Pöyristyttäisiinkös?

 

Uusi hihamerkkijuttu?

 

Vanha viisaus kertoo, ettei poliitikon pidä kuvitella äänestäjien olevan melkoisen tyhmiä. Kyllä heistä suurin osa on täydellisen tyhmiä.

Kun kuitenkin näkee suurimman osan kansalaisista kykenevän hoitamaan arkiaskareensa enemmän tai vähemmän moitteettomasti, rupeaa jo ihmettelemään, miten on mahdollista, että samat ihmiset politiikassa näyttävät olevan lähinnä imbesillejä.

 Yhä uudelleen näkee, miten monilta heistä puuttuu alkeellinenkin lukutaito tai ainakin luetun ymmärtämisen taito, ja argumentoinnissa he näköjään häviävät jopa lastentarhalaisille. Argumentum ad hominem on jo järjen käytön parhaasta päästä.

Ajatelkaamme nyt vaikkapa vain tuota surullisen kuuluisaa hihamerkkijuttua, jossa pahaa-aavistamattomasta pakinoitsijasta tehtiin ns. laatulehdissä rohkealla kynänvedolla puolueen keskeinen vallankäyttäjä tai vähintäänkin äänitorvi, joka muka oli vaatinut ulkomaalaisten merkitsemistä erityisellä hihamerkillä.

 Kun absurdi juttu paisumistaan paisui myös erään dosentin myötävaikutuksella, joissakin venäläisissä julkaisuissa väitettiin pian jo sellaistakin, että suomalaiset aikovat merkitä maahan saapuvat venäläiset ihon alle sijoitettavalla mikrosirulla.

No, kuten kaikkialla maailmassa, varmasti myös Venäjällä normaalijärkiset lukijat osasivat suhtautua noihin höpinöihin asianmukaisen skeptisesti. Vaikeampaa on käsittää, että suomalainen ns. laatumedia teeskenteli ottavansa perussuomalaisten muka esittämän ”hihamerkkivaatimuksen” hyvin vakavasti ja nosti sen jopa pääkirjoitustasolla kauhistelun kohteeksi ja moitteeksi kyseisen puolueen moraalista tasoa vastaan…

Tämä toki oli täysin kyynistä demagogiaa ja valehtelua vastoin parempaa tietoa. Saattaa kuitenkin olla, että kun kyse on politiikasta, menettää huomattava osa ihmisistä kokonaan oman harkintakykynsä ja alkaa sokeasti toistella sitä laumaa edustavan pässin mäkätyksiä, johon on leimautunut. Noita juttuja todennäköisesti uskoivat monet ja uskovat vieläkin.

 Vaikka oman puolueen väitteitä tai vastustajan kelvottomuutta ei pidettäisikään ihan täysiarvoisena totuutena, niitä silti puolustetaan intohimoisesti aivan kuten pallopeleissä, joissa jokainen järjissään oleva tietää vastapuolen tosiasiassa koostuvan ihan yhtä hyvistä ihmisistä kuin omakin joukkue -sitä nyt vain on päätetty suhtautua siihen kuin suureenkin viholliseen.

Hesarissa oli muuan toimittaja hiljattain päättänyt hieman kunnostautua moraalisäteilyn alalla ja paheksunut jyrkästi niitä, jotka olivat lähettäneet Ukrainaan rahaa kranaatteihin, jotka varustettiin heidän kirjoittamillaan terveisillä. Kyse oli siis tappavien aseiden hankkimisesta suoraan sodassa käytettäviksi.

Komppaan toimittajaa sikäli, että tuollainen sodan banalisointi on tyylitöntä. Sota yleensäkin on, understatementia käyttääkseni, kovin ikävä asia. Itse asiassa pidän sitä jopa äärimmäisen vastenmielisenä ja luulen, että se on ihmiskunnan historian suurin häpeätahra.

Silti sotia käydään ja niissä on oma logiikkansa. Asia ei siitä muutu, kannatammeko vain vastustamme me sotaa yleensä vai emme tai kumpaa puolta kohtaan me tunnemme suurempaa sympatiaa. Huomautan varmuuden vuoksi olevani russofiili ja pitäväni kovasti venäläisistä. Ukrainalaisia tunnen huonommin, mutta tässä sodassa kannatan ilman muuta heitä, sillä he ovat hyökkäyksen uhreja.

