Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle borodkin isoviha. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit

lauantai 15. elokuuta 2026

Isoviha venäläisen historiankirjoituksen silmin

Isoviha venäläisittäin

     Sen johdosta, että lauantaina, 5. syyskuuta pidetään Sulkavan Soutustadionin tiloissa seminaari ja keskustelu aiheesta ”Isoviha Savossa” julkaistaan tässä selostus isonvihan perinteisestä venäläisestä tulkinnasta.

       Se ei ole vailla mielenkiintoa, vaikka sen kirjoittaja olikin Suomen venäläistämispolitiikan kannattaja. Ilmeisesti kyseessä on tähän päivään saakka asiantuntevin venäläinen tämän aihepiirin tutkimus, jota Venäjällä yhä käytetään perusteoksena.

      Tässä blogissa pyritään kertomaan, mitä tämä venäläinen tutkija on kirjoittanut, eikä siis suinkaan puolusteta hänen näkemyksiään. Suomalaisista alan esityksistä on jo silloin tällöin kerrottu ja niitä selostetaan myös tulevissa blogeissa.

     Tämän blogin sisältö perustuu kahteen aikaisempaan blogiin.

M. M. Borodkin, Istorija Finljandii v trjoh tomah. Tom I Vremja Petra Velikogo. (+Tom II Vremja Jelizavety Petrovny) Sankt-Peterburg, ”Nauka” 2016, 260 s. (490 s.)

(М. М. Бородкин, История Финляндии, том I Время Петра Великого (СПб 1910)

     M.M. Borodkin (1852-1919), kenraaliluutnantiksi noussut historioitsija oli itse asiassa koulutukseltaan juristi. Venäläisen isän ja ahvenanmaalaisen äidin poikana hän osasi ruotsia ja suomeakin.

     Kun hän oli katsomuksiltaan aito imperialisti ja panslavisti, hän sopi hyvin sellaisen Suomen historian kirjoittajaksi, joka esitti asiat keisarivallan näkökulmasta, vastapainona svekomaanien ja fennomaanienkin harjoittamalle vääristelylle. Tämän toimeksiannon hän saikin itseltään keisarilta.

      Borodkin tunnettiin sortokaudella kiivaista pamfleteista ja artikkeleista, joissa suomalaiset tulkinnat suuriruhtinaskunnan asemasta ja ajan politiikasta saivat tuta mitä kuuluu ja kuka käski.

Historioitsijana Borodkin ei kuitenkaan ole mikään pelkkä propagandisti, vaan tukeutui kriittisesti käytettävissä olleisiin tutkimuksiin ja alkuperäsilähteisiin. Selvää tietenkin on, että tällainen laaja yleisteos perustuu ennen muuta tutkimuskirjallisuuteen.

Itse asiassa Borodkinin teos on tänäkin päivänä käytännössä paras ja ainoa laaja Suomen historia venäjäksi. Vastaavaa yritettiin saada aikaan neuvostokaudella, mutta se ei onnistunut. Nyttemmin tällaisen teoksen kirjoittamiseen vaadittavaa kielitaitoakaan, perusteelliseen historialliseen lukeneisuuteen yhdistyneenä, on vain kovin harvassa koko laajalla Venäjällä. Kaiken muun ohella kirjoittajan pitäisi olla aidosti kiinnostunut Suomesta.

     No, ehkä tämä vuosisata näkee vielä modernin venäläisen Suomen historian synnyn. Edellytyksiä sen kirjoittamiseen on lähinnä Petroskoin yliopistossa, jossa historioitsijat jo opiskeluaikana oppivat vielä suomea ja ruotsia ja tutkivat pohjoisten naapuriensa historiaa.

     Venäläinen Suomen historia, myös Borodkinin kirjoittama, on kiinnostava ennen muuta siksi, että sen näkökulma asioihin on pakostakin toinen kuin suomalaisten. Toki tässä maailmassa on aina myös jokunen omaa maataan vastaan nurjaa kilpeä kantava takinkääntäjä, mutta sellaisten laatimat sepustukset ovat yleensä epäkiinnostavia ja älyllisesti ja moraalisesti yhtä ala-arvoisia.

     Borodkinia voi sen sijaan pitää aidosti venäläisenä, ellei nyt oikeistomonarkismia sitten haluta erottaa todellisesta, kunniallisesta patriotismista. Aikansa lapsi hän joka tapauksessa oli ja sai nähdä kannattamansa politiikan tuhoisuuden, kun hänen ihailemansa monarkia sortui.

     Itse asiassa hän joutui maksamaan asemastaan hengellään. Bolševikit teloittivat hänet luokkansa edustajana, panttivankina, kuten heidän tapoihinsa kuului.

     Kun nyt on pian kulunut 300 vuotta Uudenkaupungin rauhasta, on meilläkin, kuten myös Venäjällä, aihetta muistella Suurta Pohjan sotaa, joka muutti pysyvästi koko Euroopan voimasuhteet. Meillähän siihen liittyi myös Isoviha eli venäläinen miehityskausi, joka on muuan kansallisen muistimme keskeisiä elementtejä ja yksi kulmakivi suhtautumisessamme Venäjään.

     Heti kirjan alussa Borodkin polemisoi suomalaisia tämän aihepiirin tutkijoita, etenkin M.G. Schybergsonia vastaan. Tämän synteihin kuului tsaari Pietarin esittäminen pelkurina, kun tämä ennen Narvan taistelua lähtikin pois taistelualueelta.

     Tässä kohtaa kirjoittajan närkästys ei ole erityisen perusteltua, sillä saman tulkinnan ovat tehneet monet muutkin, hieman myöhemmistä kirjoittajista mieleen tulee kaunokirjallisen esityksen laatinut Aleksei Tolstoi. Ehkäpä se oli niin, ettei Pietari nuorena ollut mikään rohkeuden perikuva, mutta karaistui vähitellen tässäkin suhteessa.

