Ruutiukkojen paluu

Ruutiukkojen paluu

Historian elävöittäminen on nyt päivän teema monissa maissa. Tylsien asuinkorttelien, pusikoiden, veden ja peltojen alle kätkeytyvä kamara sisältää monin paikoin yhä muistoja menneisyydestä. Siellä on metallia, puuta ja luutakin.

Tuossa rynnistivät leskikuningattaren rykmentin sotilaat pistinhyökkäykseen, tässä pitivät asemiaan venäläiset ja tuolta koukkasivat Savon jääkärit ja talonpikaiset vapaajoukot venäläisten kuormaston kimppuun…

Ikäviä muistoja ehkä, mutta niiden tunteminen antaa historiallista syvyyttä monelle Suomen lattealle maisemalle, joka toki parhaimmillaan on paratiisillisen vehreä ja huonoimmillaan taas kurja kuin siperialainen tundra tammikuussa.

Joka tapauksessa, Suomen alueella on tapahtunut tavattoman värikkäitä ja dramaattisia taisteluita, joiden mittasuhteet lähenevät maailmanhistorian suuria ratkaisutaisteluita: Trafalgaria, Tsušimaa ja Sinopea.

Kotkassa tämä asia toki edes jossakin määrin muistetaan ja Viipurihan ei meille enää kuulukaan. Pienemmät operaatiot, joita pelkästään Kustaa III:n sodassa oli vaikka millä mitalla, on sen sijaan enimmäkseen unohdettu.

Niitä muistettiin kyllä autonomian aikana ja siitähän toki Pietarissa myös pillastuttiin, mutta nyt ei tuollaisia syitä pitäisi olla. Koska sodassa aina osapuolet menestyvät vuorotellen, riittää molemmille osapuolille yllin kyllin mieliin palautettavaa.

Siinä samassa voidaan myös oppia jotakin häviämisestä. Sellaista aina sattuu ja sellaiset on kestetty ennenkin. Kuten Ruotsin kansallismuseossa, sota kannattaa oppia näkemään muunakin kuin mahtipontisena paraatimarssina. Martyrologiaahan se on ja on aina ollut. Jospa ei sitten koskaan enää.

Kuitenkin sota, militarismina, oli menneisyydessä aina läsnä. Kurjat sotamiehet puettiin komeaan univormuun ja valtiovalta muistutti voimastaan kaikissa merkittävissä tilaisuuksissa paukuttelemalla tykkejä. Niillä tervehtivät laivat toisiaan, niillä annettiin hätämerkit ja niitä käytettiin suurten tapahtumien juhlistamiseen.

Pietarissa peräti annettiin aina keskipäivän aikaan aikamerkki niille, joiden tarvitsi tarkistaa kellonsa tai muutoin ajantajunsa. Perinnehän tunnetusti jatkuu yhä.

Kautta Euroopan ovat komeisiin univormuihin puetut menneisyyden sotilasosastot palanneet, tykkeineen ja musketteineen. Ruutiukkojen kokoontumisajo oli taas taannoin Hamiassa.

Meilläkin toimii ainakin Wiaporin wanha waruswäki ja Rautpohjan tehtaan tykistö, joka on käytellyt suustaladattaviaan ainakin Porrassalmen taistelussa pari vuotta sitten. Kyseessä oli siis menneen kahakan rekonstruointi ja varsin vaikuttava olikin.

Saimaan alueella musketöörit ja suustaladattava tykistö sen sijaan loistavat poissaolollaan. Tämä on paradoksaalista, sillä alueella sijaitsee sentään komein linnamme, jonka aktiivikäytön historia ulottuu keskiajalta 1800-luvulle.

Lisäksi on Lappeenrannassa mahtava linnoitus ja sen ja Savonlinnan välillä miltei uskomaton linnoitusketju, jota yhdistää ja täydentää noiden kahden suurimman linnoituksen väliin kaivettu neljän kanavan järjestelmä. Ruotsinsalmen suuri sotasatama linnoituksineen ja Haminan ja Kyminlinnan linnoitukset kohtaavat vanhan Ruotsin itärajan toisella puolella Svartholman ja keskenjääneen maalinnoituksen bastionit.

