Sotainen Saimaa

Saimaan sotalaivat

Kuten tunnettua, Saimalla oli 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa kaksi olosuhteisiin nähden varsin suurta laivastoa, ruotsalainen ja venäläinen. Olen niistä joskus kirjoittanutkin (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=sotalaivat ).

Nuo soutulaivastot, joiden tykkijollat liikkuivat myös purjeilla, lakkautettiin kuitenkin Suomen tultua liitetyksi Venäjän keisarikuntaan. Ruotsalaisilla ei enää voinut olla siellä laivojaan eikä Venäjäkään pitänyt sellaisia tarpeellisina. Niinpä koko komea, mutta kallis systeemi päästettiin rappeutumaan.

Järvien rikkomaa Suomen sisämaata voitiin pitää luonnollisena esteenä viholliselle, mutta ellei puolustajalla ollut tarpeeksi ripeästi paikalle saatavaa kalustoa, toimi tämä este sitä itseään vastaan. Röyhkeä, revanssinhimoinen Ruotsi saattaisi kukaties hyödyntää vanhaa kulttuurista hegemoniaansa Suomessa ja saada paikallisen väestön puolelleen.

Niinpä Krimin sodan aikana herättiin taas huomaamaan, että Pietarin turvaaminen myös maan puolelta olisi taas paikallaan. Siksipä laivastovoimaa rakennettiin Päijänteelle ja muuallekin lännemmäs.

Sodan jälkeen moista rasitusta alettiin taas pitää tarpeettomana, mutta olipahan Päijänteelle saatu oikea höyrylaiva –siipiratasalus Suomi- joten ei se ponnistus hukkaan mennyt.

Mutta kansainvälinen tilanne ei ole ikuisesti rauhallinen. Kun Puola taas vuonna 1863 kapinoi, nousi Ranska Napoleon III:n johdolla sitä tukemaan, kuten oli ennenkin tehnyt. Kansainvälistä koalitiota yritettiin koota Venäjän painostamiseksi ja sotahan on se vihoviimeinen painostuskeino.

Jyrki Paaskoski kertoo mainiossa Saimaan kanavan historiassaan (Viipuriin ja maailmalle. Saimaan kanavan historia. Otava 2002, 367 s.), että tuossa uhkaavassa tilanteessa meriministeriön alainen Suomen sisävesilaivasto muodostettiin jälleen. Myös Saimaalle tuli oma osastonsa vuonna 1863.

Saimaan osasto sijoitettiin Lappeenrantaan ja siihen kuului 12 laivaa ja kuusi 12-metristä soutuvenettä. Matruuseja ja tykkimiehiä oli yli 300. Se toimi jonkin aikaa länsivaltojen pelokkeena, (navy in being), mutta lopetettiin sitten taas vähin äänin.

Kuinka ollakaan, 1900-luvun alussa laivaston perustaminen tuli taas kerran ajankohtaiseksi. Pidettiin muun muassa tarpeellisena hillitä suomalaisten aktivistien toimintaa, kuten kenraalikuvernööri Seyn asiaa pääministeri Stolypinille vuonna 1911 perusteli.

Asiaa valmistelemaan saapui Adrian Ivanovitš Nepenin, joka sitten, Itämereen laivaston komentajana ollessaan, ammuttiin Katajanokalla eli ns. Viaporin telakan portilla maaliskuussa 1917.

Nepenin oli itse asiassa aikoinaan määrätty Saimaan laivueen komentajaksi, mutta tuota eskaaderia ei saatu aikaan ennen kuin vuonna 1917. Syyskuussa 1917 Saimaan laivastoon joka tapauksessa kuului seitsemän alusta. Satakunnan laivastosta sinne oli siirretty muutama laiva sekä yhdeksän upseeria ja 80 matruusia ja sen sijoituspaikkana oli Vuoksenniska.

Ivan Tšernikov kertoo Venäjän jokilaivastojen historiassaan myös Saimaan, Päijänteen ja Satakunnan laivastoista (https://tech.wikireading.ru/2447 ). Hän on keskittynyt tekniseen puoleen eikä näytä juuri kiinnostuneen muusta.

Joka tapauksessa Saimaalle siis tuotiin, lähinnä näytösmielessä ennen ensimmäistä maailmansotaa ihmisten ihmeteltäväksi pieniä moottoritorpedoveneitä (minonoska), joilla oli kevyet tykit ja ajan oloissa aikamoinen nopeus. Sen tarjosi 220-heppainen dieselmoottori.

Romaanissaan Kerran kesällä Joel Lehtonen kuvaa kepposta, jonka paikallinen lehti teki houkuttelemalla ihmisiä mukamas katsomaan ”atamaanin johtaman torpedo-panssarilaivueen” saapumista satamaan.

Kuvauksen perusteella tämän fiktiivisen tapahtuman näyttämönä oli Savonlinnan satama, jossa todella siis kävikin torpedoveneitä, joskaan ei panssaroituja eikä kasakka-atamaanin johtamia.

Saimaalla ei kuitenkaan tainnut olla mitään torpedoitavaa, joten ne seitsemän laivaa, jotka Saimaan laivueeseen sitten vuonna 1917 kuuluivat, olivat torpedoveneitä suurempia ja hitaampia, mutta myös tulivoimaisempia. ”Osma”-laivassa oli peräti neljä kolmituumaista tykkiä ja kahdeksan konekivääriä.

