Propagandan vastaanotto

 

Sodan banalisointi ja savanniaivot

 

Pyrkimys ihmisen tietoisuuden manipulointiin on monien merkittävien asioiden kannalta aivan keskeisen tärkeää. Jokainen tuntee kliseen siitä, että totuus on sotien ensimmäinen sankarivainaja ja propagandastahan meitä on erittäin pontevasti varoitettu jo kymmeniä vuosia, eli siitä lähtien kun internet tuli jokaisen käyttöön ja oli pelättävissä, että ihmiset noukkivat sieltä juuri sellaista materiaalia, jota luulevat tarvitsevansa.

Tämä vallankumous oli merkitykseltään samaa luokkaa kuin aikoinaan kirjapainotaidon keksiminen. Kun pyhät kirjoitukset tulivat maallikoiden käsiin, ei pirukaan voinut heitä estää tulkitsemasta niitä sillä tavoin kuin halusivat.

Mutta eihän tästä Gutenberginkaan keksinnöstä mitään kriittisten ja rationaalisten ihmisten yhteiskuntaa seurannut. Päinvastoin, juuri nyt aloitettiin sitten laajamittaisten sotien käyminen ainoan oikean tulkinnan menestyksen varmistamiseksi. Aiemmin sellaisille ei ollut tarvetta.

Propaganda propagandana. Koko sananhan otti käyttöön jesuiittaveljeskunta, joka vuonna 1622 perusti laitoksen nimeltä Sancta Congregatio de Propaganda Fide. Moni lienee sen nykyisen päämajan Roomassa huomannutkin. Kyseessä oli siis uskon edistämisen pyhä yhteisö. Eräissä käännöksissä puhutaan kyllä evankeliumin edistämisestä, nuo asiat kun samaistettiin.

Kaiken maailman faktantarkistajat näyttävät kuvittelevan, että ihmiskunnan suuri ongelma ja koko maailman yleisen autuuttamisen vihollinen on väärien, siis epätosien tietojen levittäminen. Se on kuitenkin vain yksi ja simppelimpi puoli asiassa, jonka varsinainen ongelma on vastaanottajan päässä, aivan konkreettisestikin.

Jesuiittojen tapa tehdä uskon propagandaa eli levittää sitä tukevia näkemyksiä, väitteitä ja joskus jopa tosiasioita ei paljon piitannut siitä, oliko se, mikä oli sanottu totta vai ei. Toiminnan tehtävänä oli nimenomaan uskon ja tarkemmin sanoen katolisen uskon aseman vahvistaminen ja jos se siinä onnistui, ei mikään uhraus ollut liian suuri. Panoksenahan oli ihmisten ikuinen elämä. Mihin sitä sopi verrata?

Vastaava suhtautuminen propagandaan tuli vallitsevaksi Neuvostoliitossa, jonka puolustettavana ei ollut enempää eikä vähempää kuin koko ihmiskunnan siirtyminen korkeampaan vaiheeseen, jossa täydellinen vapaus ja oikeudenmukaisuus vallitsisivat. Sen hyväksi ei mikään keino ollut hyljeksittävä.

 Totaalisesta valheesta tuli kommunisteille normaali propagandan väline ja niinpä oli aivan luontevaa selittää joulukuussa vuonna 1939, että Suomessa oli tapahtunut vallankumous ja uusi hallitus oli kutsunut puna-armeijan auttamaan järjestyksen palauttamisessa. Sotaa ei siis suinkaan käyty. Suomen vallankumouksen yksityiskohdista ei viitsitty puhua mitään. Tarina upposi uskovaisiin ilman sitäkin.

Muuten, Neuvostoliiton johto oli tuohon aikaan kyllä ideologisesti sangen suvaitsevainen ja Saksan kanssa 28.9. 1939 solmitun Raja- ja ystävyyssopimuksen jälkeen Molotov selitti, että länsivaltojen puheet sodasta hitleriläisyyttä vastaan haiskahtivat keskiaikaiselle uskonsodalle, jollaisista kansa oli aina eniten kärsinyt. Eihän aatteita voitettu sotimalla, vaan niiden menestyksen ratkaisi yhteiskuntien kilpailu.

