsillä oleva Kuvajan kirja vielä lisää siihen massiiviseen isovihakirjallisuuteen, joka meillä on ollut käytettävissä.

     Sanoisin, että se lisää paljonkin ja jopa varsin oleellista. Ensinnäkin Kuvajan kirja on kokonaisesitys nimenomaan isonvihan vuosista 1713-1721 ja toisekseen siinä on käyty yksityiskohtaisesti läpi niiden Suomen alueiden kärsimät tuhot, joiden kautta venäläinen armeija eteni ja joilla se majaili.

     Toisekseen kirjassa on myös esitetty Venäjän armeijan näkökulma sen hyökätessä Suomeen ja pitäessä sitä hallussaan. Hyökkäys Suomeen ei ollut mikään astuminen hollitupaan, Suomen armeija oli vaarallinen uhkatekijä siihen saakka, kun sen iskukyky tuhottiin Pälkäneellä 1713 ja Napuella 1714.

     Ruotsin avomerilaivasto, joka esti Venäjän kaleerilaivastoa etenemästä aina vuoden 1714 Riilahden (”Gangut”) taisteluun (riilahden taistelu - Поиск ) saakka, oli strateginen tekijä, joka esimerkiksi pakotti Venäjän armeijan perääntymään Helsingistä ja Turusta vuonna 1713.

     Vähäväkinen Suomi, jonka elinvoimaa olivat pahasti verottaneet niin suuret Kuolonvuodet 1695-1697 kuin sodan valtavat rasitukset, elätti vain noin 350 000-450 000 asukasta, ei kyennyt missään tapauksessa huoltamaan koko venäläistä miehitysarmeijaa, jonka miesmäärä vaihteli 20000:sta yli 30000:een ja jonka mukana oli myös jopa 10 000 hevosta.

     Näennäisesti vähäinen Riilahden taistelu vuonna 1714, jota Pietari hehkutti ”merellisenä Poltavana” ja josta hän maalautti suurentelevan kuvan, oli kuin olikin strategisesti jopa ratkaiseva koko Suomen valtaukselle.

     Venäläinen, Ruotsia uhkaava miehitysarmeija sai vain noin 20-30% muonastaan Suomesta ja sen lisäksi hevosten rehut. Huolto tapahtui suurimmaksi osaksi meritse. Joka tapauksessa myös paikallista väestöä oli koetettava pitää veronmaksukykyisenä.

     Mitä muuten tulee Föglön (Flisön/Ledsundin) taisteluun, jonka venäläiset tuntevat nimellä Grengam (Grönhamn), sen kulkua ja merkitystä on Ruotsissa ja Venäjällä tulkittunaivan vastakkaisilla tavoilla, mikä kannattaa tulevissa isoa vihaa käsittelevissä seminaareissa ottaa huomioon (ks. гренгамское сражение - Поиск ). Nyt molemmat osapuolet pitävät sitä suurena voittona…

    Kuvaja korjaa kirjassaan erinäisiä väärinkäsityksiä ja ylitulkintoja, mutta ei eksy vähättelemään erityisesti Pohjanmaan ja eräiden muidenkin alueiden kärsimiä tuhoja. Osittain oli kyse ns. poltetun maan taktiikasta, joka kohdistui Pohjanmaahan.

     Ryöstöjä ja laittomuuksia tapahtui lähes kaikkialla, missä miehitysarmeija kulki, mutta se julisti takaavansa rauhan kaikille niille, jotka pysyivät paikoillaan ja maksoivat veronsa. Lupaus jopa pidettiin joissakin tapauksissa ja otetuista elintarvikkeista maksettiin korvaus.

      Viljan ja karjan kätkeminen oli itse asiassa tehokkain tapa vahingoittaa miehittäjiä ja se rankaistiin ankarasti. Toinen vastaava asia oli sissien (partigängare) tukeminen. Siitä tässä kirjassa on aika paljon tarinaa, jota ei muualla ole tullut vastaan.

