Mielikuvapolitikointia

 

Niin on, jos siltä näyttää

 

Muistan, kun presidentti Kekkonen puuttui ennen vaaleja erään kansanedustajan johonkin puheenvuoroon, jossa tämä oli muun muassa sanonut ”jos Kekkonen sattuisi kuolemaan…” Tämä kristillisen liiton kansanedustaja oli nostanut esille todellisen ongelman: koko politiikkamme henkilöityi yhteen mieheen, jos hän äkkiä olisikin poissa pelistä, mitä meillä olisi jäljellä?

Tätä kommentoidessaan Kekkonen esitti loukkaantunutta ja totesi, että nyt itse kuoleman majesteettikin oli nostettu esille vaaleissa. Oli sanottu ”jos Kekkonen sattuisi kuolemaan…”. ”Sattuisi sattumalta kuolemaan”, toisti istuva presidentti antaen ymmärtää, että kyseessä oli sallimattoman kevytmielinen suhtautuminen hänen ainutkertaiseen kohtaloonsa, ellei se sitten ollut uhkaus…

Jotakin hyvin sopimatonta asiassa sen jälkeen joka tapauksessa oli Kekkosen kannattajien mielestä. Itse olin presidentin puheenvuorosta närkästynyt ja luulin, että jokainen täysipäinen niinikään ymmärtäisi, että Kekkonen oli ihan yhtä kuolevainen kuin kaikki muutkin ihmiset ja että asiaan oli suhtauduttava sen mukaisesti ja että siitä oli saatava ihan avoimesti puhua.

Erehdyin. Huomasin pian, että etenkin yksinkertaisemmat ihmiset paheksuivat syvästi tuota kansanedustajan repliikkiä. Kekkonen oli antanut heille selvän mallin siitä, miten asiaan piti suhtautua ja se toimi. Itsenäistä ajattelua kohtasi ani harvoin.

Sittemmin tulivat politiikkaan kaikenkarvaiset vihapuheoikeudenkäynnit ja niissä annetut tuomiot, jotka jokainen alkuperäislähteisiin hiukankin perehtynyt heti huomasi falskeiksi ja läpikotaisin poliittisiksi. Tahalliset väärinymmärrykset ja huumorin kriminalisoiminen muuttuivat arkipäiväksi. Asialla olivat paitsi poliitikot, myös journalistit ja erityisesti he.

Poliitikkojen motiivin saattoi ilman muuta ymmärtää. Likaista peliä ei ollut siinä joukossa ennenkään kavahdettu ja poliittinen kulttuuri oli jostakin syystä muuttunut yhä enemmän totaalista sotaa muistuttavaksi nollasummapeliksi, jossa jokaista vastustajalle aiheutettua tappiota pidettiin samansuuruisena omana voittona, vaikkapa sitten yleisten sananvapauden periaatteiden rapautumisen hinnalla.

Journalistien käyttäytymistä oli vaikeampi ymmärtää. Asia tuli poikkeuksellisen räikeästi esille niin sanotussa hihamerkkijutussa (ks. Vihavainen: Haun pöyristyttäisiinkös tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Viattomasta eduskunta-avustajan pikku pakinasta leivottiin valtava skandaali, joka levisi kansainväliseksi ja jota kotimaiset ns. laatulehdet levittivät estottomasti. Niin sanottua tehokasta katumusta ei ole kuulunut näihin päiviin saakka.

Oli selvää, ettei kyseessä ollut tyhmyys, vaan sen sijaan avoimen kyyninen ihmisten harhaanjohtaminen. Tulos luultavasti hämmästytti iloisesti myös ne, jotka sen olivat saaneet aikaan. Tässähän oli onnistuttu lyömään vihollista oikein olan takaa. Saasta oli ainakin jossain määrin tarttunut ja sitä hierottiin sen jälkeen systemaattisesti. Aina siitä jotakin tarttuu, tiesivät alan miehet jo 1800-luvulla.

Olen huomannut, että toimittajien rooli on nykyään hiukan muuta kuin se aikoinaan parhaimmillaan oli. Nyt sanotaan jopa avoimesti, että toimittajalla on työssään päämääränä vaikuttaa politiikkaan. Tämän mukaisesti on myös raja faktojen toteamisen ja kommentoinnin välillä hämärtynyt.

