Mielikuvapolitikointia

 

Niin on, jos siltä näyttää

 

Muistan, kun presidentti Kekkonen puuttui ennen vaaleja erään kansanedustajan johonkin puheenvuoroon, jossa tämä oli muun muassa sanonut ”jos Kekkonen sattuisi kuolemaan…” Tämä kristillisen liiton kansanedustaja oli nostanut esille todellisen ongelman: koko politiikkamme henkilöityi yhteen mieheen, jos hän äkkiä olisikin poissa pelistä, mitä meillä olisi jäljellä?

Tätä kommentoidessaan Kekkonen esitti loukkaantunutta ja totesi, että nyt itse kuoleman majesteettikin oli nostettu esille vaaleissa. Oli sanottu ”jos Kekkonen sattuisi kuolemaan…”. ”Sattuisi sattumalta kuolemaan”, toisti istuva presidentti antaen ymmärtää, että kyseessä oli sallimattoman kevytmielinen suhtautuminen hänen ainutkertaiseen kohtaloonsa, ellei se sitten ollut uhkaus…

Jotakin hyvin sopimatonta asiassa sen jälkeen joka tapauksessa oli Kekkosen kannattajien mielestä. Itse olin presidentin puheenvuorosta närkästynyt ja luulin, että jokainen täysipäinen niinikään ymmärtäisi, että Kekkonen oli ihan yhtä kuolevainen kuin kaikki muutkin ihmiset ja että asiaan oli suhtauduttava sen mukaisesti ja että siitä oli saatava ihan avoimesti puhua.

Erehdyin. Huomasin pian, että etenkin yksinkertaisemmat ihmiset paheksuivat syvästi tuota kansanedustajan repliikkiä. Kekkonen oli antanut heille selvän mallin siitä, miten asiaan piti suhtautua ja se toimi. Itsenäistä ajattelua kohtasi ani harvoin.

Sittemmin tulivat politiikkaan kaikenkarvaiset vihapuheoikeudenkäynnit ja niissä annetut tuomiot, jotka jokainen alkuperäislähteisiin hiukankin perehtynyt heti huomasi falskeiksi ja läpikotaisin poliittisiksi. Tahalliset väärinymmärrykset ja huumorin kriminalisoiminen muuttuivat arkipäiväksi. Asialla olivat paitsi poliitikot, myös journalistit ja erityisesti he.

Poliitikkojen motiivin saattoi ilman muuta ymmärtää. Likaista peliä ei ollut siinä joukossa ennenkään kavahdettu ja poliittinen kulttuuri oli jostakin syystä muuttunut yhä enemmän totaalista sotaa muistuttavaksi nollasummapeliksi, jossa jokaista vastustajalle aiheutettua tappiota pidettiin samansuuruisena omana voittona, vaikkapa sitten yleisten sananvapauden periaatteiden rapautumisen hinnalla.

Journalistien käyttäytymistä oli vaikeampi ymmärtää. Asia tuli poikkeuksellisen räikeästi esille niin sanotussa hihamerkkijutussa (ks. Vihavainen: Haun pöyristyttäisiinkös tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Viattomasta eduskunta-avustajan pikku pakinasta leivottiin valtava skandaali, joka levisi kansainväliseksi ja jota kotimaiset ns. laatulehdet levittivät estottomasti. Niin sanottua tehokasta katumusta ei ole kuulunut näihin päiviin saakka.

Oli selvää, ettei kyseessä ollut tyhmyys, vaan sen sijaan avoimen kyyninen ihmisten harhaanjohtaminen. Tulos luultavasti hämmästytti iloisesti myös ne, jotka sen olivat saaneet aikaan. Tässähän oli onnistuttu lyömään vihollista oikein olan takaa. Saasta oli ainakin jossain määrin tarttunut ja sitä hierottiin sen jälkeen systemaattisesti. Aina siitä jotakin tarttuu, tiesivät alan miehet jo 1800-luvulla.