     Venäläinen armeija yritti yleensä pitää kuria keskuudessaan ja jopa rankaisi ryöstäjiä. Ryöstöjä tutkittiin ja korvauksia maksettiin. Kun siviilihallinto parin vuoden kiukuttua perustettiin, elämä sai monella seudulla lähes rauhanajan muodot. Ruhtinas Golitsyn, jolle tultiin kaukaakin valittamaan väärinkäytöksistä, sai nimen ”suomalaisten Jumala” (finski Bog).

     Tämä suhteellisesti valoisampi puoli ei poissulje tiettyjen seutujen kokemia barbaarisia väkivallantekoja ja hävityksiä, joihin osallistui erityisesti ratsuväki, niin rakuunat kuin ennen muuta kasakat. Kasakat eivät itse asiassa olleetkaan ns. säännöllistä sotaväkeä, vaan lähinnä laillistettuja sotarosvoja, joilla oli mukanaan kuormahevosia ryöstösaaliin kuljettamiseksi.

     Joka tapauksessa ne kauhut, joita jotkut alueet saivat kärsiä, puuttuivat tykkänään eräiltä muilta ja Pohjamaalta muutettiinkin jonkin verran Savoon miehittäjien mielivaltaa pakoon. Esimerkiksi ihmisryöstöjä näyttää Savossa tapahtuneen vähän, vaikka niitäkin tietyssä vaiheessa oli. Pohjanmaalla niitä oli sitäkin enemmän.

     Pidän Kuvajan kirjaa hyvin tärkeänä uutena isonvihan kauden kokonaisesityksenä ja toivoisin kovasti, että se käännettäisiin myös suomeksi. Yhdessä Antti Kujalan ja Teemu Keskisarjan kirjojen kanssa se muodostaa koko ankaran ajan (1695-1721) täydellisimmän ajanmukaisen ja hyvin tutkitun tulkinnan.

     On syytä muistaa, että nimenomaan Suuret kuolonvuodet 1695-1697 ( suuret kuolonvuodet - Поиск ) olivat maamme historian tuhoisin ajanjakso. Isoviha toi kauhua ja barbariaa etenkin tietyille seuduille, mutta ei tappanut yhtä paljon ihmisiä.

     Savoa Kuvaja on käsitellyt tässä kirjassa tuskin lainkaan, mutta sen oloista meillä on tietoa perusteellisista paikallishistorioista, kuten edellä mainitusta Asko Mielosen kirjasta.

     Isoviha ja sen historia ovat tällä hetkellä monestakin syystä hyvin ajankohtaisia. Niistä aihepiirin parhaat tuntijat keskustelevat Sulkavan Soutustadionilla 5.9.2026 pidettävässä historiaseminaarissa, jonka otsikkona on ”Isoviha Savossa”.

      Otsikko ei suinkaan merkitse sitä, että siellä keskityttäisiin vain Savoon, joka tuona aikana jäi sivunäyttämöksi, vaan sitä, että rakennetaan aikakauden suurta kuvaa, johon omalle paikalleen sijoitetaan myös Savo.

     Luvassa on erittäin kiinnostavaa keskustelua parhaiden asiantuntijoiden välillä.

Kurjuudesta toiseen

 

Isonvihan aattona

 

     Juuri ennen Venäjän täysimittaista hyökkäystä Ukrainaan harrastettiin suuren Pohjan sodan historiaa kovasti myös Venäjällä. Venäjän kansainvälisten suhteiden korkeakoulussa (MGIMO) pidettiin Uudenkaupungin rauhasta symposiumi, johon pari suomalaistakin osallistui.

     Siihen aikaan löytyi Venäjälläkin vielä tilaa vakavalle, kriittiselle historiankäsitykselle, eikä esimerkiksi Pietari Suuren hahmo ollut suinkaan mikään koskematon patsas kaapin päällä, vaan myös hänen heikkoutensa ja jopa rikollinen puolensa voitiin tuoda esiin (ks.  Vihavainen: Haun anisimov tulokset).