Joskus näkee väitettävän, että suuriruhtinas Kirill Vladimirovitš, joka asui vv. 1917-1918 Haikon kartanossa ja josta sitten tuli kruununtavoittelija, olisi ollut Satakunnan laivueen komentaja. Tietääkö joku tästä enemmän? Kaartinekipaašin komentajana hänellä oli kyllä alaisuudessaan joki- ja järvilaivaston joukkoja.

Toisaalta lyhyet elämäkerrat kertovat, että tämä amiraali ja Japanin-sodan veteraani siirtyi Suomeen vasta vuonna 1917.  Tämä Aleksanteri II:n pojanpoika ja Nikolai II:n serkku rikkoi uskollisuudenvalansa ryhtymällä joukkoineen kannattamaan Helmikuun vallankumousta.

Mutta Saimaalle palataksemme, vuoden 1918 kesän alussa vielä itsenäisen Suomen aikanakin muodostettiin noista Venäjältä jääneistä aluksista Saimaan laivue, joka toimi vielä jonkun aikaa kansalaissodan jälkitunnelmissa.

Sittemmin, toisen maailmansodan aikana Saimaalla toimi jälleen ainakin armeijan moottoriponttoniyksikkö, joka siirsi joukkoja ja kalustoa vesistön toiselle puolelle. Myös neljä italialaista moottoritorpedovenettä ja neljä saksalaista miinanraivaajaa tuli kanavaa pitkin Saimaalle, josta siirtyivät Punkasalmen kautta Laatokalle.

 Syksyllä ne lähtivät samaa reittiä takaisin ja päätyivät aluksi Tallinnan satamaan. Torpedoveneet ostettiin sitten osaksi Suomen laivastoa.

Sen jälkeenhän koko Vuoksen vesistö on ollut ylen rauhallinen, luojan kiitos. Vuokrasopimuksenkaan mukaan Saimaan kanavaa eivät saa käyttää muut, kuin venäläiset sotalaivat, mutta eipä ole tainnut niitäkään enää näkyä.

Toisaalta jonkinlainen tykkivene, kesäjuhlia ja vastaavia historian tilaisuuksia kaunistamaan ja historiasta muistuttamaan, voisi olla hyvä idea. Komein vaihtoehto olisi epäilemättä se af Chapmanin kehittämä 1700-luvun lopun kaksimastoinen malli, jollaista sekä ruotsalaiset että venäläiset käyttivät. Vaikka onhan niitä ollut muitakin tyyppejä.

Rosvojoukkojen valtiot

 

Roistovaltioiden nousu ja tuho

 

Ari Saastamoinen, Barbaarirannikon merirosvot. Kappauksia, uskonsotaa ja valtapeliä Välimerellä. Gaudeamus 2026, 328 s.

 

Merirosvousta on tässäkin blogissa käsitelty lukuisia kertoja (ks. Vihavainen: Haun merirosvot tulokset ). Sitä on ollut kai yhtä kauan kuin merenkulkuakin.

   Merellä liikkuvat suuret omaisuudet ja rannikoiden suojattoman kylät ovat aina löytäneet havittelijansa ja rosvojoukkoja on ollut niin Itämerellä, Karibian merellä kuin Välimerellä. Afrikan sarven ja Malakan salmen tienoota unohtamatta.

   Merirosvoja on ollut monta sorttia. Yksityisyrittäjät jonkun kuvitteellisen John Silverin tapaan olivat suhteellisen helppoja tapauksia sikäli, että kiinni saadessa heidät pantiin ilman muuta narun jatkoksi ja he puolestaan usein tappoivat kaikki uhrinsa, ettei todistajia jäisi.

   Hankalampia tapauksia olivat jo kaapparit, jotka harjoittivat rosvousta oman valtionsa laskuun ja oman lukunsa muodostivat valtiot, joille merirosvous oli keskeisen tärkeä tulonlähde.

   Tämä kirja kertoo juuri noista Pohjois-Afrikan barbareskivaltioista (vrt. Vihavainen: Haun barbaree tulokset ), erityisesti Algerista, Tripolista ja Tunisista. Niiden kukoistusaika kesti 1500-luvulta 1800-luvun alkupuoliskolle.

   Kun puhutaan rosvovaltioista, ei vielä välttämättä puhuta roistovaltioista, vaikka eron tekeminen saattaa mennä hiusten halkomiseksi. Pyhän Augustinuksen mukaan jopa kaikki valtiot olivat suuria rosvojoukkoja, ellei niin käyttämän rajattoman väkivallan takana ollut mitään muuta kuin vallantahto.

   Välimeren valtioilla oli kuitenkin ideologia, islam, joka salli sodan uskottomia vastaan, jopa siihen velvoitti ja antoi vielä ohjeetkin siitä, miten ryöstösaalis oli jaettava. Kyseessä siis oli ainakin viime kädessä ideologinen, uskonnollinen toiminta, jonka arvottaminen juristerian näkökulmasta riippui sen tekijästä.