Se on tavallaan ymmärrettävää, noita faktoja tai ainakin sellaisilta näyttäviä, saa jokainen mielin määrin netistä. Sieltä löytyvät toki myös kommentit, mutta siellä otetaankin miehestä mittaa nimenomaan siinä, kun kilpaillaan klikkausten määrässä. Neutraali faktojen esittäminen lupaa normaalioloissa klikkauksia vain vähän. Kun niitä sopivasti väritetään, paranee tilanne olennaisesti.

Kuka nyt esimerkiksi jossakin Ranskassa viitsisi edes vilkaista uutista Suomen uudesta hallituksesta, edes senkään takia, että siinä on ennätysmäärä naisia, jopa Euroopan oloissa. Nuo naiset voi kuvasta heti todeta asiallisen näköisiksi virkamiestyypeiksi, joista seksikkyys on kaukana.

Tai ajatellaanpa nyt vaikka uutta eduskunnan puhemiestä, joka latinan lisäksi hallitsee kirkkoslaavia, venäjää ja ukrainaa tuon kaikille meille yhteisen englantimme lisäksi ja sitä paitsi vielä ainakin ruotsia. Noin monipuolisesti sivistynyttä poliitikkoa ei Euroopasta todennäköisesti löydy toista.

No, ehkäpä kyseessä ei ole uutisarvoinen asia, mutta mitäpä sanoa siitä, että hänet tuodaan esille Euro Newsisssä otsikolla Rasismia ja raiskausfantasioita. Tällaiselle otsikoinnille on tietenkin löydettävä perusteet, mutta millaisia ne ovatkaan… Yleisen elämänkokemuksen mukaan raiskausfantasiat ovat jotakin aivan muuta kuin keskustelussa käytetty argumentti, jossa ajatellaan tietyn politiikan todennäköisiä seurauksia ja seurausten mahdollista kohdistumista.

Ja rasismistahan käy todisteeksi lainvoimainen tuomio, jossa oli päätetty rangaista kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, vaikka kyseessä ilmiselvästi oli vain kehotus oikeusviranomaiselle ratkaista, oliko tietynlainen puhetapa sallittua jostakin kansanryhmästä, mutta ei sen sijaan toisesta, mikä olisi ja on kiintoisa asia oikeudenkäytön kannalta.

No, kun joku on saanut langettavan tuomion, voidaan häntä epäilemättä yleensä sillä perusteella nimittää rikolliseksi. Sananvapauden rajojen testaamispyynnön takia on siis riidattomasti saattanut joutua noin abstraktilla tasolla ajatellen samaan joukkoon himomurhaajien, lastenraiskaajien ja ehkä jopa holokaustinkieltäjien kanssa. Monelle ei asiassa näytä olevan mitään epäselvää: rosvo on aina rosvo eikä siitä selittelyllä muuksi muutu…

Koska ajattelu sanan varsinaisessa merkityksessä on nykyään harvinainen ja kovin epäsuosittu harrastus, on ryhdytty sen sijaan käyttämään leimoja. Emojit ovat vain muuan tämän asian ilmentymä. Tämä on tyypillistä totalitaariselle kulttuurille.

Muistan miten epäuskoinen olin lukiessani neuvostoarkistojen selostuksia tapauksista, joissa oli löydetty hakaristejä. Hakaristi saattoi muodostua katsojan eteen vaikkapa silloin, kun jotakin paperia katsottiin toiselta puolelta valon läpi. Kerrottiin jopa, että Lipetskissä, jossa saksalaiset ja venäläiset olivat ennen vuotta 1934 yhdessä kehittäneet sotilaskoneita, oli peräti joku rakennuskin muotoiltu siten, että se ylhäältä katsoen näytti hakaristiltä…

Hirvittävää röyhkeyttä! Miten hitleriläiset uskalsivat tulla neuvostojen maahan piirtelemään inhottavia symboleitaan? Mihin he sillä pyrkivät? Oliko hakaristeillä tarkoitus vaikuttaa johonkin vai oliko sillä yksinkertaisesti maagista voimaa, joka tarttui ympäristöönsä?