      Suomettarelaiselle Yrjö-Koskiselle kirjoittaja sen sijaan antaa paljon pisteitä. Kuvasihan tämä sitäkin, miten Ruotsi yhä uudelleen jätti Suomen oman onnensa nojaan. Toki tämä historioitsija saikin silloin svekomaanien vihat niskoilleen myös siksi, että pyrki säilyttämään yhteistyön venäläisten kanssa sortokaudella.

     Venäläinen näkökulma Borodkinin esittämänä on selvästi antiruotsalainen ja pyrkii samalla nostamaan esille sen, miten pääsyylliset suomalaisten kärsimyksiin löytyivät Pohjanlahden takaa.

     Verratessaan toisiinsa kahta taistelevaa monarkkia, Kaarlea ja Pietaria, Borodkin nostaa Pietarin likipitäen kaikkien hyveiden ruumiillistumaksi, kun taas Kaarle oli katastrofi niin omalle kansalleen kuin naapureilleen. Kaarlen itsepäisyys, julmuus ja narsismi tekivät hänen loputtomasta taistelunhalustaan hedelmätöntä ja hävittävää.

      Pietari sen sijaan taisteli tietoisesti sekä historiallisen oikeudenmukaisuuden että geopoliittisen välttämättömyyden puolesta ja siis kansansa onnellisen tulevaisuuden takia. Sen hän turvasi kalliilla hinnalla.

      Kuitenkaan myöskään Pietari ei käyttäytynyt aina nuhteettomasti, mikäli mittapuuksi otetaan yksilömoraali. Suurta Pohjan sotaa valmisteltiin salassa ja sen alettua sille esitettiin naurettavia tekosyitä. Mutta sodassahan juonet ovat tunnetusti kiitettävä asia.

     Joka tapauksessa ruotsalaiset olivat kovin loukkaantuneita naapureidensa petollisuudesta. Juuri ennen sodan puhkeamista oli sentään vakuuteltu ystävyyttä ja Ruotsikin oli lahjoittanut Venäjälle peräti kolmesataa pronssikanuunaa käytettäväksi sotaan Turkkia vastaan. Muutakin sotamateriaalia oli myönnetty.

      Kyllä Pietari osasi myös syödä sanansa, minkä kirjoittaja esittää ilman kommentteja. Hyvin urhoollisesti puolustautunut Viipuri suostui antautumaan kunniallisin ehdoin. Puolustajien vaatimaa vapaata poispääsyä kaupungista lippujen ja aseiden kera ja musiikin soidessa ei suostuttu musiikin ja rummutuksen osalta myöntämään, mutta joka tapauksessa luvattiin poispääsy aseiden kera.

      Käytännössä keksittiin pian verukkeita ruotsalaisten muualla muka tekemistä vääryyksistä ja vesitettiin koko sopimus. Samaan tapaan kävi esimerkiksi Kajaanissa, mutta Viipurissa asialla oli itse tsaari.

       Viipurin jälkeen taistelu Suomesta saattoi alkaa ja johti pian miehitykseen eli isoonvihaan. Venäjäksi tätä yleensä kutsutaan nimellä Velikoje liholetije, mutta Borodkin käyttää termiä Velikaja razruha eli suuri hävitys/rappio.

      Siitä Borodkinilla onkin kerrottavana yhtä ja toista kiinnostavaa. Siitä enemmin toiste, mutta tulkoon mainituksi, että hän panee melkoisen merkityksen kivekkäiden (kivikes) toiminnalle. Näitä kutsuttiin hänen mukaansa myös nimellä sissit (sissary) eikä siis vanhalla venäläisellä sissejä tarkoittavalla nimellä šiši.

       Pakosta tai vapaaehtoisesti suomalaiset olivat usein yhteistyössä sissien kanssa, mikä johti venäläisten kostotoimiin. Niinpä kirjoittaja tekee sen ilmeisen johtopäätöksen, että suomalaiset itse olivat suuressa määrin syyllisiä onnettomuuksiinsa, omilla toimillaan he aiheuttivat venäläisten vastatoimet.

      Tämä on ihan hyvää logiikkaa, mutta se toimii aivan samalla tavalla myös Venäjällä. Kaarlen ja sittemmin Napoleonin ja vielä Hitlerinkin joukkojen siviiliväestöä vastaan kohdistama terrori oli tietysti myös tuon väestön oman toiminnan aiheuttamaa, ainakin suurelta osin.

       Kaiken kaikkiaan siviiliväestön kohtelu ei tuon ajan sodissa ollut kovinkaan paljon parempaa kuin omalla aikakaudellamme. Vertailuja toki voi ja kannattaakin tehdä ja tehtäneen seuraavassa blogissa.

Joka tapauksessa Suomen valloittaminen oli venäläisille hyvin tärkeä askel Ruotsin painostamisessa rauhaan. Ilman sitä olisivat iskut Ruotsin ydinalueelle olleet mahdottomia. Kuitenkin venäläiset etenivät vain vastahakoisesti syvälle Suomeen, väittää kirjoittaja. Maahan ei edes kyennyt elättämään merkittävää miehitysarmeijaa kuin hyvinä satovuosina. Sen ryöstäminen ei ollut mikään kultakaivos. 

       Borodkin, viime kerralla jo mainitussa kirjassaan, myöntää kyllä, että miehitysaika saattoi olla suomalaisille kovaa. Joka tapauksessa miehittäjän intresseissä oli turvata mahdollisimman pitkälle oman armeijansa huolto, eikä siihen sopinut alueen hävittäminen.

       Pietari antoikin ohjeeksi, että edetessä on maata säästettävä, perääntyessä taas tuhottava. Tämähän tuo mieleen Harald Hirmuisen antaman ohjeen, että on ryöstettävä ensin ja poltettava vasta sitten. Jotkut ääliöt näet olivat erehtyneet toimimaan päinvastaisessa järjestyksessä ja saaneet sen mukaisia saaliita.

