Runoruhtinaan ateljeesta

Runonurkkaus

 

Роберт Винонен, След разбоя. Опыты угадки текста. Москва «Круг» 2012, 131 с.

 

Kuten olen joskus kirjoittanutkin, Robert Vinonen on mielestäni tämän hetken merkittävin suomalainen runoilija. Valitettavasti hän kirjoittaa venäjäksi eikä kukaan ole kääntänyt runoja suomeksi, ei ole osannut.

Vinonen on muuten moskovalaisen Gorki-instituutin entinen opettaja ja kuuluu ns. paluumuuttajiin, joiden joukossa on paljon lahjakkuuksia, joita maamme ei ole osannut hyödyntää. Ihmettelen suuresti, ettei Vinosesta ole edes wikipedia-artikkelia, vaikka hän on Suomen venäjänkielisten kirjailijoiden puheenjohtaja. Pankaahan nyt toimeksi, kyllä tietoa pitää olla saatavilla.

Vinosella on valtava repertuaari ja hän kirjoittaa yhtä luontevasti eroottista runoutta ja Omar Haijam-pastisseja kuin poliittisia satiireja ja syvällistä filosofiaa, usein ironisessa sävyssä, hieman Heinrich Heinen tapaan (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=vinonen ).

Kääntäisin mielelläni, mutta ei se ole niinkään helppoa. Vai mitä ajattelette esimerkiksi tästä:

Gde stol poln jastv, tam stul ne pust

Sel, jel, pil, pel, pal, vstal, pil

Vsjo, tšto jel-pil, vdrug von iz ust –

Vot kak byl tot krut pir!

 

Sisältö oli lyhesti aika lailla sama kuin vanhassa lorussa: maalari maalaa ja rahaa saa –ostaa viinaa ja oksentaa. Nasevan ironinen kuvaus kansanjuopottelijan herkuttelusta.

Seuraava runo leikkii itse elinikäisen presidentin siivekkäillä sanoilla:

Blažen, kto posetil sortir,

Beža v minuty rokovyje!

Mogli posledstvija ljubyje

Byt, no Gospod ne dopustil:

Na vsjom uhabistom puti

Bogospasajemoj Rossii,

Vsjo vperedi!

Naidutsja, stalo byt,

Komu motšitsja i kogo motšit.

 

Putinhan lupasi nitistää huussissa tšetšeeniterroristit, mutta huussilla on muutakin tärkeää käyttöä, se voi olla suoranainen hätäsatama, jonne ehtinyt on autuas, kun luoja on sallinut hänen välttää pahemmat seuraukset.

 

Entäpä seuraava syvällinen pohdinta:

 

O Bože, Ty i v bomže tože:

Tvoj dom vezde, gde brodit on,

I na ljuboj pomjatoj roxe

Tvoj lik bezdarno otražon.

 

Oi Jumala, oot pultsarissakin:

On huonees kaikkialla hänen myötään

ja jokainen mukiloitu naamakin

se loistaa kömpelösti hänen työtään

 

Entäs tämä ironinen pätkä:

 

O Muza, daj i grafomanu!

Pust udovolstvije polutšit

A jesli hotšet gonoraru,

Na strojke trebujetsja gruztšik

 

Oi Muusa, anna grafomaanillekin!

Myös saakoon tyydytystä hän

Ja jos palkkiota vielä kinuaa

Niin menköön raksalle hän töihin.

 

Pientä pilaa voi tehdä homonyymeistä ja niitä lähellä olevista sanoista:

 

Veterany –ne veterinary:

Pervyje na forumah vidnej,

I ktomu že pišut memuary,

A ne letšat psov i lošadej,

 

Veterany tiho vybyvajut,

Ih rjadov sedejet gustota.

A veterinaty vypivajut

Za zdorovje vsjakogo skota.

 

Niinhän se on, että veteraaneja nostetaan kaikkialla esiin ja he tärkeilevät ja kirjoittavat muistelmia. Eläinlääkärit sen sijaan tekevät tärkeätä työtä koirien ja hevosten parissa ja ryyppäävät sitten niiden terveydeksi.

Vinosen tavaramerkki on tavaton sanataituruus, eikä riimittely, sananpainojen ja vokaalimusiikin käsittely näytä tuottavan hänelle mitään ongelmia.