     Saksassa on kansakunnan suurin rikos ihmisyyttä vastaan, eli juutalaisten massamurha määritelty ainutlaatuiseksi rikokseksi, jonka suhteuttaminen (Relativierung) mihinkään muuhun historian tapahtumaan merkitsee sen vähättelyä (Verharmlosung) ja aiheuttaa rikossyytteen.

     Venäjällä on kuulunut ääniä, joiden mukaan myös toisessa maailmansodassa suoritettu venälisten joukkomurha ansaitsisi samanlaisen tulkinnan. Suomessa muistan jonkun yksinäisen nettikirjoittelijan vaatineen isonvihan korottamista samanlaiseksi vertaamattomaksi rikokseksi ja yritykseksi tuhota koko Suomen kansa.

     Luulen ja uskonkin, ettei moinen saksalaismallinen ”holokaustitus” tule onnistumaan ainakaan Suomessa ja tuskin edes Venäjällä. Sielläkin näet on hyvin päteviä ja tunnollisia historian tutkijoita jotka eivät kuje valtiondemagogien talutusnuorassa.

    Vasta asioiden vertaaminen myös historiassa voi asettaa ne omalle paikalleen, joka eri osapuolilla on luonnostaan erilainen ja siksi kansainväliset tutkijoiden väliset tieteelliset keskustelut valtioiden historiallisista kiistakysymyksistä ovat aina tarpeellisia ja usein hyvin hyödyllisiä.

     Tässäkin melko tuoreessa blogissa haikaillaan vielä suomalais-venäläisen historiantutkijoiden symposiumin perään. Itse asiassa luulen, että sellaiselle kertyy nyt koko ajan yhä enemmän tarvetta, kun valtiollinen propagandakoneisto Venäjällä on jo pitemmän aikaa tuutannut täysin härskiä tarinaa Suomen historiasta.

     Kunhan savut hälvenevät, joudutaan Venäjälläkin taas kerran vakavasti etsimään totuutta sen kaiken roskan alta, joka menneisyyteen on viime vuosina projisioitu.

     Sitä samaahan meilläkin tietysti on pyrittävä koko ajan tekemään. Ei saa elää valheessa, sanoi jo Solženitsyn.

 

tiistai 31. elokuuta 2021

Itkun aika varmaan

Ajoist’ ankarin

 

Antti Kujala, Miekka ei laske leikkiä. Suomi suuressa Pohjan sodassa 1700-1714. SKS 2001, 367 s.

 

     No, jokainenhan muistaa, että Kaarlo Kramsun jyhkeä runo sijoittui Klaus Flemingin kauteen, jolloin talonpoikaisto myös joutui elättämään armeijaa eli ylläpitämään ns. linnaleiriä. Antti Kujalan teoksen otsikko sen sijaan tulee eräästä Kaarle XII:n lausahduksesta.

     Ankaraa oli elo myös Suuren Pohjan sodan aikana, sekä ennen venäläismiehitystä eli isovihaa että sen aikana. Aivan viime aikoinakin on, näitä aikoja muistellessa, taas puhuttu Suomen kansan kautta aikojen suurimmasta onnettomuudesta ja jopa kansanmurhasta.

      Yhteen syssyyn sattuivat sekä nälänhätä eli suuret kuolovuodet pari vuotta ennen sotaa, sodanaikaiset katovuodet ja etelän kaupunkeja vainonnut rutto.

     Kun tähän lisättiin tavattomasti kasvanut sotilasrasitus, joka vei nuoret miehet ja aiheutti työvoimapulan, sekä armeijoiden vaatimat kestitykset ja palvelut ja miehittäjän omavaltaisuudet, alkaa jo muodostua kuva varsinaisesta helvetistä, josta hengissä selviytyminen oli vähintäänkin pieni ihme, ehkäpä suurikin.