   Käytännössä uskonnon rooli haihtui kauas taustalle, kun barbareskimerirosvot harjoittivat suurta liiketoimintaansa. Toiminnan loistokaudella noin puolet kapteeneista oli kristittyjä luopioita ja monenkirjava miehistö, kuten kaupunkien asukkaatkin, koostui vain pieneltä osin rosvovaltiota ympäröivän maaseudun asukkaista.

   Turkkilaisten, Konstantinopolin ja janitsaarien merkitys oli tietyssä vaiheessa suuri, juutalaisia oli kahta sorttia, Espanjasta karkotetut moriskot olivat merkittävä tekijä ja sitten oli kaikkia Välimeren alueen kieliä puhuvaa väestöä, joka tuli keskenään toimeen lingua francalla, joka oli noiden kielten sekasotkua.

   Barbareskit ottivat kaappaamiensa laivojen miehistöt orjiksi, joita oli parhaimmillaan tuhansittain, joukossa satoja Ruotsin alamaisia ja ainakin muutamia varmasti tunnistettavia suomalaisia siinä joukossa.

   Orjien osa oli yleensä juuri niin kadehdittava kuin se on aina ollutkin, isäntien armoilla. Pahin oli kaleeriorjien kohtalo pirullisissa, haisevissa laivoissaan kahlittuina, mutta sellainen kohtalo saattoi tulla myös pohjoisafrikkalaisten osaksi, kun kristityt kaapparit saivat heidät käsiinsä.

   Johanniittain veljeskunta kunnostautui erityisesti kaappaustoiminnassa, mutta muitakin krisittyjä yrittäjiä oli (vrt. Vihavainen: Haun se oikea kapteeni alatriste tulokset).

   Toki ylhäiset henkilöt saivat useinkin odottaa lunastamistaan jopa hyvissä oloissa, maksaen ylläpidostaan korvausta. Orja oli kuitenkin orja, eikä sotavanki. Vastaavia panttivankikohtaloitahan tunnemme Kaukasian historiasta ja nyttemmin jo länsimaistakin. Kulttuuri kehittyy.

   Tässä kirjassa tekijä piirtää Välimeren merirosvouksen elinkaaren, joka nousi 1600-luvun alkupuolelta lähtien, jolloin kristityt ja muslimit olivat teknisesti samalla viivalla. 1700-luvulla Euroopan maat jo pyrkivät hoitelemaan asiat solmimalla rosvovaltioiden kanssa sopimuksia ja maksamalla veroa.

   Myös me, eli siis Ruotsi, maksoi barbareskeille1700-luvulla sunsaasti veroa, joka suoritettiin osittain purjehdus- ja sotatarvikkeina. Edes suurvalta Ranska Aurinkokuninkaan aikana ei kyennyt karistamaan merirosvovaaraa alustensa ympäriltä, eivätkä Algerin pommitukset aiheuttaneet muutosta asioiden tilaan.

   Itse asiassa vasta amerikkalaiset, pieni, mutta dynaaminen uusi kansakunta, pani ensi kertaa rosvot kunnolla kuriin ja sen sotalaivat tekivät selvää jälkeä korsaareista, joille vätystelevät Euroopan vallat oivat yhä uudelleen maksaneet veroa ja kohdelleet niitä tasaveroisina kumppaneina.

   Sikäläinen lähettiläs oli pari kertaa vieraillut Ruotsissakin ja Bellman kuuluu tehneen hänestä pilkkarunon.

   Tarvittiin kuitenkin vielä Ranskan massiivinen operaatio, sen vallatessa Algeria vuonna 1830 ja alistaessaan sen merentakaiseksi osaksi Ranskaa, kuten sen status virallisesti oli. Se ei siis ollut Ranskasta erillinen siirtomaa.

   Kuten jo aiemmissa blogeissa on kerrottu, barbareskimerirosvot ulottivat retkensä Irlantiin ja jopa Islantiin saakka. Viimemainitusta on säilynyt paljon aikalaismateriaalia ja mainittakoon, että henkiin jääneitä islantilaisia orjia todella myös lunastettiin vapaaksi, kun sitä varten oli koottu varoja tanskalaisissa kirkossa.

   Islannissa tuskin olikaan paljon muuta ryöstettävää kuin ihmiset, kapakalaa tuskin kannatti mennä sieltä saakka hakemaan. Mutta ihmisistä saatiinkin kova hinta, erityisesti naisista, joita yleensä ei myytykään takaisin ja samoin myös poikalapsista, joita oikeauskoiset homot tarvitsivat.

   Kaiken kaikkiaan orjakauppa ja orjien huono kohtelu ei liittynyt mitenkään orjien väriin. Kaikki ”uskottomat” olivat muslimille vapaata riistaa.

   Kuten mainittiin, kaapparikapteenien ja rosvojen joukossa oli runsaasti entisiä kristittyjä ja romantiikan aikakaudella syntyi ajatus siitä, että rosvot itse asiassa saattaisivatkin olla jalompia hahmoja, kuin tylsän kunnialliset ja lainkuuliaiset kuninkaan sotilaat.

   Jaloja rosvojahan oli ollut olemassa, ainakin tarustossa jo Robin Hoodista lähtien ja varmaan kauemminkin.

   Joka tapauksessa romantiikka siis toi voimalla eurooppalaiseen kirjallisuuteen jalon rosvon Friedrich Schillerin Karl Moorin hahmossa ja lordi Byronin Corsair, joka nimenomaan liittyi Välimeren korsaareihin, oli aikansa suuri bestseller.