       Varsinaista hävitystä eli maan autioittamista, joka muuten oli ikivanha sotimisen keino jo antiikin ajoilta, määrättiin sovellettavaksi vain Pohjanmaalla 10 peninkulman eli noin 100 kolometrin syvyisellä alueella.

       Kuten tunnettua, asukkaiden anomukset ja heidän keräämänsä polttovero, joka jossakin tapauksessa käsitti suuren määrän viinaa ja tupakkaa, sai kuitenkin ruhtinas Golitsynin suuresti lieventämään raakaa määräystä. Muutenkin epäilemättä raakuuksia tapahtui, mutta ne eivät olleet ylhäältä käsin määrättyä politiikkaa, vakuuttaa Borodkin.

       Tätä kyllä tekee mieli epäillä jo sen vuoksi, että venäläiset universaaleissaan yleensä julistivat väestölle, että ne, jotka jäivät paikalleen ja täyttivät luovutusvelvollisuutensa, saivat elää rauhassa, mutta ne, jotka pakenivat metsiin ja saariin, saati Ruotsiin, olivat vihollisia ja heitä kohdeltiin myös sellaisina.

       Tällaisilla julistuksilla tuskin oli mitään tehoa, ellei niitä myös käytännössä sovellettu. Kirjoittaja mainitsee myös Kaarlen omille joukoilleen antamista käskyistä, joissa korostettiin, että pelotevaikutus oli saatava aikaan. Kärsimään joutuneiden syyllisyys tai syyttömyys ei ollut niin tärkeä asia.

       Molemmat sotaherrat olivat epäilemättä täysin kovia kanssaihmisten kärsimyksiin nähden. Heitä ohjasi asian etu sellaisena kuin he sen ymmärsivät.

       Suomen hallinnosta vastaavat herrat olivat sen sijaan erilaisia. Periaatteessa siitä vastasi yliamiraali Apraksin, jota kirjoittaja kuvaa humaaniksi mieheksi ja tämän mainesanan ansaitsee vieläkin suuremmassa määrin ruhtinas Golitsyn, jota mainitaan nimitetyn suomalaisten jumalaksi. Hänhän rankaisi väärinkäytöksiin syyllistyneitä omia miehiään, jopa upseereita teloituksillakin. Kansalle hän pyrki jakamaan oikeutta ja tietysti ennen muuta saamaan maan tuottavaksi.

       Hankalampi tyyppi oli Otto Douglas, vihollisen puolelle siirtynyt, tunnetun skottilaisen suvun edustaja. Myös hän valitteli välillä kansan suurta köyhyyttä ja siis tarvetta armahtaa sitä, mutta hänessä oli myös sadistinen piirre, joka myöhemmässä vaiheessa saattoikin hänet epäsuosioon.

       Taannoin Kustaa H.J. Vilkuna esitti kirjassaan, miten Apraksinin laivasto oli Hailuodossa tappanut erotuksetta ja armotta noin 800 pakolaista, mikä tuntuisi jo olevan kansanmurhaan rinnastettava asia. Siitä Borodkin ei tiedä mitään, eikä kyllä myöskään K.J. Lindeqvist.

       Joka tapauksessa siinä on asia, josta kannattaisi keskustella suomalais-venäläisessä historioitsijasymposiumissa. Keksittyhän tarina ei ole, vaan perustuu muistaakseni oikeudenkäyntipöytäkirjoihin, kuten muutkin Vilkunan kauhutarinat, joita on siis syytä pitää totena, ellei toisin todisteta.

       Mitä suomalaisiin itseensä tulee, näyttävät he olleen yleensä taistelussa urhoollisia, mutta haluttomia alistumaan kuriin ja palvelemaan isänmaataan armeijassa. Poikkeuksia oli, muun muassa De la Barren ratsuväki, joka jätti paikkansa Napuen taistelussa, puhumattakaan eräästä herra Tuurista, joka näytti venäläisille reitin suomalaisten selustaan.

       Mätämuniahan (urod) on joka perheessä, kuten Borodkinin siteeraama venäläinen sananlasku kertoo. Uskomattomia raakuuksia tapahtui joka tapauksessa miehitetyssä maassa, kun kasakat ja muutkin sotilaat etsivät täytettä saalispusseihinsa. Pohjanmaalta löytyi huomattavaa tahtoa vastarintaan, mutta muualta yleensä juuri ei.

       Ja suomalaisten olot olivat tosiaankin hyvin ankeat, vaikka pari kertaa saatiin hyvä satokin. Väki oli vähentynyt, oman armeijan väenotot ja hankinnat tekivät tehtävänsä ja lisäksi tuli vielä vuoden 1710 rutto, joka tosin keskittyi etelän kaupunkeihin.

       Yllättävää kyllä, kirjoittaja nimittää ruttoa suuriksi kuolovuosiksi, eikä itse asiassa huomaa lainkaan sillä nimellä tunnettua 1600-luvun lopun suurta nälänhätää, joka liittyi ilmastonmuutokseen, kuten nyt ymmärrämme.

       Väen väheneminen Suomesta ei kyllä välttämättä pahentanut maan ravintotilannetta, kun syöjiä oli nyt vähemmän. Armeijoiden ylläpitämistä se ei kuitenkaan helpottanut ja sehän se oli sota-ajan suurin onnettomuus talonpojille, olipa armeija oma tai vieras.

       Vihollisarmeijaan liittyi myös jonkin verran suomalaisia sotilaita, näin esimerkiksi Savonlinnan antautumisen jälkeen. Luultavasti se oli usein ainoa realistinen keino pysytellä hengissä. Myös väkisin armeijaan otettiin pari tuhatta miestä.