Tämä vain taustaksi, ystävälliset tunteet jompaakumpaa tai molempia osapuolia kohtaan eivät ole millään tavalla relevantteja silloin, kun puhutaan sodan yleisestä logiikasta ja aina silloin tällöin siitäkin on syytä puhua, ettemme vajoaisi aivan lapselliselle tasolle sotaa seuratessamme.

Tunnettu poliitikko ja intellektuelli Jussi Halla-aho pilkkasi tuota yllä mainittua yksityisten henkilöiden harjoittamaa sodan tukemista paheksuvaa hurskastelua ja ihmetteli, mitä muuta, kuin hyökkääjän vahingoittamista sota mukamas paheksujan mielestä on?

Mitä muuta, kuin sotaa varten eli käytännössä vihollisen sotilaiden tappamista varten Suomi ja muut länsimaat sitten oikein lähettävät Ukrainaan sotamateriaalia. Mitä sodassa oikein pitäisi tehdä? Kääntää toinen poski vai? Vihollisen tappaminen nyt vain ikävä kyllä on kuin onkin sodassa osapuolten tavoitteena. Mitä enemmän Ukrainan sodassa tapetaan venäläisiä, sitä suuremmalla syyllä voidaan odottaa sodan päättyvän hyökkääjän kannalta huonosti.

Olisi varmasti useimpien mielestä parempi, ellei sotaa lainkaan käytäisi, mutta kyllä sitä nyt vain käydään. Ne, jotka eivät toivo hyökkääjän menestymistä, yrittävät auttaa sen uhria. Siinä tarvitaan tappavia aseita, muun muassa.

Tämä on tietenkin aivan alkeellista logiikkaa. Voidaanhan tähän kaikin mokomin huomauttaa, että olisi erinomaista, mikäli hyökkääjä voitaisiin pysäyttää verettömillä keinoilla, kuten vaikkapa nyt taloudellisilla sanktioilla tai, sanokaamme, moraalisaarnoilla. Käytäntö on kuitenkin osoittanut, etteivät ne nyt toimi tai ainakaan riitä pysäyttämään hyökkääjää.

Mitä kalliimmaksi tämä hyökkäyssota käy hyökkääjälle, sitä parempi. Tämä edesauttaa myös oikeuden toteutumista maailmassa. Se, että taisteluista saavat kärsiä sotilaat, jotka eivät itse ole osaansa valinneet, on asia, jolle ei voi mitään. Sodalla on oma logiikkansa.

Inhimillinen myötätunto voi kaikin mokomin kohdistua myös niihin onnettomiin hyökkääjän sotilaisiin, jotka saavat omissa nahoissaan maksaa poliittisen johtajansa rikollisen politiikan, mutta sodassa on sodan lait: tapa, tai tule tapetuksi, sanoi isäni, rintamamies, joka toimi konekivääriampujana. Leniniläisittäin sanoen kysymys ei ole siitä, että oikeudentuntoinen ja hellämielinen sotilas voisi jättää tappamatta, vaan siitä, kuka tappaa kenet: kto kogo?

Inhimillisesti katsoen koko sodan asetelma on absurdi. Rintamamies Yrjö Jylhä, jolle asia ei ollut vain teoriaa, runoili siitä koskettavasti: Kiväärinpiippu ja silmää kaks’ sua katsovat rävähtämättä… (KVG). Kukapa etulinjan sotilas mahtaneekaan nauttia siitä, että pääsee noihin sankaritöihin?

 Toki vihollisen tuhoaminen voi tarjota myös äärimmäisen riemukkaan kokemuksen, todistaa meille Konstantin Simonov, Venäjän eräs suosituin sotakirjailija, mutta kyllä nuo elämykset mahtoivat olla harvinaisia ja taatusti järjettömällä hinnalla ostettuja.