Tähän en ole tänäkään päivänä löytänyt vastausta. Tiedän vain sen, että hälytys tuolloin noteerattiin rankaisuelimissä ja että aivan samanlainen epä-älyllinen symbolimania on tarttunut nyttemmin meillekin. Ei se kuulunutkaan vain stalinismiin. Sen mukaan paha ei ole ainoastaan sen kannattajien aivoissa ja hengentuotteissa. Se myös tarttuu sekä ihmisistä, että sanoista ja kuvista ja etsii yhä uusia salattuja tapoja tarttua kuin covid-virus ikään.

Nyt huomattiin, että joku uusista ministereistä oli vuonna 2019 käynyt pitämässä jonkin puheen jollekin ryhmälle, joka kuului olleen/olevan suorastaan uusnatsilaisen ideologian kannalla. Ryhmä oli järjestänyt jonkinlaisen muistotilaisuuden Turun terrori-iskun vuosipäivänä ja kyseinen poliitikko oli esiintynyt siellä. Ei hänellä tuon ryhmän kanssa ollut mitään muuta tekemistä.

En tiedä, mitä mies siellä puhui. Yleisen elämänkokemuksen perusteella uskallan arvata, ettei hän siellä puolustellut kyseistä terrori-iskua ja tuskin edes sitä maahanmuuttopolitiikkaa, jota voitiin ajatella tuonkin iskun taustaksi. Ellen erehdy, olivat kaikki muut poliitikot hipi hiljaa, mikä tuntuu jotenkin luonnottomalta.

Hiljaa olisi tämänkin miehen kannattanut pysyä. Tällainen toiminta, jossa ehdoin tahdoin ollaan välittämättä tartuntavaarasta, on herkkua poliittisille vastustajille, jotka eivät keinoja kaihda.

Nyt sitten ollaan tilanteessa, jossa Euroopan historian tiettävästi naisvaltaisin hallitus, joka kansainvälisessä vertailussa sijoittuu vasemmistoliberaalien joukkoon, leimataankin enemmän tai vähemmän äärioikeistolaiseksi eli siis rotuerottelun ja kansanmurhien kannattajaksi. Ja vielä äsken, kun saimme koko kansa nauttia seksikkäiden nuorten naistemme tuottamasta glooriasta…

Voiko yksi pieni valtio ja sen hallitus tai edes koko vaaliuurnilla käyvä kansa muuta tehdä kuin kumartaa journalismin tuomioistuimen edessä? Selittelyt eivät ole politiikassa toimineet koskaan eivätkä toimittajat ole koskaan osoittaneet minkäänlaista katumusta, saati tehokasta.

On mahdollista ja vastustajien kannalta siis pelättävissä, että uusi hallitus yrittää karistaa kansalaisten niskoilta sen uuden poliittisen kulttuurin, jossa vääristä sanoista ja ajatuksista seuraa rangaistus ja jossa oikeat näkemykset muotoillaan omassa pikku piirissä, joka valppaasti seuraa alan ulkomaisia esikuvia.

Uusi eduskunnan puhemieskin oli selittänyt, että eduskunnassa tuli sanan olla vapaa. Mikäli näin kävisi, menettäisi nykyinen oppositio aseen, jolla oli ollut helppo pitää pihdeissä normaalisti ajattelevia poliitikkoja ja estää jopa tosiasioiden esittäminen. Se olisi suuri poliittinen tappio.

Nähtäväksi jää, johtaako tämänkertainen masinointi kansainväliseen skandaaliin, jonka takia kansan vaaleissa ilmaisema tahto voitaisiin jopa mitätöidä. Sitä tuskin asialla olevat journalistit panisivat pahakseen, vaikka se koko maan kannalta voisi olla tuhoisaa. Eihän tässä tärkeätä ole, miten asiat ovat, vaan se, miten ne esitetään.

Näin sitä eletään.

 

Pöyristyttäisiinkös?

 

Uusi hihamerkkijuttu?