       Pakolla väkeä vietiin Venäjälle ja jopa kauemmaskin, aina Persian orjamarkkinoille saakka. Myös Borodkin mainitsee tiedon, että Buharan emiiri olisi halunnut ostaa suomalaisia (”ruotsalaisia”) naisia, koska ruotsalaiset olivat maailman kovimman soturikansan maineessa. Kyseessä oli siis ajatus rodunjalostuksesta. Kauppoja ei kuitenkaan tehty.

       Borodkinin mielestä ruotsalaisia sotavankeja kohdeltiin hyvin, kun taas Ruotsissa oltiin tiukempia ja Pietari näkikin joskus aihetta maksaa potut pottuina ja tiukentaa vankiensa oloja. Joku määrä sotavangeista myös palveli ns. mustissa rykmenteissä, jotka hoitivat poliisitehtäviä, mikä tuo mieleen ulkomaalaiset, suomalaiset ja kiinalaiset tšeka (tšon) joukot ns. lokakuun vallankumouksen jälkeen ja myöhemminkin.

       Hirmuista aikaahan ne isonvihan vuodet olivat. Missä määrin onnettomuudet olivat jopa itse aiheutettuja ja juontuivat siis Kaarle-kuninkaan luonteesta ja käskyistä ja missä määrin syynä oli venäläisten erityinen julmuus ja raakuus, on tärkeä kysymys.

       Miehitys, okkupaatio, on alistetulle kansalle ollut lähes poikkeuksetta ankea kokemus, jonka kuluessa sen omat arvot ja pyrkimykset ovat saaneet väistyä raa’an sotilaallisen tarkoituksenmukaisuuden tieltä. Näin on tapahtunut meidän päivinämmekin, eikä asia liene sodan sattuessa vältettävissä. Alistettu kansa ei koskaan ole aidosti uskollista, vaan vilkuilee oman esivaltansa suuntaan ja toivoo pahaa miehittäjälle.

       Kuitenkin miehitystä on monenlaista ja viisas miehittäjä saattaa jopa kyetä herättämään alistamassaan kansassa sympatioita, mikä suuresti helpottaa myös miehittäjän asemaa.

       Borodkin ei tee ainakaan mainittavia yrityksiä osoittaakseen, että tällaista tapahtui Suomessa, osaa Karjalaa lukuun ottamatta. Venäläisestä näkökulmasta miehittäjä joka tapauksessa hänen mielestään toimi yleensä kohtuullisuuden rajoissa, yhdistäen ankaruuden oikeudenmukaisuuteen. Ruotsalaisten omaan toimintaan verrattuna se näyttää jopa humaanimmalta.

       Toki kirjoittajan kuvaamina raakalaisiksi epäiltyjen venäläisten tavat ovat muutenkin inhimillisempiä. Kun muualla armeijoissa vallitsi keppikuri, ei Pietari dresseerannut joukkojaan vaan kasvatti niitä, mikä teki niistä henkisesti vahvoja, nostaen sotilaassa esille ihmisen, kansalaisen ja isänmaan palvelijan…

       Tämän olisi kukaties voinut sanoa Suvorovin aikana, mutta tässä kohtaa tuntuu arvon kenraalin runoratsu villiintyneen. Toki mustasotnialainen käsitys kansalaisen roolista lienee ollut toinen kuin se, joka Ranskan vallankumouksen perillisten piirissä vallitsi.

       Tulkoon tässä ohimennen mainituksi, että kujanjuoksuakin (špitsruten), joka sittemmin Venäjän armeijassa nousi niin surullisenkuuluisaksi instituutioksi, pidettiin ja pidetään kai yhäkin Venäjällä ruotsalaisena tuontitavarana.

       Olipa Isoviha miten ankeaa aikaa tahansa, suomalaisuuden kannalta sillä oli se suuri merkitys, että se nosti esille maamme merkityksen Ruotsista erillisenä kokonaisuutena. Sodan jälkeen suomalaisten käytöksestä kiisteltiin Ruotsissa ja esiintyi myös taipumusta esittää meidät petollisena aineksena, joka suorastaan auttoi vihollista.

       Tähän meidän puoleltamme vastattiin asianmukaisesti ja korostettiin niitä kauhuja, joilta itse emämaa oli säästynyt. Daniel Jusleniuksen Suomalaisten onnettomuuksista (De miseriis fennorum, ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=de+miseriis+fennorum) ovat tunnettuja tämän lajin teoksia.

keskiviikko 28. tammikuuta 2026

Historian kenraaliluutnantti

Isonvihan venäläinen tulkinta

1900-luvun alussa, kun Suomi alkoi käydä Pietarin silmissä hankalaksi (vrt. ” Cet animal est très méchant ; quand on l’attaque il se défend”), siellä hoksattiin, että mokomasakin suuriruhtinaanmaassa oli kirjoitettu ihan oma historiakin, joka oli tietenkin pelkkää roskaa keisarin näkökulmasta ja jopa pahempaa: se esitti suomalaiset omana kansakuntanaan, jolla oli omat, yleisvaltakunnallisista poikkeavat kohtalot ja intressit.

Keisari antoi tehtäväksi kirjoittaa uuden, ja totuudenmukaisen historian tuolle valtakunnanosalle ja sen sai tehtäväkseen sotilashenkilö, Mihail Mihailovitš Borodkin, joka tunsikin maatamme, jonne hänellä oli Ahvenanmaan kautta sukusiteitäkin.

Borodkin kirjoitti samaan aikaan häijyjä pamfletteja suomalaisista ja rienasi suomalaista ja suomenmaalaista vastarintaliikettä myös bobrikovilaisessa ”Suomen sanomat” -lehdessään, joka ilmestyi sekä suomeksi, että venäjäksi.