     Isonvihan aikana miehittäjä ei tyytynyt vain takavarikoimaan talonpoikien elintarvikkeita itselleen, vaan myös hävitti tulella ja miekalla alueita ja vei ihmisiä orjuuteen, josta harva palasi. Sodan lopulla vielä pakkovärvättiin pari tuhatta miestä Venäjän armeijaan.

     Kaikki nämä tekijät yhdessä riittävät luomaan kuvan äärimmäisestä kurjuudesta, joka oli sitä paitsi itsestään selvästi vihollisen aiheuttamaa. Tiettyinä aikoina tällaisella kuvalla on ollut paljon tilausta ja näyttää siltä, että se taas on saavuttamassa suosiota.

     Jo viime sotien jälkeen kyllä lievennettiin näkemyksiä ja suhteutettiin asioita. Ei Suuri Pohjan sota eikä Isoviha ollut mikään ainutlaatuinen suomalainen helvetti, jollaista ei muualla tunnettu. Miehitetyissä maissa tapahtui vastaavaa myös omien joukkojemme valtaamilla alueilla, orjakauppaa lukuun ottamatta.

      Poltetun maan taktiikkaa eivät suomalaiset sentään kovin laajasti omassa maassaan käyttäneet, vaikka sitäkin kyllä tapahtui. Venäläisten suorittama systemaattinen hävitys koski pääasiassa vain Pohjanmaalla sijaitsevaa kymmenen peninkulman eli noin sadan kilometrin levyistä vyöhykettä.

     Miehittäjän suurin intressi oli kyetä elättämään omat joukkonsa Suomessa, eikä siihen sopinut paikallisen väestön ja/tai sen talouden hävittäminen.

     Vanhan käsityksen mukaan maassamme vallitsi myös isonvihan aikana laiton tila virkamiesten ja papiston suurimman osan poistuttua maasta. Tämäkin jäi lyhyeksi ajanjaksoksi ja etenkin etelässä miehityshallinto toimi suhteellisen hyvin. Toki omavaltaista rosvousta ja väkivaltaa aina saattoi tapahtua, mutta siitä myös rangaistiin.

      Antti Kujalan kirja kertoo kuitenkin ajasta ennen Isoa vihaa. Periodi on hyvin perusteltu, sillä hänen tarkoituksensa on tutkia talonpoikaiston ja ruotsalaisen mahtivaltion suhteita. Valtio perustui itsevaltaan, mutta ei voinut tehdä mitä tahansa, sillä talonpoikaiston kanssa sitä sitoi sopimus, joka liittyi ennen muuta verotukseen ja muihin ulostekoihin eli sotaväen asettamiseen ruotulaitoksen puitteissa, kyyditykseen ja vastaavaan.

     Vastineeksi tästä valtion oli suojeltava talonpoikia ulkoista uhkaa vastaan. Sopimuksella oli kaksi osapuolta.

     Käytännössä osoittautui, ettei valtio lainkaan kyennyt osaansa hoitamaan. Suomesta pystyttiin asettamaan vain pieni armeija, jota sitäkään ei ollut mahdollista ylläpitää kuin muutaman kuukauden ajan vuodessa.

     Toki valtio vaati yhä uusia rekryyttejä, kaksinnus- ja kolmikasmiehiä. Kaiken kaikkiaan otettiin noin 50000 miestä, mikä noin 400 000:n väestöstä oli huikea määrä. Puolet tästä määrästä joutui lähtemään jo ensimmäisenä sotavuonna.

     Joka tapauksessa talonpoikien vastauksena heikkoon sotasuoritukseen Suomen alueella oli niskoittelu. Miehet piilottelivat armeijan värvääjiltä. Määrättyjen verojen maksaminen kyllä pyrittiin hoitamaan, ettei menetetty perintöoikeutta tilaan.

     Karkureita ja piilottelijoita ei yleensä uskallettu rangaista ankarimman mukaan, koska vallan legitimiteetistä oli tullut heiveröistä. Käytännössä alistuttiinkin venäläisille monilla seuduilla mukisematta. Sieltähän luvattiin rauhaa ja sopua ulostekojensa maksajille. Niskottelijoille sen sijaan oli luvassa tulta ja miekkaa.