Vuoden 1941 kesäkuun 22. päivästä lähtien, mutta vasta silloin ääni Molotovin kellossa muuttui, eikä asian syitä tarvitse tässä erikseen selittää. Nyt ja vasta nyt pelkkä sana ”fasisti” oli riittävä aiheuttamaan pavlovilaisen kuolaamisreaktion, johon liittyi myös murinaa ja hampaiden kiristelyä.

Ihmisaivot ovat epäilemättä hyvin monimutkainen ja periaatteessa suorituskykyinen koneisto. Käytännössä ne palvelevat suurta enemmistöä hyvin primitiivisellä tavalla, jossa laajoilla yleiskäsitteillä ja binäärisellä joko -tai -asetelmalla on hallitseva asema. Tutkijat näyttävät puhuvan savanniaivoista, jotka ovat kehittäneet tuon yhäkin vallitsevan reagointitavan kauan, kauan sitten, siihen aikaan, kun villiheimot olivat vielä villiheimoja ja vailla poliittista korrektiutta.

On kiinnostavaa havaita, miten tavatonta primitiivisyyttä esiintyy nykyään niissä teksteissä, joita internetiin jatkuvasti ilmestyy käynnissä olevan sodan takia. Yksi puhkuu vihaa ja kostoa viattomien uhrien takia, toinen jankuttaa mutku -argumenttejaan ja käskee miettimään, mitä Venäjä ja venäläiset ovat saaneet jo kahdeksan vuoden ajan kestää. Eiväthän ne raukat pystyneet siellä kansantasavalloissa suojautumaan natsien väkivallalta, joka jo uhkasi itse Moskovaa ja reaktioista päätellen jopa Vladivostokia.

Tällainenhan se tilanne neuvostopropagandan mukana oli myös talvisodassa, jossa tosin uhan väitettiin suuntautuvan ennen muuta Leningradiin.

Kyllähän nyt hyökkäys toiseen maahan on aivan luonnollinen tapa reagoida natsismin kaikkinielevään pahuuteen, omapahan on vikansa. Näinhän asia kerrotaan suurelle yleisölle täynnä pyhää suuttumusta ja monet kiiruhtavat mielihyvin ottamaan sanoman vastaan.

Primitiivistä uskoa palveleva aivotyö muuttaa vaivatta minkä tahansa informaation mieleisekseen tai sitten heittää sen syrjään. Hyökkäyssotaan kelpo sitoutunut älykkö ja myöskin vähä-älykkö suhtautuu äärimmäisen suvaitsevasti: onhan se nyt ihmeellistä, että sellaisesta nostetaan meteli.

Kyseessä on, kuulkaas nyt, suurvallan normaali käytös ja sitähän se on ollut ajasta aikaan eikä mitään sotaakaan itse asiassa ole. Lukekaa nyt, mitä Moskova sanoo ja miettikää nyt vielä sitten kerran noita sakramentaalisia kahdeksaa vuotta!

Talvisodan aikana viitattiin aina siihen, että Suomi oli ollut valkokaartilainen helvetti viimeiset kaksikymmentä vuotta ja että sorrettu kansa paloi halusta päästä pelottavasti kostamaan pyöveleilleen, kunhan vain pääsisi vapauteen.

Kun Moskova rauha sitten solmittiin, totesi niin sanoakseni dosenttimaista versiota asioista esittänyt lehti Kansan ääni pettyneenä, että nyt suurin osa Viipurin lääniä oli sitten vapautettu, mutta se oli pelkästään puna-armeijan ansiota -ei se kansa sitten kuitenkaan noussut, vaikka me siihen toistuvasti kehoitimme… Niin, että se siitä Suomen vallankumouksesta.

Kaikenlaista roskaa siis puhutaan aivan tietoisesti propagandan eli uskon palvelemisen hyväksi, missä ei ole mitään uutta tai kummallista.