Borodkin oli kyllä ahkera mies eikä mikään uuno Suomen historian lähteiden suhteen, mitä ei vi sanoa esim. V.V. Pohljobkinista. Kun hän tunsi hyvin myös venäläisiä lähteitä, on hänen laaja, moniosainen teoksensa varsin kiinnostava ja tänäkin päivänä se on ainoa laaja Suomen historia venäjäksi.

Mahtaisikohan olla pian aika julkaista jo sille niin sanoakseni kilpailija, kunhan tämä vähämielinen sota saadaan päättymään? Ainakin tämä Venäjällä hyvin merkittävä kirja olisi syytä saada suomeksikin kriittisten lukijoiden käyttöön.

Joka tapauksessa olen lukenut kirjasta erityisesti sen Pietari Suuren ja Katariina II:n aikoja koskevat osat, joita on kiinostavaa käyttää rinnan suomalaisten esitysten kanssa.

Kirjoitin Pietari I:n ajoista pari blogiakin ja tässä niistä ensimmäinen:

perjantai 16. heinäkuuta 2021

Imperiumin syntykertomus

Imperiumin vastaisku

M. M. Borodkin, Istorija Finljandii v trjoh tomah. Tom I Vremja Petra Velikogo. (+Tom II Vremja Jelizavety Petrovny) Sankt-Peterburg, ”Nauka” 2016, 260 s. (490 s.)

(М. М. Бородкин, История Финляндии, том I Время Петра Великого (СПб 1910)

M.M. Borodkin (1852-1919), kenraaliluutnantiksi noussut historioitsija oli itse asiassa koulutukseltaan juristi. Venäläisen isän ja ahvenanmaalaisen äidin poikana hän osasi ruotsia ja suomeakin.

Kun hän oli katsomuksiltaan aito imperialisti ja panslavisti, hän sopi hyvin sellaisen Suomen historian kirjoittajaksi, joka esitti asiat keisarivallan näkökulmasta, vastapainona svekomaanien ja fennomaanienkin harjoittamalle vääristelylle. Tämän toimeksiannon hän saikin itseltään keisarilta.

Borodkin tunnettiin sortokaudella kiivaista pamfleteista ja artikkeleista, joissa suomalaiset tulkinnat suuriruhtinaskunnan asemasta ja ajan politiikasta saivat tuta mitä kuuluu ja kuka käski.

Historioitsijana Borodkin ei kuitenkaan ole mikään pelkkä propagandisti, vaan tukeutui kriittisesti käytettävissä olleisiin tutkimuksiin ja alkuperäsilähteisiin. Selvää tietenkin on, että tällainen laaja yleisteos perustuu ennen muuta tutkimuskirjallisuuteen.

Itse asiassa Borodkinin teos on tänäkin päivänä käytännössä paras ja ainoa laaja Suomen historia venäjäksi. Vastaavaa yritettiin saada aikaan neuvostokaudella, mutta se ei onnistunut. Nyttemmin tällaisen teoksen kirjoittamiseen vaadittavaa kielitaitoakaan, perusteelliseen historialliseen lukeneisuuteen yhdistyneenä, on vain kovin harvassa koko laajalla Venäjällä. Kaiken muun ohella kirjoittajan pitäisi olla aidosti kiinnostunut Suomesta.

No, ehkä tämä vuosisata näkee vielä modernin venäläisen Suomen historian synnyn. Edellytyksiä sen kirjoittamiseen on lähinnä Petroskoin yliopistossa, jossa historioitsijat jo opiskeluaikana oppivat vielä suomea ja ruotsia ja tutkivat pohjoisten naapuriensa historiaa.

Venäläinen Suomen historia, myös Borodkinin kirjoittama, on kiinnostava ennen muuta siksi, että sen näkökulma asioihin on pakostakin toinen kuin suomalaisten. Toki tässä maailmassa on aina myös jokunen omaa maataan vastaan nurjaa kilpeä kantava takinkääntäjä, mutta sellaisten laatimat sepustukset ovat yleensä epäkiinnostavia ja älyllisesti ja moraalisesti yhtä ala-arvoisia.

Borodkinia voi sen sijaan pitää aidosti venäläisenä, ellei nyt oikeistomonarkismia ja mustasotnialaisuutta sitten haluta erottaa todellisesta, kunniallisesta patriotismista. Aikansa lapsi hän joka tapauksessa oli ja sai nähdä kannattamansa politiikan tuhoisuuden, kun hänen ihailemansa monarkia sortui.

Itse asiassa hän joutui maksamaan asemastaan hengellään. Bolševikit teloittivat hänet luokkansa edustajana, panttivankina, kuten heidän tapoihinsa kuului.

Kun nyt on pian kulunut 300 vuotta Uudenkaupungin rauhasta, on meilläkin, kuten myös Venäjällä, aihetta muistella Suurta Pohjan sotaa, joka muutti pysyvästi koko Euroopan voimasuhteet. Meillähän siihen liittyi myös Isoviha eli venäläinen miehityskausi, joka on muuan kansallisen muistimme keskeisiä elementtejä ja yksi kulmakivi suhtautumisessamme Venäjään.

Heti kirjan alussa Borodkin polemisoi suomalaisia tämän aihepiirin tutkijoita, etenkin M.G. Schybergsonia vastaan. Tämän synteihin kuului tsaari Pietarin esittäminen pelkurina, kun tämä ennen Narvan taistelua lähtikin pois taistelualueelta.

Tässä kohtaa kirjoittajan närkästys ei ole erityisen perusteltua, sillä saman tulkinnan ovat tehneet monet muutkin, hieman myöhemmistä kirjoittajista mieleen tulee kaunokirjallisen esityksen laatinut Aleksei Tolstoi. Ehkäpä se oli niin, ettei Pietari nuorena ollut mikään rohkeuden perikuva, mutta karaistui vähitellen tässäkin suhteessa.