Saimaan alueen linnoitukset olivat Venäjän hallussa nimenomaan Pietarin turvaksi tarkoitettuja, sitä ennen ne tietysti turvasivat omaa aluettamme itäiseltä viholliselta.

Niiden merkitystä kuvaa se, että rakentamisesta huolehti Venäjän sotahistorian maineikkain nimi, Aleksandr Suvorov. Kanavareitin valmistuttua sen tarkasti itse nuori keisari Aleksanteri I.

Kanavien kautta venäläisten tykkiveneet (alun perin ruotsalaisen af Chapmanin kehittämät tykkijollat) pystyivät tehokkaasti pitämään huoltoyhteydet käsissään.

Ruotsalaiset eivät jääneet pekkaa pahemmiksi, vaan rakensivat oman tykkijollalaivastonsa. Sen keskuksina olivat Ristiina ja Varkauden Laivanlinna, jossa ainakin suunnitelmien mukaan piti olla 500 miehen varuskunta.

Nämä Saimaan sotalaivastot vaikuttivat jonkin aikaa tärkeänä osana Pietarin sotilaalliseen asemaan. Vielä ensimmäisen maailmansodan aikana venäläiset perustivat uudelleen järvilaivastoja muun muassa Saimaalle, nyt saksalaisten hyökkäyksen varalle.

Noiden laivastojen sotilaallinen merkitys jäi lopulta aika pieneksi, etenkin Suomen sodassa, jossa venäläiset hyökkäsivät talvella ja ruotsalaiset sotalaivat jouduttiin perääntyessä polttamaan.

Kuitenkin niiden tarina on poikkeuksellisen pittoreski kappale Itä-Suomen historiaa. Kun historiaa elävöitetään, ne tarjoavat ainutlaatuisen käyttökelpoisen kohteen.

Tanskassa ja siihen kuuluvassa Norjassa af Chapman-tyyppisiä tykkijollia rakennettiin myös paljon. Englanti oli kaapannut Tanskan laivaston ja kun englantilaisten hävyttömyyksiin piti kyetä jollakin tapaa vastaamaan, oli ratkaisuna tykkijollien rakentaminen. Niillä saatiinkin aikaan yhtä ja toista.

Niinpä norjalaiset innostuivat jo yli kaksikymmentä vuotta sitten rakentamaan jälleen tykkijollareplikan, joka toimii yhä. Samanlainen työ on meneillään myös Tanskassa.

Norjassa aluksen ympärille on syntynyt historian harrastajien ryhmä, joka aika ajoin järjestää näytöksiä. Ks. https://www.facebook.com/Kanonjolla/?fref=ts

Suomessa (Sulkavalla) asia oli jo ratkeamaisillaan jo muutama vuosi sitten, mutta asia lässähti sitten paikallisen entusiasmin puutteeseen. Ilmeisesti mielikuvitus ei riittänyt näkemään sellaista mahdollisuutta, että sinänsä kannattamaton sijoitus voisi luoda ympärilleen aivan uudenlaista aktiivisuutta ja ilmapiiriä.

Mutta sellaiseenhan tosiaan tarvitaan hieman hulluutta ja, sanoisinko, epäreviisorimaista elämänasennetta. Se ei taida tuolla alueella olla niin yleistä kuin haluaisimme ajatella.

Yhtä kaikki, eivät pelkät maisemat riitä siihen, että ihmisten mielenkiintoa johonkin alueeseen pidetään yllä. Toki loistavat kulttuuritapahtumat ja jopa Sulkavan soutujen tapaiset hullujen kokoontumisajot ovat hieno asia, mutta ei kannata luottaa siihen, että ne riittävät. Riittääkö mikään?