   Byronin Corsair vihasi koko ihmiskuntaa naisia lukuun ottamatta ja samaa saattoi sanoa Karl Mooristakin. Se oli sopivasti hieman romanttisempaa kuin vanha, muistaakseni saksalaisen Störtebekerin tunnus, jossa hän selitti olevansa Jumalan ystävä ja koko maailman vihollinen.

   Lienee väistämätöntä, että roistojen ihailu on taas noussut kunniaan näinä postmoderneina aikoina, jolloin Oswald Spenglerin kulttuurin flagellantismiksi kutsuma ilmiö on noussut ennennäkemättömiin mittoihin.

   Barbareskivaltiot selittivät toimintansa loppuvaiheessa olevansa normaalia sotien osapuolia ja heidän ihailijansa ovatkin ottaneet asian todesta ja selittäneet orjuudenkin itse asiassa normaaliksi sotavankeudeksi.

   Kukin tulee toivottavasti autuaaksi uskollaan. Kylmästi arvioiden barbareskivaltiot elivät rikollista loiselämää ja rikastuivat toisten tuottavalla työllä sen sijaan, että olisivat kehittäneet omaa tuotantoaan ja sivistystään.

   Ainakin Algeriassa oli kyllä myös edellytykset myös maanviljelyyn, jossa tietenkin hyödynnettiin orjatyövoimaa.

   Amerikkalainen päättäväisyys ja lopulta ranskalainen imperialismi tekivät selvää rosvovaltioista, joita itse pidän myös nimenomaan roistovaltioina.

   Niiden kohtalon näyttää ratkaisseen länsimaiden tekninen ylivoima, vaikka rosvot saivatkin käyttöönsä runsaasti uutta teknologiaa kehittyvästä pohjoisesta. Heidän oma elämänmuotonsa ei sen sijaan kehittynyt eikä kestänyt modernisaation haastetta.

 

 

Ukko ja Arabianrannan merirosvot

Ukko ja Arabianrannan merirosvot

Ukko oli nuorempana ollut hyvin urhoollinen merenkävijä ja laajalti tunnettu. Hän kertoi joskus pojalle ja karhulle ja koiralle ja kissalle siitä, miten hän oli uhmannut meren vaaroja ja purjehtinut aina Harmajan ja Gråharan majakoiden seuduille, joiden takana ei enää ollut mitään, vain pelkkää tyhjyyttä ja sivistyksen puutetta.

Tavattomasti erilaisia vaaroja ja vastuksia oli kuulunut noihin purjehdusretkiin. Milloin löivät korkeat aallot aluksen yli ja kastelivat miehistön, milloin irtosi mesaanipurjeen jöölinki pylpyrästään ja oli hinattava laivapoika puosuntuolilla mastoon sitä korjaamaan. Vaarallisimpia olivat tietenkin kohtaamiset viranomaisten kanssa. Tullin ja merivartijoiden veneitä sai omillakin rannikoilla väistellä jatkuvasti ja vierailla merillä uhkasivat lisäksi keisarillisten laivastojen sotalaivat ja kaapparit.

Kerran Ukko oli onnistunut hädin tuskin pakenemaan Väinämeren sotarosvoja, jotka huusivat Ukolle viroksi: ”Oi saa saks, sabata koer! Nüüd küll sa kinni jäid!” Silloin Ukko oli laukaissut keulatykin ja kääntänyt kurssin nopeasti kohti Porkkalan kapeikkoja. Väinämereläiset, joilla ei ollut merikorttia eikä kompassia, olivat siellä ajaneet heti ensimmäiselle karille.

Ukko ohjasi Regina Linnanheimon nyt Arabianrantaan ja viritti kannelle riippumaton. Miehistö lähti kaupungille örveltämään, kuten aluksessa oli tapana sanoa.

Ukko uinahti pian keinuvassa riippumatossa ja näki unta siitä, miten hän oli saapunut Etelämeren saarelle, jossa neekerityttö leyhytteli viuhkallaan ja karkotti kärpäsiä, jotka yrittivät tulla häiritsemään Ukon makeita ja hyvin ansaittuja unia.

Ukon päiväunet päättyivät tällä kertaa kuitenkin lyhyeen, sillä söpön tyttösen sijasta laivaan oli itse asiassa saapunut joukko julmasti irvisteleviä Arabianrannan merirosvoja. Rosvot yllättivät Ukon nukkumasta ja sitoivat hänet skuuttiköydellä. Skuuttiköysi oli parasta köyttä, mitä aluksessa oli ja Ukko muisti aina mainita, että se oli kallista, mutta erittäin kestävää ja taipuisaa. Siitä Ukko piti erityisesti.

Rosvot tutkivat laivan perusteellisesti ja kantoivat saaliinsa kannelle. Saaliin mukana oli muutama korillinen olutta. pieni arkullinen helmiä ja jalokiviä, helmet tosin eivät olleet aitoja. Lisäksi oli tynnyrillinen ruutia ja kaksi nassakkaa rommia sekä huomattava määrä makkaraa ja juustoa sekä sämpylöitä. Ukon suolakurkkuja ja silavaa rosvot eivät huomanneet.