 

Vanha viisaus kertoo, ettei poliitikon pidä kuvitella äänestäjien olevan melkoisen tyhmiä. Kyllä heistä suurin osa on täydellisen tyhmiä.

Kun kuitenkin näkee suurimman osan kansalaisista kykenevän hoitamaan arkiaskareensa enemmän tai vähemmän moitteettomasti, rupeaa jo ihmettelemään, miten on mahdollista, että samat ihmiset politiikassa näyttävät olevan lähinnä imbesillejä.

 Yhä uudelleen näkee, miten monilta heistä puuttuu alkeellinenkin lukutaito tai ainakin luetun ymmärtämisen taito, ja argumentoinnissa he näköjään häviävät jopa lastentarhalaisille. Argumentum ad hominem on jo järjen käytön parhaasta päästä.

Ajatelkaamme nyt vaikkapa vain tuota surullisen kuuluisaa hihamerkkijuttua, jossa pahaa-aavistamattomasta pakinoitsijasta tehtiin ns. laatulehdissä rohkealla kynänvedolla puolueen keskeinen vallankäyttäjä tai vähintäänkin äänitorvi, joka muka oli vaatinut ulkomaalaisten merkitsemistä erityisellä hihamerkillä.

 Kun absurdi juttu paisumistaan paisui myös erään dosentin myötävaikutuksella, joissakin venäläisissä julkaisuissa väitettiin pian jo sellaistakin, että suomalaiset aikovat merkitä maahan saapuvat venäläiset ihon alle sijoitettavalla mikrosirulla.

No, kuten kaikkialla maailmassa, varmasti myös Venäjällä normaalijärkiset lukijat osasivat suhtautua noihin höpinöihin asianmukaisen skeptisesti. Vaikeampaa on käsittää, että suomalainen ns. laatumedia teeskenteli ottavansa perussuomalaisten muka esittämän ”hihamerkkivaatimuksen” hyvin vakavasti ja nosti sen jopa pääkirjoitustasolla kauhistelun kohteeksi ja moitteeksi kyseisen puolueen moraalista tasoa vastaan…

Tämä toki oli täysin kyynistä demagogiaa ja valehtelua vastoin parempaa tietoa. Saattaa kuitenkin olla, että kun kyse on politiikasta, menettää huomattava osa ihmisistä kokonaan oman harkintakykynsä ja alkaa sokeasti toistella sitä laumaa edustavan pässin mäkätyksiä, johon on leimautunut. Noita juttuja todennäköisesti uskoivat monet ja uskovat vieläkin.

 Vaikka oman puolueen väitteitä tai vastustajan kelvottomuutta ei pidettäisikään ihan täysiarvoisena totuutena, niitä silti puolustetaan intohimoisesti aivan kuten pallopeleissä, joissa jokainen järjissään oleva tietää vastapuolen tosiasiassa koostuvan ihan yhtä hyvistä ihmisistä kuin omakin joukkue -sitä nyt vain on päätetty suhtautua siihen kuin suureenkin viholliseen.

Hesarissa oli muuan toimittaja hiljattain päättänyt hieman kunnostautua moraalisäteilyn alalla ja paheksunut jyrkästi niitä, jotka olivat lähettäneet Ukrainaan rahaa kranaatteihin, jotka varustettiin heidän kirjoittamillaan terveisillä. Kyse oli siis tappavien aseiden hankkimisesta suoraan sodassa käytettäviksi.

Komppaan toimittajaa sikäli, että tuollainen sodan banalisointi on tyylitöntä. Sota yleensäkin on, understatementia käyttääkseni, kovin ikävä asia. Itse asiassa pidän sitä jopa äärimmäisen vastenmielisenä ja luulen, että se on ihmiskunnan historian suurin häpeätahra.

Silti sotia käydään ja niissä on oma logiikkansa. Asia ei siitä muutu, kannatammeko vain vastustamme me sotaa yleensä vai emme tai kumpaa puolta kohtaan me tunnemme suurempaa sympatiaa. Huomautan varmuuden vuoksi olevani russofiili ja pitäväni kovasti venäläisistä. Ukrainalaisia tunnen huonommin, mutta tässä sodassa kannatan ilman muuta heitä, sillä he ovat hyökkäyksen uhreja.

