Totuus ulkopolitiikassa

Totuuden arvo ja merkitys

Ainakin vielä takavuosina äidit opettivat lapsilleen, että oli aina puhuttava totta. En tiedä, mikä tilanne on nyt. Pelkään sen muuttuneen, mikä ainakin minusta olisi hyvin ikävä kehityssuunta.

Totuus on arvo sinänsä, mitä harva kiistänee. Siitä huolimatta vain idiootti kiirehtisi sanomaan heti totuuden jokaisessa tilanteessa ja pyytämättä. Dostojevskin ruhtinas Myškin läheni tällaista patologista tapausta.

Oikeudenkäynnissä totuuden merkitys on niin olennainen, että todistajat vielä aivan hiljattain velvoitettiin sen noudattamiseen mitään salaamatta, jopa valan voimin. Valassa viitattiin kaikkivaltiaaseen ja kaikkinäkevään Jumalaan eli Jahveen. Meillä lienee harvemmin mainittu tässä yhteydessä Allahia, mutta viisaiden miesten todistuksen mukaan kyse on samasta asiasta.

Tämä instituutio on toivottomasti vanhentuneena jäänyt pois käytöstä, sillä eihän kukaan näitä kaiken maailman allaheita enää ota vakavasti. Olisiko mahdollista, että tähän liittyen myös itse totuuden vaatimusta pidetään vanhentuneena?

Jo vanhastaan on oikeudessa syystä tai toisesta esiintyvällä henkilöllä ollut oikeus jättää todistamatta asiassa, joka voisi tuoda joko hänelle itselleen tai hänen lähisukulaiselleen syytteen vaaran. Tässä kaiketi lähdetään jääviysolettamuksesta, kukapa pystyisi itseään objektiivisesti arvioimaan? Mutta siihen tuntuu sisältyy myös ajatus, ettei itseään vastaan tarvitse todistaa, koska se rikkoisi korkeinta hyvää. Tosiasiat vaikenevat rationaalisesti ymmärretyn korkeimman hyvän ja koko yhteiskuntaelämän perustan, eli oman edun edessä, kuten nykyinen kansalaisuskonto olettaa.

Oma etu laajemmin ymmärrettynä eli valtioiden väliset suhteet ovat hyvä esimerkki tapauksesta, jossa korkeimmaksi hyväksi oletetaan oma etu ja jossa koko totuuden paljastaminen muitta mutkitta ja joka tilanteessa olisi äärimmäistä tyhmyyttä ja jopa rikos. Salaisuudet pidetään valtioedun takia ja kuten Machiavelli totesi, ruhtinaalla on toiset oikeudet ja velvollisuudet kuin yksityisellä kansalaisella.

Vaikka on luultavaa, että myös ruhtinaan jollakin tasolla on palveltava totuutta ollakseen asemansa arvoinen ja menestyäkseen maailmassa, ei hänen asemaansa sovi höläyttää ilmoille kaikkea sitä, minkä hän tietää olevan totta. Uskotut salaisuuksien haltijat, sekretäärit olivat vaiteliaisuuteen velvoitettuja. Suotta ei ulkoasiain palveluksessa korkealla tasolla toiminut henkilö saanut salaneuvoksen arvoa. Tämä titteli on tasavallassamme valitettavasti jäänyt hyödyntämättä. Olisiko sen käyttöönotto mahdollista ja jos ei niin miksi? Kandidaatteja uuden tittelin haltijaksi voisi nimetä useita.

Totuuden pimittäminen oli muuan asia, josta bolševikit aivan erityisen katkerasti syyttivät tsaarinhallintoa. Heti vallankumouksen jälkeen paljastatettiin salaiset sopimukset sodanpäämääristä ja vannottiin avoimen diplomatian nimiin. On historian ironiaa, että juuri sama poliittinen liike kehitti pian historian valtavimman salailukoneiston. Mutta itse periaatteen tunnustaminen edes hetken ajaksi ansaitsee maininnan. Machiavellistisen periaatteen mukaan taas sosialismin edut sitten myöhemmin välttämättä syrjäyttivät kaikki mahdolliset muut edut. Oli se maailmanhistoriallinen edistys sen verran tärkeä juttu.