Rosvot hekottelivat saaliiseensa tyytyväisinä ja levittivät sitten kannelle purjeen, jonka päälle he kaikki istuutuvat riviin. Yksi rosvo messusi jotakin korkealla äänellä ja kaikki vastasivat aina kuorossa ja heiluttelivat päätään. Sitten kaikki yhdessä pyllistivät suoraan kohti taivasta ja huusivat ”Salaattia, salaattia!” Siltä Ukosta ainakin kuulosti.

”Tässä teille salaattia, lurjukset!” Ukko karjaisi. Hän oli aukaissut tutun skuuttiköytensä solmut ilman vaikeuksia ja oli nyt vapaa. Hän veti purjeen laidasta niin, että koko rosvojoukko kieri aluksen partaan yli mereen. ”Vai tullaan sitä rosvoamaan toisten omaisuutta!” Ukko huusi tuohtuneena ja uhkasi meressä polskuttelevia rosvoja väkipyssyllään. ”Nyt on viisainta pulikoida maihin, tai soitan poliisit!”

Ukko ei tietenkään olisi oikeasti soittanut poliiseja, sillä he olisivat ensimmäisenä pidättäneet Ukon ja syyttäneet häntä ryöstelyjen lisäksi myös vihapuheesta ja pahoinpitelystä. Ukko tiesi tämän ja nosti ankkurin ja hissasi stuuran, kuten hän sanoi. Sen jälkeen Regina Linnanheimo alkoi hitaasti kallistua viriävässä tuulessa styyrpuuriin ja viiletti pian aika vauhtia kohti avomerta. Miehistö pitäisi käydä hakemassa kyytiin Kauppatorin rannasta, jos siellä olisi vapaata pysäköintitilaa, Ukko ajatteli.

Kauniin kuoleman syndrooma

 

Soturin psyyke

 

Olen seurailut paria laivaston historiaan liittyvää sivua: Deutsche U-Boote 1906-1945 ((8) Deutsche U-Boote 1906-1945 | Facebook) ja korabli i sraženija (Корабли и сражения (8) Корабли и сражения | Facebook).

Edellinen on saksankielinen ja jälkimmäinen enimmäkseen venäjän- ja ukrainankielinen, aika tasavahvasti. Jälkimmäisessä onkin ollut ajoittain varsin kiivasta sananvaihtoa, eikä Venäjän laivaston historialle ole paljon armoa annettu.

Itse asiassa se oli ajoittain hyvinkin menestyksellistä, sekä Itämerellä että Mustalla merellä turkkilaisia vastaan 1700- ja 1800-luvulla. Japanin sota on sitten luku erikseen, mutta kaikestahan löytyy ylpeilyn aihetta, jos sille päälle ruvetaan ja toisaalta myös pilkkaamisen aiheita.

Molemmat ovat sangen aktiivisia sivustoja ja niiden ohellahan on olemass useita merisotahistorian sivustoja, erityisesti maittain ja myös kategoria ”pienet ja keskisuuret maat”. Kyllä sieltä meidän panssarilaivammekin löytyvät ja lisäksi vieläpä aika asiantuntevaa tietoa niistä.

Mutta historiallinen ja tekninen asiantuntemus, joka monen laivan kohdalla menee hyvnkin pieniin detaljeihin saakka, ei minusta ole se kiinnostavin asia.

Suuret sotalaivat olivat aikoinaan valtakunnan mahdin symboli ja niinpä esimerkiksi Venäjä vielä Tsušiman jälkeen aloitti rakentaa entistä valtavampaa Itämeren laivastoa, jonka suurimpia aluksia se sitten tuskin lainkaan uskalsi lähettää merelle sukellusvenevaaran vuoksui.

Siellä ne sitten makailivat pari vuotta Kruunuvuoren selällä, Helsinkihän oli laivaston päätukikohta. Siellä kypsyi myös vallankumouksellinen mieliala, joka purkautui vuoden 1917 keväällä raakaan murhakampanjaan, jota toteutettiin ympäri Helsinkiä.

Joka tapauksessa hyvin monet maailman suurimmista sotalaivoista joutuivat aikanaan myös taisteluihin. Etenkin Tyynellä merellä ja kyllä myös Atlantilla ja Välimerellä upotettiin niitä kymmenittäin. Valtavista tykeistä ei tainnut olla paljonkaan apua ilmapommeja ja lentotorpedoja vastaan. Harvoin niillä vastustajaankaan osuttiin.

Kun sitten osuttiin, kranaatilla, pommilla tai torpedolla, oli jälki sitä rumempaa. Uppoavista laivoista hypänneet hukkuivat, jos olivat onnekkaita tai saattoivat sitten menehtyä palavan öljyn seassa. Valtavien koneiden, paksujen panssarien ja IT-tykkien antama suoja ei lopultakaan riittänyt.

Teräskolossien mahti oli tosiasiassa kuvitteellista. Hyökkäys oli kasvanut tehokkaammaksi kuin puolustus.

Sukellusveneet mullistivat jo ensimmäisessä maailmansodassa koko merisodankäynnnin. Kapteeniluutnantti Otto Weddigen upotti syyskuussa 1914 75 minuutin kuluessa kolme brittiläistä panssariristelijää.

Sukellusveneet eivät tosin ratkaisseet Skagerrakin  suurta meritaistelua, eikä sitä ratkaissut mikään muukaan, mutta ne osoittivat, missä kehityksen suunta on.