Yrjö-Koskiselle kirjoittaja sen sijaan antaa paljon pisteitä. Kuvasihan tämä sitäkin, miten Ruotsi yhä uudelleen jätti Suomen oman onnensa nojaan. Toki tämä historioitsija saikin silloin svekomaanien vihat niskoilleen myös siksi, että pyrki säilyttämään yhteistyön venäläisten kanssa sortokaudella.

Venäläinen näkökulma Borodkinin esittämänä on selvästi antiruotsalainen ja pyrkii samalla nostamaan esille sen, miten pääsyylliset suomalaisten kärsimyksiin löytyivät Pohjanlahden takaa.

Verratessaan toisiinsa kahta taistelevaa monarkkia, Kaarlea ja Pietaria, Borodkin nostaa Pietarin likipitäen kaikkien hyveiden ruumiillistumaksi, kun taas Kaarle oli katastrofi niin omalle kansalleen kuin naapureilleen. Kaarlen itsepäisyys, julmuus ja narsismi tekivät hänen loputtomasta taistelunhalustaan hedelmätöntä ja hävittävää.

Pietari sen sijaan taisteli tietoisesti sekä historiallisen oikeudenmukaisuuden että geopoliittisen välttämättömyyden puolesta ja siis kansansa onnellisen tulevaisuuden takia. Sen hän turvasi kalliilla hinnalla.

Kuitenkaan myöskään Pietari ei käyttäytynyt aina nuhteettomasti, mikäli mittapuuksi otetaan yksilömoraali. Suurta Pohjan sotaa valmisteltiin salassa ja sen alettua sille esitettiin naurettavia tekosyitä. Mutta sodassahan juonet ovat tunnetusti kiitettävä asia.

Joka tapauksessa ruotsalaiset olivat kovin loukkaantuneita naapureidensa petollisuudesta. Juuri ennen sodan puhkeamista oli sentään vakuuteltu ystävyyttä ja Ruotsikin oli lahjoittanut Venäjälle peräti kolmesataa pronssikanuunaa käytettäväksi sotaan Turkkia vastaan. Muutakin sotamateriaalia oli myönnetty.

Kyllä Pietari osasi myös syödä sanansa, minkä kirjoittaja esittää ilman kommentteja. Hyvin urhoollisesti puolustautunut Viipuri suostui antautumaan kunniallisin ehdoin. Puolustajien vaatimaa vapaata poispääsyä kaupungista lippujen ja aseiden kera ja musiikin soidessa ei suostuttu musiikin ja rummutuksen osalta myöntämään, mutta joka tapauksessa luvattiin poispääsy aseiden kera.

Käytännössä keksittiin pian verukkeita ruotsalaisten muualla muka tekemistä vääryyksistä ja vesitettiin koko sopimus. Samaan tapaan kävi esimerkiksi Kajaanissa, mutta Viipurissa asialla oli itse tsaari.

Viipurin jälkeen taistelu Suomesta saattoi alkaa ja johti pian miehitykseen eli isoonvihaan. Venäjäksi tätä yleensä kutsutaan nimellä Velikoje liholetije, mutta Borodkin käyttää termiä Velikaja razruha eli suuri hävitys/rappio.

Siitä Borodkinilla onkin kerrottavana yhtä ja toista kiinnostavaa. Siitä enemmin toiste, mutta tulkoon mainituksi, että hän panee melkoisen merkityksen kivekkäiden (kivikes) toiminnalle. Näitä kutsuttiin hänen mukaansa myös nimellä sissit (sissary) eikä siis vanhalla venäläisellä sissejä tarkoittavalla nimellä šiši.

Pakosta tai vapaaehtoisesti suomalaiset olivat usein yhteistyössä sissien kanssa, mikä johti venäläisten kostotoimiin. Niinpä kirjoittaja tekee sen ilmeisen johtopäätöksen, että suomalaiset itse olivat suuressa määrin syyllisiä onnettomuuksiinsa, omilla toimillaan he aiheuttivat venäläisten vastatoimet.

Tämä on ihan hyvää logiikkaa, mutta se toimii aivan samalla tavalla myös Venäjällä. Kaarlen ja sittemmin Napoleonin ja vielä Hitlerinkin joukkojen siviiliväestöä vastaan kohdistama terrori oli tietysti myös tuon väestön oman toiminnan aiheuttamaa, ainakin suurelta osin.

Kaiken kaikkiaan siviiliväestön kohtelu ei tuon ajan sodissa ollut kovinkaan paljon parempaa kuin omalla aikakaudellamme. Vertailuja toki voi ja kannattaakin tehdä ja tehtäneen seuraavassa blogissa.

Joka tapauksessa Suomen valloittaminen oli venäläisille hyvin tärkeä askel Ruotsin painostamisessa rauhaan. Ilman sitä olisivat iskut Ruotsin ydinalueelle olleet mahdottomia. Kuitenkin venäläiset etenivät vain vastahakoisesti syvälle Suomeen, väittää kirjoittaja. Maahan ei edes kyennyt elättämään merkittävää miehitysarmeijaa kuin hyvinä satovuosina. Sen ryöstäminen ei ollut mikään kultakaivos.

JATKUU HUOMENNA…

perjantai 16. heinäkuuta 2021

Imperiumin syntykertomus

Imperiumin vastaisku

M. M. Borodkin, Istorija Finljandii v trjoh tomah. Tom I Vremja Petra Velikogo. (+Tom II Vremja Jelizavety Petrovny) Sankt-Peterburg, ”Nauka” 2016, 260 s. (490 s.)

М. М. Бородкин, История Финляндии, том И Время Петра Великого (СПб 1910)

lauantai 1. elokuuta 2026

Kauhujen ajan analyysi

Kun Suomi paloi

Christer Kuvaja, När Finland stod i brand. Rysshärjningarna 1713-1721. Svenskt militärhistoriskt Förlag, 2020, 286 s.