     Suomi oli niin köyhä, ettei se kyennyt ylläpitämään edes omaa sotaväkeään, ainakaan laillisten verojen avulla. Lisää rahaa saatiinkin Tukholmasta ja venäläisellä miehityskaudella jouduttiin sen aikaisen, paljon suuremman armeijan muonitusta hoitamaan suurimmaksi osaksi Venäjältä käsin.

     Kujala tekee muutamia aika rohkeita yleistyksiä ja sanoo muun muassa, että venäläinen valta perustui alusta alkaen suurempaan legitimiteettiin kuin laillinen valta viime aikoinaan. Tämä on tietenkin paradoksi, mutta kuvannee asianmukaisesti tapahtunutta. Tutkija on lähteensä lukenut.

     Miten kurjaa elämä Suomessa sitten oli? Kujala toteaa, että hyvät satovuodet johtivat nopeasti talouden elpymiseen vuosina 1710-1713. Itse asiassa talonpojilla olisi ollut varoja, joita kruunu ei kyennyt ulosmittaamaan jäykän hallintosysteeminsä takia.

     Kujala ei kirjassaan tarkastele isonvihan kautta, mutta mainitsee sen kyllä romahduttaneen Suomen talouden. Isonvihan siviiliuhrien määrän hän joka tapauksessa arvioi ”vähäiseksi” eli noin 10 000 hengeksi: Isonvihan ihmismenetykset eivät olleet mitään siihen verrattuna, mitä virolaiset joutuivat 1700-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, erityisesti vuoden 1710 ruton johdosta kärsimään. Vain Suomen suuret kuolovuodet 1690-luvun lopussa olivat Viron vuoteen 1710 verrattavissa oleva väestökatastrofi.

     Kun muistamme, että maassamme oli vain suunnilleen tuo 400 000 henkeä, eli kymmenes osa siitä, mitä viime sotien aikana, voimme todeta, että satatuhatta siviiliuhria olisi kyllä muuttanut viime sotien tasetta aika lailla.

     Mutta kaikki on suhteellista. Suomalaiset pitävät helposti omaa kohtaloaan surkeana ja aikoja ankarina suhteuttamatta asioita muuhun maailmaan. Mikäli Suomi olisi sijainnut suursodan keskeisellä tappotantereella, niin vähintään tuo mainittu siviiliuhrien määrä olisi luultavasti toteutunut vielä 1900-luvullakin.

     Suuri Pohjan sota oli pitkästä aikaa Suomen kamaralla käyty sota, jota ihmiset eivät kyenneet suhteuttamaan muihin vastaaviin ja jonka hahmo siksi lienee paisunut vielä todellisuuttakin pirullisemmaksi.

     Isovihahan jää varsinaisesti Kujalalta käsittelemättä, vaikka hän onkin venäjän taitoinen ja viittaa muun muassa Moskovan Vanhojen asiakirjojen arkiston (RGADA) ja Pietarin Laivastoarkiston (RGAVMF) kokoelmiin.

     Kun nykyään taas näyttää olevan liikkeellä varsin raflaavia käsityksiä Isosta vihasta, olisi varmaankin aika tutkia se perin pohjin ja nimenomaan myös venäläisiä lähteitä käyttäen. Selvittämättömiä kysymyksiä ja toisistaan poikkeavia näkemyksiä riittää yllin kyllin.

     Tässä olisi varmaankin suomalais-venäläisen yhteisprojektin paikka. Ehkäpä Suomen Akatemiasta löytyisi ymmärrystä myös näin epämuodikkaalle aiheelle, vai pitäisikö näkökulmaksi ottaa vaikkapa ”Naisten rooli Suuren Pohjan sodan ratkaisutaisteluissa ruotsalaisessa ja venäläisessä diskurssissa”?