Toisessa maailmansodassa saksalaiset sukellusveneet tekivät valtavasti tuhoa sekä liittoutuneiden sotalaivastoissa että rahtilaivoissa. Risteilijät, jotka vanhastaan oli tarkoitettu sellaiseen sotaan, saivat aikaan vain vähän.

Mutta myös sukellusveneiden torjunta kehittyui nopeasti. Sodan lopulla saattoi se, joka astui palvelukseen sukellusvenemiehenä, olla suhteellisen varma siitä, että kuoli lyhyen ajan kuluessa teräksisessä arkussaan.

Sitäkin oudommalta näyttää katsellessa sivun valokuvia, joissa nuoret ja reippaat sukellusvenemiehet näyttävät hipeiltä ja viettävät aikaa kaikenlaisten hauskuuksien parissa. Kymmenissä kuvia näytetään sitten, millaista jälkeä hyökkääjät saivat sukellusveneissä aikaan.

Vielä hurjemmalta näyttää valokuva, jossa japanilaiset kamikaze-lentäjät hymyilevät vailla huolen häivää, punaisella ympyrällä koristettu liina päänä ympärillä.

Noista kamikaze-joukoista ilmestyi takavuosina kirjakin, jossa on ainakin yhdet muistelmat. Tämä voi kuulostaa ristiriitaiselta, joten tarkennan, että muistelija oli kamikaze-lentäjäksi koulutettu nuori mies, joka ei ehtinyt suorittamaan tehtäväänsä, ennenkuin sota jo loppui.

Kamikaze-lentäjät valittiin tämän mukaan sellaisesta porukasta, jota pidettiin muuten sodan kannalta aika hyödyttömänä, kuten humanisteista. Muistelija itse oli saksan kieleen ja kirjallisuuteen perehtynyt opiskelija.

Muistelen, että lentäjille uskoteltiin, että aika syöksyn loppuvaiheessa pitenee rajattomiin ja urotyön tekijät itse asiassa saavat elää toisenlaisen elämän kuin tavalliset poroporvarit. Lieneekö joku asiaan vakavissaan sitten uskonut.

En mene vannomaan, miten asia esitettiin, mutta olin haistavinani siinä zen-buddhismin vaikutusta ja ajatuksen valaistumisesta. Joka tapauksessa kamikaze-törmäykset tekivät maalina olleissa laivoissa rumaa jälkeä, mikäli koneet nyt pääsivät sinne saakka.

Kamikaze eli taivaan tuuli, joka oli aikoinaan pelastanut Japanin kiinalaishyökkäykseltä, ei tällä kertaa mainittavasti vaikuttanut sodan lopputulokseen.

Toki niin sanottua kunniaa nämä nuorukaiset kyllä saavuttivat runsain mitoin. Sodan jälkeen Neuvostoliitto järjesti valtavan propagandarummutuksen siitä, miten neuvostoihminen ei koskaan antautunut vangiksi. Tässä tietenkin tehtiin se silmänkääntötemppu, ettei noita miljoonia vangiksi joutuneita enää pidetty neuvostoihmisinä.

Toinen, lähes uskomaton asia olivat lentokoneiden puskuhyökkäykset (taran), jollaisia ei muka missään muualla ollut. Siinäkin tietysti ignoroitiin kokonaan Japanin kamikazet, jotka kai sitten halutessa myös voitii selittää jonkinlaisten puolihuumattujen sekopäisten fanaatikkojen touhuksi. Omat pojat olivat yksinkertaisesti vain sankarillisia.

Tosiasiassa noita itsensä uhraavia sotilaita löytyi toisessa maailmansodassa valtavasti eri maiden armeijoista. Osa oli varmasti itsemurhaajia. Miten suuri hyöty tuosta ilmiöstä oli, voi kysyä.

Moni taisi jo luulla, että tämän lajin hulluus katoaisi maailmasta tosien maailmansodan myötä, mutta valitettavasti taisimme erehtyä.

Ruutiukkojen paluu

Ruutiukkojen paluu

Historian elävöittäminen on nyt päivän teema monissa maissa. Tylsien asuinkorttelien, pusikoiden, veden ja peltojen alle kätkeytyvä kamara sisältää monin paikoin yhä muistoja menneisyydestä. Siellä on metallia, puuta ja luutakin.

Tuossa rynnistivät leskikuningattaren rykmentin sotilaat pistinhyökkäykseen, tässä pitivät asemiaan venäläiset ja tuolta koukkasivat Savon jääkärit ja talonpikaiset vapaajoukot venäläisten kuormaston kimppuun…

Ikäviä muistoja ehkä, mutta niiden tunteminen antaa historiallista syvyyttä monelle Suomen lattealle maisemalle, joka toki parhaimmillaan on paratiisillisen vehreä ja huonoimmillaan taas kurja kuin siperialainen tundra tammikuussa.

Joka tapauksessa, Suomen alueella on tapahtunut tavattoman värikkäitä ja dramaattisia taisteluita, joiden mittasuhteet lähenevät maailmanhistorian suuria ratkaisutaisteluita: Trafalgaria, Tsušimaa ja Sinopea.