     Viime vuosina on maassamme ilmestynyt huomattava määrä Suuren Pohjan sodan (1700-1721) ja venäläismiehityksen ajan eli Isonvihan (1713-1721) historiaan liittyviä merkittäviä tutkimuksia.

     Vanhat tutkimukset, kuten K.J. Lindeqvistin klassinen teos tai Lauri Kujalan väitöskirja, jossa kuvataan muun muassa niinkin kummallista ilmiötä, kuin sodan vallitessa tehtyä alueellista rauhaa (ks. Vihavainen: Haun lauri kujala tulokset ), ovat säilyttäneet arvonsa.

     Uutta ja asioiden ymmärtämisen kannalta olennaisen tärkeää tutkimusta on kuitenkin myös tullut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana runsaasti.

     Antti Kujalan ”Miekka ei laske leikkiä” on keskittynyt isoavihaa edeltävään suuren Pohjan sodan aikaan (ks. Vihavainen: Haun ajoist' ankarin tulokset ), Christer Kuvajan väitöskirja ”Försörjning av en ockupationsarmé” keskittyy venäläisen miehitysarmeijan huoltoon isonvihan aikana (ks. Vihavainen: Haun försörjning tulokset ).

      Teemu Keskisarjan vaikuttava ”Murhanenkeli, Suuren Pohjan sodan ihmisten historia” (ks. Vihavainen: Haun kuvitettu Pohjan sota tulokset ) puolestaan katsoo asioita väestön suuren enemmistön kannalta, mikä on merkittävä edistysaskel entisistä, useinkin eliitin näkökulmia edustaneista esityksistä.

     Uusista kirjoista on tietenkin mainittava Kustaa H.J. Vilkunan suurta julkisuutta saaneet teokset ”Paholaisen sota”, joka on lähinnä mikrohistoriallinen, samoin kuin saman tekijän ”Viha”.

     Paikallishistorioissa on myös yksityiskohtaisesti ja enimmäkseen sangen luotettavasti tutkittu isonvihan ajan tapahtumia paikallisella tasaolla (esim. Asko Mielonen, Vanhan Kerimäen historia I:1).

     Uudenkaupungin rauhan solmimisesta on myös ilmestynyt kiintoisa erikoisteos (ks. Vihavainen: Haun tomi kangas tulokset).

     Läntisessä naapurissamme on suurta Pohjan sotaa aina ahkerasti muisteltu ja maininnan uusina alan esityksinä ansaitsevat ainakin Suomea läheisesti koskeva Lars Ericson Wolken ”Mot Sankt Petersburg” (ks. Vihavainen: Haun wolke tulokset) ja Anders Hanssonin kirja Armfetin tuhoisasta Norjan-retkestä ( ks. Vihavainen: Haun armfelt tulokset ).

      Myös Kaarle XII:n viimeiset vaiheet Poltavan jälkeen ovat saaneet uuden tulkitsijan (ks. Vihavainen: Haun ullgren tulokset ) ja Ruotsin itärannikon venäläishävityksiä on myös kuvattu parissakin kirjassa. Nuo tyhutyöthän olivat läntiseen Suomeen sijoitetun miehitysarmeijan ja kaleerilaivaston tekosia.

     Venäjällä suuri Pohjan sota on kansallisen tarinan aivan keskeinen solmukohta ja siitä on luonnollisesti kirjoitettu yhä uudelleen.

     Mitä Suomeen ja isoon vihaan tulee, perinpohjaisin esitys on yhä M.M. Borodkkinin yli sadan vuoden takaisessa moniosaisessa Suomen historiassa”(ks. Vihavainen: Haun borodkin isoviha tulokset ).

     Tuore tarkastelutapa Pietari Suureen nähden on viime aikoina Venäjällä ollut esimerkiksi 1700-luvun ekspertillä, Jevgeni Anisimovilla (ks.  Vihavainen: Haun anisimov tulokset). Pietari ei enää ole (tai ainakaan muutama vuosi sitten ei ollut) pelkkä kipsipatsas kansakunnan kaapin päällä, vaan yksivaltias, jolla oli myös tyrannin piirteitä ja muitakin heikkouksia.

     Merisotahistorian alalla ainakin Pavel Krotov on esittänyt uusia näkemyksiä ja mainittava on myös Aleksei Škvarovin teokset, joissa ilmenee muun muassa pyrkimys valkopestä Suomessa ryöstelleiden ja murhanneiden kasakoiden mainetta. Škvarov on myös ollut ahkera kaunokirjailija, erityisesti Ruotsin (ja Suomen) historiaan liittyvistä aiheista.

     On syytä kysyä, mitä nyt käsillä oleva Kuvajan kirja vielä lisää siihen massiiviseen isovihakirjallisuuteen, joka meillä on ollut käytettävissä.

     Sanoisin, että se lisää paljonkin ja jopa varsin oleellista. Ensinnäkin Kuvajan kirja on kokonaisesitys nimenomaan isonvihan vuosista 1713-1721 ja toisekseen siinä on käyty yksityiskohtaisesti läpi niiden Suomen alueiden kärsimät tuhot, joiden kautta venäläinen armeija eteni ja joilla se majaili.

     Toisekseen kirjassa on myös esitetty Venäjän armeijan näkökulma sen hyökätessä Suomeen ja pitäessä sitä hallussaan. Hyökkäys Suomeen ei ollut mikään astuminen hollitupaan, Suomen armeija oli vaarallinen uhkatekijä siihen saakka, kun sen iskukyky tuhottiin Pälkäneellä 1713 ja Napuella 1714.

     Ruotsin avomerilaivasto, joka esti Venäjän kaleerilaivastoa etenemästä aina vuoden 1714 Riilahden (”Gangut”) taisteluun (riilahden taistelu - Поиск ) saakka, oli strateginen tekijä, joka esimerkiksi pakotti Venäjän armeijan perääntymään Helsingistä ja Turusta vuonna 1713.