Epärehellisyydellä leimatuksi on erityisesti viime vuosisadalla joutunut kokonainen ammattikunta, diplomaatit, nuo kelpo miehet, jotka joutuivat ammatikseen valehtelemaan maansa puolesta. Nykyään diplomaatti on entistä useammin nainen, mutta luulen, ettei valehtelemista tai ainakaan totuudesta tinkimistä pidetä naisen kohdalla todella paheksuttavana tai lähtökohtaisesti kovin raskauttavana asiana. Se kuuluu jokia tapauksessa hänen rooliinsa. Kuka osaa kuvitella täysin rehellisen naisen, joka täräyttää ilmoille joka tilanteessa sen, mitä ajattelee?

Ehkä diplomatia on muuttumassa? Egon Friedellin aikoina sen maine oli syytäkin synkkä: Kokonainen ihmisluokka, joka kuuluu tuohon lihavaan, sameaan tyhjäntoimittajien, naismetsästäjien ja uhkapelurien muodostamaan pintakerrokseen, jota sanotaan hienostoksi, lähetetään hallituksen puolesta erikoisiin kouluihin, varustetaan tuloilla, palkitaan kunniamerkeillä ja titteleillä nimenomaan ja tunnustetusti sitä varten, että se viettäisi koko elämänsä juonitteluissa, vakoilussa, pettämisessä ja lahjomisessa: valtion tunnustamia ja palkkaamia veijareita ja tyhjäntoimittajia siis; myrkkypistimellä varustettuja kuhnureita siis. He ovat valheen mestareita, helvetin kätyreitä, pahin laji konnia, nimittäin hyväomatuntoisia konnia, sillä hehän valehtelevat ”isänmaan puolesta”…

Friedellin suuttumus on ymmärrettävä siltä pohjalta, että maailmanhistoriallinen katastrofi, joka hänen näkemyksensä mukaan tuhosi kokonaisen sivilisaation ja lopetti sen huikean historiallisen kukoistuskauden, oli paljolta diplomaattien ja heidän valheverkkonsa syytä. Sitä väitettä, että valhe olisi diplomatian välttämätön apukeino, Friedell nimittää diplomaattien valheeksi. Hän saattoi hyvinkin olla oikeassa, ainakin osittain.

Ehdoton avoimuus, kuten myös yleinen ja täydellinen aseidenriisunta saattaisivat periaatteessa olla erinomaisia asioita. Ongelmana on, että jokaisen pitäisi sitoutua niihin. Koska näin ei toistaiseksi ole, valtiot pyrkivät saamaan toisiltaan salattua tietoa käyttämällä tiedustelun keinoja. Suurvaltojen keinot ovat tässä omaa luokkaansa ja supervalta USA lienee lajissaan ylittämätön. Nykytekniikka tarjoaa vakoilulle keinot, joilta on vaikea suojautua.

Mitkä ovat pienen valtion mahdollisuudet tässä taistelussa, jossa paradoksaalisesti etsitään totuutta epäreiluilla keinoilla? Kekkonen, jonka saavutuksia ja kykyjä tyhmyrit eivät käsittäneet aikanaan eivätkä käsitä vieläkään, oli aito ja tunnustuksellinen machiavellisti. Paradoksaalisesti hänen neuvonsa oli: on puhuttava totta. Jos puhuu yhdelle osapuolelle yhtä ja toiselle toista, jää ennen pitkää kiinni.

Monesta Kekkosen puhe totuudesta saattaa tuoda mieleen sen ohjeen, jonka Stalin kysyttäessä antoi kirjailijoille: ”Kirjoittakaa totuus”! Resepti oli helppo, mutta sen soveltaminen kulloiseenkin tilanteeseen oli yhtä helvettiä. Luultavasti Kekkonen oli samassa tilanteessa: oli pysyttävä totuudessa, mutta annosteltava sitä varoen kuin lääkäri myrkkyä. Liiallinen annos olisi ollut suora tie katastrofiin, liian pieni olisi toista tietä vienyt ennen pitkää samaan tulokseen eli uskottavuuden kuolemaan. Vain mestari saattoi tietää, miten paljon oli oikea määrä.