Eikö esimerkiksi Savonlinnassa oli jo aika perustaa ruutiukkoseura? Tarkoitan sellaista yhdistystä, joka hieman Norjan risöeläisten malliin pitäisi hallussaan ja käyttelisi muutamaa muskettia(tussaria/studsare) ja tykkiä ja aina silloin tällöin, vanhaan vuosisataiseen tapaan juhlistaisi niiden avulla erilaisia tapahtumia.

Kuten Norjassa, homma olisi täydellinen sitten, kun järeä tykki olisi sijoitettu tykkijollaan, joka saapuisi komeasti purjein tai soutaen Suvorovin kanavareitin varrella sijaitseville paikkakunnille (ja kenties myös Kotkaan ja Haminaan) ja jyräyttäisi tervehdyksensä kulloisellekin tapahtumalle.

Mainittu tykkijolla voitaisiin tehdä Pietarin Lahtassa, jossa Gazpromin rahoituksella nyt veistetään replikaa 54-tykkisestä linjalaiva Poltavasta. Telakan tarjous ”jollan” rakentamisesta on 100 000 euroa, mikä ei välttämättä ole suuri summa.

Meillä Suomessa ovat Poltavan kaltaiset projektit jääneet toteutumatta. Vanha purjelaivakauden suurvalta lähettää nykyään suurten purjelaivojen kisoihin vain Helenan, joka on sutjakka vene, mutta jonka kutsuminen haruspurjekuunariksi (mikähän sellainenkin on?) kuulostaa hiukan koomiselta.

Kykenisimmekö hankkimaan Saimaalle edes 1700-luvun tykkijollan? Olisihan se edes jotakin. Toki Helsingissä on nyt rakennettu saman aikakauden tykkisluuppi, mikä on periaatteessa kovin hieno asia.

Paatti on kaunis ja varmaankin hyvin tehty, mutta yksi siitä puuttuu: tykit.

Dianassa on kyllä neljä nikhakaa, mutta eivät ne ole varsinaisia tykkejä, jotka sentään olivat tykkisluupin pääaseistus, jota varten koko alukset tehtiin. En sitä paitsi ole kuullut edes noiden tulikirnujen pauketta, mistä johtunee.

Mikäli sattuisi käymään niin, että tykkijollan rakentaminen Saimaalle, mitä tässä kyllä ollaan yrittämässä, lykkääntyy, olisi siellä ainakin aloitettava ruutiukkotoiminta.

Tähän tarvitaan hieman välineitä ja ennen muuta innokkaita asianharrastajia. Norjalaiset saivat tykkinsä lainaksi museolta, mikä on optimaalinen ratkaisu. Noita aseitahan tuotettiin aikoinaan niin paljon kuin suinkin kyettiin ja meidänkin päivinämme niitä yhä kyllä riittää lukemattomien museoiden ja varastojen täytteeksi.

Tuntien Suomen ja EU:n byrokratian, on helppo kuvitella, millainen paperisota vaadittaisiin tykin kaltaisen sotilasaseen valmistamiseen. Mitenkähän homma Rautpohjassa hoidettiin?

Entä mahtaisiko museolaitos ymmärtää tällaisia tarpeita?

Eiköhän joka tapauksessa kannattaisi pyrkiä siihen, että lähitulevaisuudessa saadaan rakennettua patteri Savonlinnan Riihisaareen ja sijoitettua sinne tykki, jonka ruutiukkoseura lataa ja laukaisee aina tarvittaessa. Turistisesongin aikana tykillä voitaisiin juhlistaa kaikkia tärkeitä tapahtumia tai vaikkapa puolipäivän hetkeä ja muulloinkin sitä voitaisiin kuljettaa tarvittaviin paikkoihin esittämään juhlallisia puheenvuorojaan.

Luonteva taustaorganisaatio ruutiukoille voisi olla paikalliset reservinupseerit. Toki myös taannoin perustettu ja rekisteröintiä odottava Tykkipursiyhdistys tuntee asiaan suurta mielenkiintoa.