Olen huomannut, että toimittajien rooli on nykyään hiukan muuta kuin se aikoinaan parhaimmillaan oli. Nyt sanotaan jopa avoimesti, että toimittajalla on työssään päämääränä vaikuttaa politiikkaan. Tämän mukaisesti on myös raja faktojen toteamisen ja kommentoinnin välillä hämärtynyt.

Se on tavallaan ymmärrettävää, noita faktoja tai ainakin sellaisilta näyttäviä, saa jokainen mielin määrin netistä. Sieltä löytyvät toki myös kommentit, mutta siellä otetaankin miehestä mittaa nimenomaan siinä, kun kilpaillaan klikkausten määrässä. Neutraali faktojen esittäminen lupaa normaalioloissa klikkauksia vain vähän. Kun niitä sopivasti väritetään, paranee tilanne olennaisesti.

Kuka nyt esimerkiksi jossakin Ranskassa viitsisi edes vilkaista uutista Suomen uudesta hallituksesta, edes senkään takia, että siinä on ennätysmäärä naisia, jopa Euroopan oloissa. Nuo naiset voi kuvasta heti todeta asiallisen näköisiksi virkamiestyypeiksi, joista seksikkyys on kaukana.

Tai ajatellaanpa nyt vaikka uutta eduskunnan puhemiestä, joka latinan lisäksi hallitsee kirkkoslaavia, venäjää ja ukrainaa tuon kaikille meille yhteisen englantimme lisäksi ja sitä paitsi vielä ainakin ruotsia. Noin monipuolisesti sivistynyttä poliitikkoa ei Euroopasta todennäköisesti löydy toista.

No, ehkäpä kyseessä ei ole uutisarvoinen asia, mutta mitäpä sanoa siitä, että hänet tuodaan esille Euro Newsisssä otsikolla Rasismia ja raiskausfantasioita. Tällaiselle otsikoinnille on tietenkin löydettävä perusteet, mutta millaisia ne ovatkaan… Yleisen elämänkokemuksen mukaan raiskausfantasiat ovat jotakin aivan muuta kuin keskustelussa käytetty argumentti, jossa ajatellaan tietyn politiikan todennäköisiä seurauksia ja seurausten mahdollista kohdistumista.

Ja rasismistahan käy todisteeksi lainvoimainen tuomio, jossa oli päätetty rangaista kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, vaikka kyseessä ilmiselvästi oli vain kehotus oikeusviranomaiselle ratkaista, oliko tietynlainen puhetapa sallittua jostakin kansanryhmästä, mutta ei sen sijaan toisesta, mikä olisi ja on kiintoisa asia oikeudenkäytön kannalta.

No, kun joku on saanut langettavan tuomion, voidaan häntä epäilemättä yleensä sillä perusteella nimittää rikolliseksi. Sananvapauden rajojen testaamispyynnön takia on siis riidattomasti saattanut joutua noin abstraktilla tasolla ajatellen samaan joukkoon himomurhaajien, lastenraiskaajien ja ehkä jopa holokaustinkieltäjien kanssa. Monelle ei asiassa näytä olevan mitään epäselvää: rosvo on aina rosvo eikä siitä selittelyllä muuksi muutu…

Koska ajattelu sanan varsinaisessa merkityksessä on nykyään harvinainen ja kovin epäsuosittu harrastus, on ryhdytty sen sijaan käyttämään leimoja. Emojit ovat vain muuan tämän asian ilmentymä. Tämä on tyypillistä totalitaariselle kulttuurille.

Muistan miten epäuskoinen olin lukiessani neuvostoarkistojen selostuksia tapauksista, joissa oli löydetty hakaristejä. Hakaristi saattoi muodostua katsojan eteen vaikkapa silloin, kun jotakin paperia katsottiin toiselta puolelta valon läpi. Kerrottiin jopa, että Lipetskissä, jossa saksalaiset ja venäläiset olivat ennen vuotta 1934 yhdessä kehittäneet sotilaskoneita, oli peräti joku rakennuskin muotoiltu siten, että se ylhäältä katsoen näytti hakaristiltä…

Hirvittävää röyhkeyttä! Miten hitleriläiset uskalsivat tulla neuvostojen maahan piirtelemään inhottavia symboleitaan? Mihin he sillä pyrkivät? Oliko hakaristeillä tarkoitus vaikuttaa johonkin vai oliko sillä yksinkertaisesti maagista voimaa, joka tarttui ympäristöönsä?