Jotakin perin kummallista on sen sijaan siinä tavassa, jolla tuohon primitiiviseen ja aivan läpinäkyvään valehteluun suhtaudutaan. Kunnon uskovaista se nimittäin ei häiritse lainkaan. Itse puolustettava Asia koetaan niin suureksi, että sen hyväksi voi kaikin mokomin tehdä mitä tahansa, sanomisesta nyt puhumatta. Sitä paitsi kelpo uskovainen osaa aina käyttää niin sanottua kaksoisajattelua: kaksi ristiriitaista totuutta sopii aivan hyvin yhteen, mikäli molemmat palvelevat Asiaa.

Ihmisaivojen primitiivisyyteen luottaen propagandakoneisto sitten syytää hellittämättä täysin läpinäkyvää valhetta, aina se jollekulle kelpaa ja aina siitä jotakin tarttuu. Alan teoreetikot ovat ymmärtäneet asian mainiosti. Ohessa pätkä vanhasta blogistani:

Professori Igor N. Panarin on muuan informaatiosodan venäläisistä eksperteistä. Hän kannattaa ”kolmen D:n” ideologiaa: duhovnost, derzhavnost, dostojnstvo eli henkisyys, suurvaltaisuus ja arvokkuus.  Näihin katsotaan myös liittyvän toisen kolmikon dialog, druzhba, dobro eli dialogi, ystävyys ja hyvä (rikkaus). Ulkopolitiikassa Panarin on kannattanut suurta euraasialaista unionia omalla valuutalla. Hän on myös ennustellut Yhdysvaltojen hajoamista ja sisällissotaa Amerikassa (2009).

Panarinin laajasta tuotannosta mainittakoon vuonna 2004 ilmestynyt ”Informaatiosota ja diplomatia”. Luultavasti kirja heijastelee ainakin alan korkeinta opetusta Venäjällä, sillä KGB:ssä uransa aloittanut Panarin on kauan ollut opettajana mm. diplomaattiakatemiassa.

Kirjassaan Panarin ylistää Stalinia 1900-luvun suurimmaksi geopoliitikoksi, joka käytännössä toteutti vanhaa ”Moskova – kolmas Rooma”-ideaa. Hänen mielestään myös Machiavellilla oli hyvin suuret ansiot diplomatian ja informaatiosodan periaatteiden kehittämisessä. Juuri häneltä on peräisin ”ristiriitainen, mutta ikuinen periaate ’tarkoitus pyhittää keinot’”. Macchiavelli myös ymmärsi, miten likaiset tehtävät voitiin hoitaa itse tahriintumatta: tee kaikki kerralla, pistä toinen teloittamaan ja teloita sitten hänet… Stalin, (kuten omalla vaatimattomalla tavallaan myös Kekkonen), oli Machiavellin hyvä oppilas.

Mitä geopolitiikkaan tulee, Panarinin mielestä Venäjän kutsumuksena on hallita Euraasian geopoliittista ydinaluetta. Sitä varten tarvitaan sekä uusi poliittinen doktriini että kyky ottaa se vastaan. Venäjän ”passionaarisen eliitin”, joka ymmärtää uuden doktriinin, tulee tehdä siitä ”venäläisen superetnoksen käyttäytymisen stereotyyppi”. Sana ”passionaarinen” viittaa tässä tunnettuun euraasialaisuuden teoreetikkoon, Lev Gumiljoviin, joka katsoi, että nimenomaan Venäjällä nuorena kansakuntana on merkittävästi kykyä itsensä uhraavaan, ”passionaariseen” käyttäytymiseen.

Venäjä, kuten muutkin maat, on aina eliitin hallitsema, tekijä toteaa. Tosin eliittejä voidaan vaihtaa.

Venäjän imagon suhteen Panarin tukeutuu professori K.A. Hatšaturoviin, joka jo vuonna 2000 päivitteli sitä, että lännen think tankit olivat korvanneet vanhan ”primitiivisen neuvostovastaisuuden” ”alhaisella russofobialla”. Russofobia toimii edeltäjäänsä, ”antisovjetismia” syvemmällä tasolla, koska se Hatšaturovin mukaan leimaa venäläiset biologisen determinismin pohjalta taipuvaisiksi tuhoamiseen, väkivaltaisuuteen ja masokismiin. Venäjä esitetään rikollisena valtiona, Tšetšenian sota, bandiittien mellastus ja korruptio ovat Venäjän kuvassa vallitsevana. Hatšaturovin mukaan ne kyllä ovat todellisia, mutta vain osa todellisuudesta.