Kotkassa tämä asia toki edes jossakin määrin muistetaan ja Viipurihan ei meille enää kuulukaan. Pienemmät operaatiot, joita pelkästään Kustaa III:n sodassa oli vaikka millä mitalla, on sen sijaan enimmäkseen unohdettu.

Niitä muistettiin kyllä autonomian aikana ja siitähän toki Pietarissa myös pillastuttiin, mutta nyt ei tuollaisia syitä pitäisi olla. Koska sodassa aina osapuolet menestyvät vuorotellen, riittää molemmille osapuolille yllin kyllin mieliin palautettavaa.

Siinä samassa voidaan myös oppia jotakin häviämisestä. Sellaista aina sattuu ja sellaiset on kestetty ennenkin. Kuten Ruotsin kansallismuseossa, sota kannattaa oppia näkemään muunakin kuin mahtipontisena paraatimarssina. Martyrologiaahan se on ja on aina ollut. Jospa ei sitten koskaan enää.

Kuitenkin sota, militarismina, oli menneisyydessä aina läsnä. Kurjat sotamiehet puettiin komeaan univormuun ja valtiovalta muistutti voimastaan kaikissa merkittävissä tilaisuuksissa paukuttelemalla tykkejä. Niillä tervehtivät laivat toisiaan, niillä annettiin hätämerkit ja niitä käytettiin suurten tapahtumien juhlistamiseen.

Pietarissa peräti annettiin aina keskipäivän aikaan aikamerkki niille, joiden tarvitsi tarkistaa kellonsa tai muutoin ajantajunsa. Perinnehän tunnetusti jatkuu yhä.

Kautta Euroopan ovat komeisiin univormuihin puetut menneisyyden sotilasosastot palanneet, tykkeineen ja musketteineen. Ruutiukkojen kokoontumisajo oli taas taannoin Hamiassa.

Meilläkin toimii ainakin Wiaporin wanha waruswäki ja Rautpohjan tehtaan tykistö, joka on käytellyt suustaladattaviaan ainakin Porrassalmen taistelussa pari vuotta sitten. Kyseessä oli siis menneen kahakan rekonstruointi ja varsin vaikuttava olikin.

Saimaan alueella musketöörit ja suustaladattava tykistö sen sijaan loistavat poissaolollaan. Tämä on paradoksaalista, sillä alueella sijaitsee sentään komein linnamme, jonka aktiivikäytön historia ulottuu keskiajalta 1800-luvulle.

Lisäksi on Lappeenrannassa mahtava linnoitus ja sen ja Savonlinnan välillä miltei uskomaton linnoitusketju, jota yhdistää ja täydentää noiden kahden suurimman linnoituksen väliin kaivettu neljän kanavan järjestelmä. Ruotsinsalmen suuri sotasatama linnoituksineen ja Haminan ja Kyminlinnan linnoitukset kohtaavat vanhan Ruotsin itärajan toisella puolella Svartholman ja keskenjääneen maalinnoituksen bastionit.

Saimaan alueen linnoitukset olivat Venäjän hallussa nimenomaan Pietarin turvaksi tarkoitettuja, sitä ennen ne tietysti turvasivat omaa aluettamme itäiseltä viholliselta.

Niiden merkitystä kuvaa se, että rakentamisesta huolehti Venäjän sotahistorian maineikkain nimi, Aleksandr Suvorov. Kanavareitin valmistuttua sen tarkasti itse nuori keisari Aleksanteri I.

Kanavien kautta venäläisten tykkiveneet (alun perin ruotsalaisen af Chapmanin kehittämät tykkijollat) pystyivät tehokkaasti pitämään huoltoyhteydet käsissään.

Ruotsalaiset eivät jääneet pekkaa pahemmiksi, vaan rakensivat oman tykkijollalaivastonsa. Sen keskuksina olivat Ristiina ja Varkauden Laivanlinna, jossa ainakin suunnitelmien mukaan piti olla 500 miehen varuskunta.

Nämä Saimaan sotalaivastot vaikuttivat jonkin aikaa tärkeänä osana Pietarin sotilaalliseen asemaan. Vielä ensimmäisen maailmansodan aikana venäläiset perustivat uudelleen järvilaivastoja muun muassa Saimaalle, nyt saksalaisten hyökkäyksen varalle.

Noiden laivastojen sotilaallinen merkitys jäi lopulta aika pieneksi, etenkin Suomen sodassa, jossa venäläiset hyökkäsivät talvella ja ruotsalaiset sotalaivat jouduttiin perääntyessä polttamaan.

Kuitenkin niiden tarina on poikkeuksellisen pittoreski kappale Itä-Suomen historiaa. Kun historiaa elävöitetään, ne tarjoavat ainutlaatuisen käyttökelpoisen kohteen.

Tanskassa ja siihen kuuluvassa Norjassa af Chapman-tyyppisiä tykkijollia rakennettiin myös paljon. Englanti oli kaapannut Tanskan laivaston ja kun englantilaisten hävyttömyyksiin piti kyetä jollakin tapaa vastaamaan, oli ratkaisuna tykkijollien rakentaminen. Niillä saatiinkin aikaan yhtä ja toista.

Niinpä norjalaiset innostuivat jo yli kaksikymmentä vuotta sitten rakentamaan jälleen tykkijollareplikan, joka toimii yhä. Samanlainen työ on meneillään myös Tanskassa.