Tähän en ole tänäkään päivänä löytänyt vastausta. Tiedän vain sen, että hälytys tuolloin noteerattiin rankaisuelimissä ja että aivan samanlainen epä-älyllinen symbolimania on tarttunut nyttemmin meillekin. Ei se kuulunutkaan vain stalinismiin. Sen mukaan paha ei ole ainoastaan sen kannattajien aivoissa ja hengentuotteissa. Se myös tarttuu sekä ihmisistä, että sanoista ja kuvista ja etsii yhä uusia salattuja tapoja tarttua kuin covid-virus ikään.

Nyt huomattiin, että joku uusista ministereistä oli vuonna 2019 käynyt pitämässä jonkin puheen jollekin ryhmälle, joka kuului olleen/olevan suorastaan uusnatsilaisen ideologian kannalla. Ryhmä oli järjestänyt jonkinlaisen muistotilaisuuden Turun terrori-iskun vuosipäivänä ja kyseinen poliitikko oli esiintynyt siellä. Ei hänellä tuon ryhmän kanssa ollut mitään muuta tekemistä.

En tiedä, mitä mies siellä puhui. Yleisen elämänkokemuksen perusteella uskallan arvata, ettei hän siellä puolustellut kyseistä terrori-iskua ja tuskin edes sitä maahanmuuttopolitiikkaa, jota voitiin ajatella tuonkin iskun taustaksi. Ellen erehdy, olivat kaikki muut poliitikot hipi hiljaa, mikä tuntuu jotenkin luonnottomalta.

Hiljaa olisi tämänkin miehen kannattanut pysyä. Tällainen toiminta, jossa ehdoin tahdoin ollaan välittämättä tartuntavaarasta, on herkkua poliittisille vastustajille, jotka eivät keinoja kaihda.

Nyt sitten ollaan tilanteessa, jossa Euroopan historian tiettävästi naisvaltaisin hallitus, joka kansainvälisessä vertailussa sijoittuu vasemmistoliberaalien joukkoon, leimataankin enemmän tai vähemmän äärioikeistolaiseksi eli siis rotuerottelun ja kansanmurhien kannattajaksi. Ja vielä äsken, kun saimme koko kansa nauttia seksikkäiden nuorten naistemme tuottamasta glooriasta…

Voiko yksi pieni valtio ja sen hallitus tai edes koko vaaliuurnilla käyvä kansa muuta tehdä kuin kumartaa journalismin tuomioistuimen edessä? Selittelyt eivät ole politiikassa toimineet koskaan eivätkä toimittajat ole koskaan osoittaneet minkäänlaista katumusta, saati tehokasta.

On mahdollista ja vastustajien kannalta siis pelättävissä, että uusi hallitus yrittää karistaa kansalaisten niskoilta sen uuden poliittisen kulttuurin, jossa vääristä sanoista ja ajatuksista seuraa rangaistus ja jossa oikeat näkemykset muotoillaan omassa pikku piirissä, joka valppaasti seuraa alan ulkomaisia esikuvia.

Uusi eduskunnan puhemieskin oli selittänyt, että eduskunnassa tuli sanan olla vapaa. Mikäli näin kävisi, menettäisi nykyinen oppositio aseen, jolla oli ollut helppo pitää pihdeissä normaalisti ajattelevia poliitikkoja ja estää jopa tosiasioiden esittäminen. Se olisi suuri poliittinen tappio.

Nähtäväksi jää, johtaako tämänkertainen masinointi kansainväliseen skandaaliin, jonka takia kansan vaaleissa ilmaisema tahto voitaisiin jopa mitätöidä. Sitä tuskin asialla olevat journalistit panisivat pahakseen, vaikka se koko maan kannalta voisi olla tuhoisaa. Eihän tässä tärkeätä ole, miten asiat ovat, vaan se, miten ne esitetään.

Näin sitä eletään.