Tämä vain taustaksi, ystävälliset tunteet jompaakumpaa tai molempia osapuolia kohtaan eivät ole millään tavalla relevantteja silloin, kun puhutaan sodan yleisestä logiikasta ja aina silloin tällöin siitäkin on syytä puhua, ettemme vajoaisi aivan lapselliselle tasolle sotaa seuratessamme.

Tunnettu poliitikko ja intellektuelli Jussi Halla-aho pilkkasi tuota yllä mainittua yksityisten henkilöiden harjoittamaa sodan tukemista paheksuvaa hurskastelua ja ihmetteli, mitä muuta, kuin hyökkääjän vahingoittamista sota mukamas paheksujan mielestä on?

Mitä muuta, kuin sotaa varten eli käytännössä vihollisen sotilaiden tappamista varten Suomi ja muut länsimaat sitten oikein lähettävät Ukrainaan sotamateriaalia. Mitä sodassa oikein pitäisi tehdä? Kääntää toinen poski vai? Vihollisen tappaminen nyt vain ikävä kyllä on kuin onkin sodassa osapuolten tavoitteena. Mitä enemmän Ukrainan sodassa tapetaan venäläisiä, sitä suuremmalla syyllä voidaan odottaa sodan päättyvän hyökkääjän kannalta huonosti.

Olisi varmasti useimpien mielestä parempi, ellei sotaa lainkaan käytäisi, mutta kyllä sitä nyt vain käydään. Ne, jotka eivät toivo hyökkääjän menestymistä, yrittävät auttaa sen uhria. Siinä tarvitaan tappavia aseita, muun muassa.

Tämä on tietenkin aivan alkeellista logiikkaa. Voidaanhan tähän kaikin mokomin huomauttaa, että olisi erinomaista, mikäli hyökkääjä voitaisiin pysäyttää verettömillä keinoilla, kuten vaikkapa nyt taloudellisilla sanktioilla tai, sanokaamme, moraalisaarnoilla. Käytäntö on kuitenkin osoittanut, etteivät ne nyt toimi tai ainakaan riitä pysäyttämään hyökkääjää.

Mitä kalliimmaksi tämä hyökkäyssota käy hyökkääjälle, sitä parempi. Tämä edesauttaa myös oikeuden toteutumista maailmassa. Se, että taisteluista saavat kärsiä sotilaat, jotka eivät itse ole osaansa valinneet, on asia, jolle ei voi mitään. Sodalla on oma logiikkansa.

Inhimillinen myötätunto voi kaikin mokomin kohdistua myös niihin onnettomiin hyökkääjän sotilaisiin, jotka saavat omissa nahoissaan maksaa poliittisen johtajansa rikollisen politiikan, mutta sodassa on sodan lait: tapa, tai tule tapetuksi, sanoi isäni, rintamamies, joka toimi konekivääriampujana. Leniniläisittäin sanoen kysymys ei ole siitä, että oikeudentuntoinen ja hellämielinen sotilas voisi jättää tappamatta, vaan siitä, kuka tappaa kenet: kto kogo?

Inhimillisesti katsoen koko sodan asetelma on absurdi. Rintamamies Yrjö Jylhä, jolle asia ei ollut vain teoriaa, runoili siitä koskettavasti: Kiväärinpiippu ja silmää kaks’ sua katsovat rävähtämättä… (KVG). Kukapa etulinjan sotilas mahtaneekaan nauttia siitä, että pääsee noihin sankaritöihin?

 Toki vihollisen tuhoaminen voi tarjota myös äärimmäisen riemukkaan kokemuksen, todistaa meille Konstantin Simonov, Venäjän eräs suosituin sotakirjailija, mutta kyllä nuo elämykset mahtoivat olla harvinaisia ja taatusti järjettömällä hinnalla ostettuja.