     Vähäväkinen Suomi, jonka elinvoimaa olivat pahasti verottaneet niin suuret Kuolonvuodet 1695-1697 kuin sodan valtavat rasitukset, elätti vain noin 350 000-450 000 asukasta, ei kyennyt missään tapauksessa huoltamaan koko venäläistä miehitysarmeijaa, jonka miesmäärä vaihteli 20000:sta yli 30000:een ja jonka mukana oli myös jopa 10 000 hevosta.

     Näennäisesti vähäinen Riilahden taistelu vuonna 1714, jota Pietari hehkutti ”merellisenä Poltavana” ja josta hän maalautti suurentelevan kuvan, oli kuin olikin strategisesti jopa ratkaiseva koko Suomen valtaukselle.

     Venäläinen, Ruotsia uhkaava miehitysarmeija sai vain noin 20-30% muonastaan Suomesta ja sen lisäksi hevosten rehut. Huolto tapahtui suurimmaksi osaksi meritse. Joka tapauksessa myös paikallista väestöä oli koetettava pitää veronmaksukykyisenä.

     Mitä muuten tulee Föglön (Flisön/Ledsundin) taisteluun, jonka venäläiset tuntevat nimellä Grengam (Grönhamn), sen kulkua ja merkitystä on Ruotsissa ja Venäjällä tulkittunaivan vastakkaisilla tavoilla, mikä kannattaa tulevissa isoa vihaa käsittelevissä seminaareissa ottaa huomioon (ks. гренгамское сражение - Поиск ). Nyt molemmat osapuolet pitävät sitä suurena voittona…

    Kuvaja korjaa kirjassaan erinäisiä väärinkäsityksiä ja ylitulkintoja, mutta ei eksy vähättelemään erityisesti Pohjanmaan ja eräiden muidenkin alueiden kärsimiä tuhoja. Osittain oli kyse ns. poltetun maan taktiikasta, joka kohdistui Pohjanmaahan.

     Ryöstöjä ja laittomuuksia tapahtui lähes kaikkialla, missä miehitysarmeija kulki, mutta se julisti takaavansa rauhan kaikille niille, jotka pysyivät paikoillaan ja maksoivat veronsa. Lupaus jopa pidettiin joissakin tapauksissa ja otetuista elintarvikkeista maksettiin korvaus.

      Viljan ja karjan kätkeminen oli itse asiassa tehokkain tapa vahingoittaa miehittäjiä ja se rankaistiin ankarasti. Toinen vastaava asia oli sissien (partigängare) tukeminen. Siitä tässä kirjassa on aika paljon tarinaa, jota ei muualla ole tullut vastaan.

     Venäläinen armeija yritti yleensä pitää kuria keskuudessaan ja jopa rankaisi ryöstäjiä. Ryöstöjä tutkittiin ja korvauksia maksettiin. Kun siviilihallinto parin vuoden kiukuttua perustettiin, elämä sai monella seudulla lähes rauhanajan muodot. Ruhtinas Golitsyn, jolle tultiin kaukaakin valittamaan väärinkäytöksistä, sai nimen ”suomalaisten Jumala” (finski Bog).

     Tämä suhteellisesti valoisampi puoli ei poissulje tiettyjen seutujen kokemia barbaarisia väkivallantekoja ja hävityksiä, joihin osallistui erityisesti ratsuväki, niin rakuunat kuin ennen muuta kasakat. Kasakat eivät itse asiassa olleetkaan ns. säännöllistä sotaväkeä, vaan lähinnä laillistettuja sotarosvoja, joilla oli mukanaan kuormahevosia ryöstösaaliin kuljettamiseksi.

     Joka tapauksessa ne kauhut, joita jotkut alueet saivat kärsiä, puuttuivat tykkänään eräiltä muilta ja Pohjamaalta muutettiinkin jonkin verran Savoon miehittäjien mielivaltaa pakoon. Esimerkiksi ihmisryöstöjä näyttää Savossa tapahtuneen vähän, vaikka niitäkin tietyssä vaiheessa oli. Pohjanmaalla niitä oli sitäkin enemmän.

     Pidän Kuvajan kirjaa hyvin tärkeänä uutena isonvihan kauden kokonaisesityksenä ja toivoisin kovasti, että se käännettäisiin myös suomeksi. Yhdessä Antti Kujalan ja Teemu Keskisarjan kirjojen kanssa se muodostaa koko ankaran ajan (1695-1721) täydellisimmän ajanmukaisen ja hyvin tutkitun tulkinnan.

     On syytä muistaa, että nimenomaan Suuret kuolonvuodet 1695-1697 ( suuret kuolonvuodet - Поиск ) olivat maamme historian tuhoisin ajanjakso. Isoviha toi kauhua ja barbariaa etenkin tietyille seuduille, mutta ei tappanut yhtä paljon ihmisiä.

     Savoa Kuvaja on käsitellyt tässä kirjassa tuskin lainkaan, mutta sen oloista meillä on tietoa perusteellisista paikallishistorioista, kuten edellä mainitusta Asko Mielosen kirjasta.

     Isoviha ja sen historia ovat tällä hetkellä monestakin syystä hyvin ajankohtaisia. Niistä aihepiirin parhaat tuntijat keskustelevat Sulkavan Soutustadionilla 5.9.2026 pidettävässä historiaseminaarissa, jonka otsikkona on ”Isoviha Savossa”.

      Otsikko ei suinkaan merkitse sitä, että siellä keskityttäisiin vain Savoon, joka tuona aikana jäi sivunäyttämöksi, vaan sitä, että rakennetaan aikakauden suurta kuvaa, johon omalle paikalleen sijoitetaan myös Savo.

     Luvassa on erittäin kiinnostavaa keskustelua parhaiden asiantuntijoiden välillä.