 Ehkä tässä voi ohimennen kommentoida, että etenkin vuonna 2000 ne kyllä olivat erittäin merkittävä osa.

Panarin uskoo, että ellei Venäjä kontrolloi omia tiedotusvälineitään, sen tekevät muut valtiot. Tiedotuksen ohjauksessa tarvitaan sekä sensuuria, että aktiivisia keinoja. Metodit ovat yleisesti tiedossa. Niitä ovat muun muassa anonyymi auktoriteetti (”tutkijoiden monivuotisen työn tuloksena…”), arkipäiväinen kertominen (joka esimerkiksi tarvittaessa banalisoi kauheudet), varkaiden aina suosima ”ottakaa varas kiinni!” –metodi, ”jaarittelu”, ”haloefekti”, ”ensimmäisyyden efekti”, ”paikallaolon efekti”, ja niin edelleen. Informaatiota tarjottaessa voidaan käyttää monia tehokeinoja, ”silminnäkijöistä” toistoon.

Banaaliudestaan huolimatta juuri jatkuva toistaminen on ilmeisesti yhä propagandan keinoista tehokkain. Sanoman perille ajamisessa voidaan myös käyttää puolitotuutta, kontrastia, psykologista sokkia, mielipidemittauksia, assosiaatioiden luomista ja niin edelleen. Yleisölle voidaan tarjota ”myrkyllistä sandwichia”: se tarkoittaa, että ei valehdella, mutta sivuutetaan ”tarpeettomat” faktat. Käytettävissä on myös metodi nimeltä ”sokeroitu sandwich”, jossa negatiivinen pihvi piilotetaan positiivisen aloituksen ja lopetuksen väliin.

”Informaatiobalanssi”, jossa Venäjällä olisi kyky vaikuttaa Yhdysvaltain, Euroopan ja Aasian väestöön oli Panarinin mukaan tärkeä tavoite. Muiden suurvaltojen tapaan oli julkaistava vuosittaista raporttia ihmisoikeuksista ja kiinnitettävä siinä huomiota mm. Baltian maiden venäläisväestön kielellisten oikeuksien loukkauksiin.

Panarinin mielestä Venäjällä ei voi olla liittolaisia, mutta kyllä sen sijaan vihollisia. Tämän määräävät jo maan mittasuhteet.

 

Eihän tässä mitään uutta ole. Kiinnostavaa on vain ollut havaita käytännössä, miten laajasti tuo ilmiselvä valhe juuri sodan oloissa menee kaupaksi sekä Venäjällä että lännessä. Kauheuksien banalisointi on arkipäivää ja sitä tehdään asiasta ylpeillen.

Myös monet netissä esitetyt venäläisten haastattelut ovat olleet hiuksia nostattavia.

Tämän voi asettaa sitä taustaa vasten, että venäläiset ovat etenkin omissa kuvitelmissaan aina esiintyneet poikkeuksellisen hyväntahtoisena (dobryi) kansana, jolle kaikkinainen kansallinen syrjintä ja kauna on vierasta.

Nyt taikasana ”natsit”, ”natsikaiset” (natsisty, natsiki), riittää näköjään kiihottamaan kiltin näköiset tädit ja sedät vaatimaan koko ukrainalaisen roskajoukon tuhoamista.

Valittuja palojahan näissä ohjelmissa usein esitetään ja joskus nämä haastattelut ovat selvää ukrainalaista propagandaa. Kuitenkin myös mielipidetutkimukset kertovat karua kieltään.

 Savanniaivot ne nyt Venäjällä(kin) massoja hallitsevat ja järki vaikenee tai toimii propagandan kuuliaisena juoksupoikana, kun kunnioitettu ja rakastettu maan isä erikoisoperaatiota toteuttaa.