Tutkimuksissa on kyllä myös todettu, että ainakin amerikkalaisista sotilaista suurin osa taisteluissa ampui ilmaan tai muuten ohi. Mikäli vihollisen hermot pettävät, se saattaa lähteä karkuun pelkkää räiskettäkin. Ehkäpä moraalisäteilijöiden kannattaisikin vaatia, että se sodan osapuoli, jota autetaan, ei ainakaan ammu ihmisiä kohti? Ehkäpä ne kranaatit, joita lahjoittajat rahoittavat, olisi ainakin ladattava vaarattomilla aineilla, vaikkapa runokokoelmilla?

Ainahan sopii toivoa, että paha maailmassa jäisi tapahtumatta ja tottahan sekin on, että väkivallan vastustaminen väkivallalla lisää pahaa maailmassa. Kun parempaakaan keinoa kuin aseellinen vastarinta hyökkääjälle ei valitettavasti ole keksitty, voi paheksunnan itse taistelutoimien osalta jättää omaan arvoonsa.

Eri asia toki on, että varsinainen iloitseminen vihollisenkaan kärsimyksistä ei ole osoitus kovin ylevästä moraalisesta tasosta. Toki lienee sentään hyväksyttävissä, että kun massamurhaajan rooli ottanut hyökkääjä kärsiikin tappioita ja joutuu häpeään, siitä tunnetaan tiettyä vahingoniloa. Näinhän kävi talvisodassa Stalinille ja näin on käynyt nyt Putinille.

Toki hinta on hirveä ja normaalin ihmisyytensä säilyttäneet ihmiset vaativat ja haluavat kaikkialla sodan lopettamista mahdollisimman pian. Tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä itse taistelukentän logiikan kanssa. Se on ja pysyy niin kauan kuin sota jatkuu. Kun hyökkääjän käy huonosti, hyökkäys loppuu.

Pöyristyttävää on havaita, millä tavalla somessa on suhtauduttu Halla-ahon täysin asialliseen kommenttiin hesarin pöyristelijälle, jossa hän tuo esille sodan logiikan niin selkeästi, että lapsenkin täytyy asia ymmärtää.

Näinhän ei ole tapahtunut. Someen ilmestyi välittömästi kymmenittäin kommentteja, jossa kauhisteltiin kirjoittajan harjoittamaa ”vihan lietsontaa” venäläisiä vastaan(sic!). Tyhmimmät puhuivat tietenkin aivan muista asioista kuin Halla-aho, kuka Minskin sopimuksesta, kuka Naton laajenemisen estämistä koskevista lupauksista ja vastaavista asioista, jotka eivät millään tavalla liittyneet siihen kysymykseen, josta Halla-aho puhui, siis siihen, millainen on sodan logiikka.

Monet osoittivat parhaansa mukaan olevansa Halla-ahon kommentista äärimmäisen pöyristyneitä ja vaativat rangaistuksia, puoluejohdon irtisanoutumista moisesta barbariasta ja kuka ties mitä.

Tämä koko masentava syvätyhmyyden purkaus oli varmasti enimmäkseen falskia demagogiaa, jonka tarkoituksena on vain lyödä leimaa puhujaan tulkitsemalla hänen sanansa käytetystä kontekstista ja logiikasta irrallaan. Näinhän on tehty ennenkin ja typerykset ovat aina vain taputtaneet.

Se, että Suomi valtiona tukee myös tätä sodankäyntiä näyttää monen mielestä olevan sentään aivan oikein, kuten myös Halla-aho huomautti. Mikäli samaan aikaan kauhistellaan sitä, että sodassa myös ja jopa aivan erityisesti tapetaan ihmisiä, ollaan kestämättömässä tilanteessa. Suomikin on tässä mukana vain ja ainoastaan vastustaakseen hyökkäystä. Mikäli jokin maa hyökkäisi Venäjälle, Suomi mitä todennäköisimmin vastustaisi nimenomaan sitä.

Kiinnostavaa tulee olemaan, miten ns. laatulehdistö nyt suhtautuu ”somemyrskyyn”, joka sangen mahdollisesti on masinoitu. Mennäänkö taas demagogiselle linjalle ja ollaan olevinaan äärimmäisen närkästyneitä, vai otetaanko laatujournalismille sopiva analyyttinen linja ja tunnustetaan, että sodan logiikan pohtiminen myös julkisesti on aivan sallittua ja jopa kannatettavaa toimintaa.