Tutkimuksissa on kyllä myös todettu, että ainakin amerikkalaisista sotilaista suurin osa taisteluissa ampui ilmaan tai muuten ohi. Mikäli vihollisen hermot pettävät, se saattaa lähteä karkuun pelkkää räiskettäkin. Ehkäpä moraalisäteilijöiden kannattaisikin vaatia, että se sodan osapuoli, jota autetaan, ei ainakaan ammu ihmisiä kohti? Ehkäpä ne kranaatit, joita lahjoittajat rahoittavat, olisi ainakin ladattava vaarattomilla aineilla, vaikkapa runokokoelmilla?

Ainahan sopii toivoa, että paha maailmassa jäisi tapahtumatta ja tottahan sekin on, että väkivallan vastustaminen väkivallalla lisää pahaa maailmassa. Kun parempaakaan keinoa kuin aseellinen vastarinta hyökkääjälle ei valitettavasti ole keksitty, voi paheksunnan itse taistelutoimien osalta jättää omaan arvoonsa.

Eri asia toki on, että varsinainen iloitseminen vihollisenkaan kärsimyksistä ei ole osoitus kovin ylevästä moraalisesta tasosta. Toki lienee sentään hyväksyttävissä, että kun massamurhaajan rooli ottanut hyökkääjä kärsiikin tappioita ja joutuu häpeään, siitä tunnetaan tiettyä vahingoniloa. Näinhän kävi talvisodassa Stalinille ja näin on käynyt nyt Putinille.

Toki hinta on hirveä ja normaalin ihmisyytensä säilyttäneet ihmiset vaativat ja haluavat kaikkialla sodan lopettamista mahdollisimman pian. Tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä itse taistelukentän logiikan kanssa. Se on ja pysyy niin kauan kuin sota jatkuu. Kun hyökkääjän käy huonosti, hyökkäys loppuu.

Pöyristyttävää on havaita, millä tavalla somessa on suhtauduttu Halla-ahon täysin asialliseen kommenttiin hesarin pöyristelijälle, jossa hän tuo esille sodan logiikan niin selkeästi, että lapsenkin täytyy asia ymmärtää.

Näinhän ei ole tapahtunut. Someen ilmestyi välittömästi kymmenittäin kommentteja, jossa kauhisteltiin kirjoittajan harjoittamaa ”vihan lietsontaa” venäläisiä vastaan(sic!). Tyhmimmät puhuivat tietenkin aivan muista asioista kuin Halla-aho, kuka Minskin sopimuksesta, kuka Naton laajenemisen estämistä koskevista lupauksista ja vastaavista asioista, jotka eivät millään tavalla liittyneet siihen kysymykseen, josta Halla-aho puhui, siis siihen, millainen on sodan logiikka.

Monet osoittivat parhaansa mukaan olevansa Halla-ahon kommentista äärimmäisen pöyristyneitä ja vaativat rangaistuksia, puoluejohdon irtisanoutumista moisesta barbariasta ja kuka ties mitä.

Tämä koko masentava syvätyhmyyden purkaus oli varmasti enimmäkseen falskia demagogiaa, jonka tarkoituksena on vain lyödä leimaa puhujaan tulkitsemalla hänen sanansa käytetystä kontekstista ja logiikasta irrallaan. Näinhän on tehty ennenkin ja typerykset ovat aina vain taputtaneet.

Se, että Suomi valtiona tukee myös tätä sodankäyntiä näyttää monen mielestä olevan sentään aivan oikein, kuten myös Halla-aho huomautti. Mikäli samaan aikaan kauhistellaan sitä, että sodassa myös ja jopa aivan erityisesti tapetaan ihmisiä, ollaan kestämättömässä tilanteessa. Suomikin on tässä mukana vain ja ainoastaan vastustaakseen hyökkäystä. Mikäli jokin maa hyökkäisi Venäjälle, Suomi mitä todennäköisimmin vastustaisi nimenomaan sitä.

Kiinnostavaa tulee olemaan, miten ns. laatulehdistö nyt suhtautuu ”somemyrskyyn”, joka sangen mahdollisesti on masinoitu. Mennäänkö taas demagogiselle linjalle ja ollaan olevinaan äärimmäisen närkästyneitä, vai otetaanko laatujournalismille sopiva analyyttinen linja ja tunnustetaan, että sodan logiikan pohtiminen myös julkisesti on aivan sallittua ja jopa kannatettavaa toimintaa.