Homeros kertoo Troijan hevosesta, jonka merkitystä kaupungissa ihmeteltiin, mutta päätettiin sitten hyväksyä kreikkalaisten eli danaolaisten lahja.  Typeryyttähän tämä oli, klassinen esimerkki hulluuden riemumarssista, mutta ylipappi Laokoonia, joka pelkäsi asian seurauksia, lohdutti sentään ajatus, että kerran se totuuskin paljastuisi:

Quidquid in occulto est, in apricum proferet aetas

quidquid id est, timeo danaos et dona ferentes!

Näin todella tapahtui, kun hevosen mahaan piiloutuneet viekkaat kreikkalaiset tulivat esiin ja tekivät tekosensa. Mutta sodassa stratagem, sotajuoni kuuluu hyviin tapoihin. Sen onnistuminen herättää vain ihailua ja petetyt saavat osakseen vain pilkkaa ja halveksuntaa.

Näin oli asia naiiveina homeerisina aikoina, jolloin hirmutöillä avoimesti kehuskeltiin ja niin oli asia myös vielä sata vuotta sitten. Vaan kuinka on nyt?

Ajat sentään muuttuvat. Nykyajan diplomaatit tuskin tunnistavat enää itseään Friedellin kuvauksesta ja sotilaatkin kavahtanevat kaikkein häpeämättömimpiä totaalisen sodankäynnin keinoja, vaikka en ole asiasta varma. Totuuden arvo kansainvälisissä suhteissa näyttää joka tapauksessa taas paradoksaalisesti vain lisääntyneen samalla kun sen käyttö vähenee. Kysyntä on valtava, tarjonta niukkaa.

 Totuuden selville saamiseen panostetaan paljon ja kalliisti ja samaan aikaan sitä vastaan rikotaan ennenkuulumattomassa määrin. Kun joskus maailmassa tyydyttiin hienostuneeseen viekasteluun, näyttää häikäilemätön disinformaatio nyt tulleen yleiseksi normiksi, jonka kanssa vain joudutaan elämään. Susien joukossa lienee paras ulvoa, ettei herättäisi tarpeetonta huomiota?

Tilanne muistuttaa kylmän sodan aikoja. Silloin Kekkosen annostellun totuuden strategia toimi hyvin ja se liittyi nerokkaasti oivallettuun erityisaseman hyödyntämiseen. On väitetty, ettei sellaista enää ole eikä siihen ole paluuta. Sen sijaan kuuluu olevan olemassa vain harmaa vyöhyke, jolle joutunut valtio on poliittisena suureena yhtä mitätön kuin sitä palvelevat virkamiehet näyttävät olevan lahjattomia ja vailla valtuuksia. Edes friedelliläistä rappion huumaa ei kannattane Brysselistä etsiä, ulkoministeriön vaatimattomasta budjetista päätellen.

Tällainen harmaus voisi johtua asioiden luonnosta, sillä päätösvalta ei ole meillä eikä meiltä siis kannata odottaa mitään erityistä totuutta ainakaan omasta poliittisesta linjastamme, sillä emmehän me siitä mitään olennaista edes voi tietää, kun emme ole noissa paljon puhutuissa ytimissä. Ajatuksen suvereenin valtion ulkopolitiikalle keskeisistä salaisuuksista ja siihen liittyvästä vastuusta voinemme siis unohtaa vai kuinka?

Paradoksaalisesti näyttää siltä, että ulkoasiainministeriöön kohdistunut urkinta osoittaa jotakin muuta. Jos meitä kerran vakoilla kannattaa, eivät asiat vielä kovin huonosti ole. On meillä vielä salaisuuksia.