Norjassa aluksen ympärille on syntynyt historian harrastajien ryhmä, joka aika ajoin järjestää näytöksiä. Ks. https://www.facebook.com/Kanonjolla/?fref=ts

Suomessa (Sulkavalla) asia oli jo ratkeamaisillaan jo muutama vuosi sitten, mutta asia lässähti sitten paikallisen entusiasmin puutteeseen. Ilmeisesti mielikuvitus ei riittänyt näkemään sellaista mahdollisuutta, että sinänsä kannattamaton sijoitus voisi luoda ympärilleen aivan uudenlaista aktiivisuutta ja ilmapiiriä.

Mutta sellaiseenhan tosiaan tarvitaan hieman hulluutta ja, sanoisinko, epäreviisorimaista elämänasennetta. Se ei taida tuolla alueella olla niin yleistä kuin haluaisimme ajatella.

Yhtä kaikki, eivät pelkät maisemat riitä siihen, että ihmisten mielenkiintoa johonkin alueeseen pidetään yllä. Toki loistavat kulttuuritapahtumat ja jopa Sulkavan soutujen tapaiset hullujen kokoontumisajot ovat hieno asia, mutta ei kannata luottaa siihen, että ne riittävät. Riittääkö mikään?

Eikö esimerkiksi Savonlinnassa oli jo aika perustaa ruutiukkoseura? Tarkoitan sellaista yhdistystä, joka hieman Norjan risöeläisten malliin pitäisi hallussaan ja käyttelisi muutamaa muskettia(tussaria/studsare) ja tykkiä ja aina silloin tällöin, vanhaan vuosisataiseen tapaan juhlistaisi niiden avulla erilaisia tapahtumia.

Kuten Norjassa, homma olisi täydellinen sitten, kun järeä tykki olisi sijoitettu tykkijollaan, joka saapuisi komeasti purjein tai soutaen Suvorovin kanavareitin varrella sijaitseville paikkakunnille (ja kenties myös Kotkaan ja Haminaan) ja jyräyttäisi tervehdyksensä kulloisellekin tapahtumalle.

Mainittu tykkijolla voitaisiin tehdä Pietarin Lahtassa, jossa Gazpromin rahoituksella nyt veistetään replikaa 54-tykkisestä linjalaiva Poltavasta. Telakan tarjous ”jollan” rakentamisesta on 100 000 euroa, mikä ei välttämättä ole suuri summa.

Meillä Suomessa ovat Poltavan kaltaiset projektit jääneet toteutumatta. Vanha purjelaivakauden suurvalta lähettää nykyään suurten purjelaivojen kisoihin vain Helenan, joka on sutjakka vene, mutta jonka kutsuminen haruspurjekuunariksi (mikähän sellainenkin on?) kuulostaa hiukan koomiselta.

Kykenisimmekö hankkimaan Saimaalle edes 1700-luvun tykkijollan? Olisihan se edes jotakin. Toki Helsingissä on nyt rakennettu saman aikakauden tykkisluuppi, mikä on periaatteessa kovin hieno asia.

Paatti on kaunis ja varmaankin hyvin tehty, mutta yksi siitä puuttuu: tykit.

Dianassa on kyllä neljä nikhakaa, mutta eivät ne ole varsinaisia tykkejä, jotka sentään olivat tykkisluupin pääaseistus, jota varten koko alukset tehtiin. En sitä paitsi ole kuullut edes noiden tulikirnujen pauketta, mistä johtunee.

Mikäli sattuisi käymään niin, että tykkijollan rakentaminen Saimaalle, mitä tässä kyllä ollaan yrittämässä, lykkääntyy, olisi siellä ainakin aloitettava ruutiukkotoiminta.

Tähän tarvitaan hieman välineitä ja ennen muuta innokkaita asianharrastajia. Norjalaiset saivat tykkinsä lainaksi museolta, mikä on optimaalinen ratkaisu. Noita aseitahan tuotettiin aikoinaan niin paljon kuin suinkin kyettiin ja meidänkin päivinämme niitä yhä kyllä riittää lukemattomien museoiden ja varastojen täytteeksi.

Tuntien Suomen ja EU:n byrokratian, on helppo kuvitella, millainen paperisota vaadittaisiin tykin kaltaisen sotilasaseen valmistamiseen. Mitenkähän homma Rautpohjassa hoidettiin?

Entä mahtaisiko museolaitos ymmärtää tällaisia tarpeita?

Eiköhän joka tapauksessa kannattaisi pyrkiä siihen, että lähitulevaisuudessa saadaan rakennettua patteri Savonlinnan Riihisaareen ja sijoitettua sinne tykki, jonka ruutiukkoseura lataa ja laukaisee aina tarvittaessa. Turistisesongin aikana tykillä voitaisiin juhlistaa kaikkia tärkeitä tapahtumia tai vaikkapa puolipäivän hetkeä ja muulloinkin sitä voitaisiin kuljettaa tarvittaviin paikkoihin esittämään juhlallisia puheenvuorojaan.

Luonteva taustaorganisaatio ruutiukoille voisi olla paikalliset reservinupseerit. Toki myös taannoin perustettu ja rekisteröintiä odottava Tykkipursiyhdistys tuntee asiaan suurta mielenkiintoa.