Herää kysymys, onko meillä suomalaisessa suomenkielisessä runoudessa enää yhtään tämän alan mestaria? Eihän kukaan edes taida uskaltaa yrittääkään luoda todellista runoa kaikkine klassisine runouden tunnusmerkkeineen.

Sen sijaan löytyy yllin kyllin puolivillaista filosofiaa ja esoteerista tunnelmointia, jota keskinäisen kehumisen kerhot nostavat korkealle. Itse asiassa kaipaisin kunnon ulkopuolista kritiikkiä koko suomalaisen runouden kentästä. Kirjallista lastenkamaria on ennenkin tuuletettu.

Robertilla voisi olla tähän kapasiteettia, mutta ei nyt vanhaa miestä ahdistella. Tuli vain mieleeni.

Kosmopoliittisia runoilijoita

Kosmopoliittisia runoilijoita

Heinrich Heine, Deutschland. Ein Wintermärchen, 1844 (Projekt Gutenberg)

Роберт Винонен, Разлука берегов. Книга стихов. Ингерманландия, 2017, 203 с.

Heinrich Heine kuuluu lempirunoilijoihini. En tarkoita niinkään Laulujen kirjaa, joka lienee meillä tunnetuin, kuin Saksanmaata (Deutschland. Ein Wintermärchen). Sehän on vallan mainiota poliittista satiiria, jonka kaikkia viittauksia tuskin oikein käsittää, mutta jota siitä huolimatta on nautinto lukea. Rytmi toimii ja loppusoinnut pelaavat.

Ajatellaan nyt vaikka tätäkin:

 Zu Aachen, im alten Dome, liegt
Carolus Magnus begraben.
(Man muß ihn nicht verwechseln mit Karl
Mayer, der lebt in Schwaben.)

Ich möchte nicht tot und begraben sein
Als Kaiser zu Aachen im Dome;
Weit lieber lebt ich als kleinster Poet
Zu Stukkert am Neckarstrome.

Kuka mahtoi olla Karl Mayer, en tiedä. Luulen että runoilija yksinkertaisesti loi tyhjästä tämän herran, jota tarvittiin kertakäyttöiseksi statistiksi runoon.

Saksanmaan käänsi suomeksi Otto Manninen ja muistan, että käännös oli erinomainen, vaikka värssyt alkavat muistissani jo hapertua. Joka tapauksessa Heinen hilpeä pilkanteko preussilaisesta byrokratiasta, joka oli tunkeutunut hänen kotiseudulleen Reininmaalle, jäi mieleen.

Välillä suorastaan ihmettelin sitä kirpeyttä jota runoilija osoitti kuvitellessaan höyhentävänsä Preussin kotkan ja pistävänsä sen reininmaalaisen metsästäjäseuran maalitauluksi:

Du häßlicher Vogel, wirst du einst
Mir in die Hände fallen,
So rupfe ich dir die Federn aus
Und hacke dir ab die Krallen.
Du sollst mir dann, in luft'ger Höh',
Auf einer Stange sitzen,
Und ich rufe zum lustigen Schießen herbei
Die rheinischen Vogelschützen.

Mutta kysehän oli läntisestä vapaudesta, jota susirajan takaiset berliiniläiset tulivat kuristamaan. Heistä runoilija antoi aika ilkeän kuvan:

Noch immer das hölzern pedantische Volk,
Noch immer ein rechter Winkel
In jeder Bewegung, und im Gesicht
Der eingefrorene Dünkel.
Sie stelzen noch immer so steif herum,
So kerzengerade geschniegelt,
Als hätten sie verschluckt den Stock,
Womit man sie einst geprügelt.

Alkusanoissa Heine vakuutteli olevansa yhtä hyvä patriootti kuin kuka tahansa. Kuitenkin hänen Ranskan-ihailunsa on läpitunkevaa ja sille näyttäisi olevan myös selkeä selitys: Napoleonin aikana tuli myös Düsseldorfin seudulla voimaan Code civil, joka antoi myös juutalaisille täydet kansalaisoikeudet.

Toisaalta Preussiakaan ei kannata kovin suvaitsemattomaksi luokitella, ottihan juuri se avosylin vastaan Ranskan karkottamia hugenotteja.

Joka tapauksessa Heinen preussilaisvastaisuus oli läpitunkevaa ja metsä vastasi samalla mitalla. Preussin johdolla yhdistetyssä Saksassa Heinellä oli aina paljon vihamiehiä. Hän oli sellainen epäsaksalainen kosmopoliitti

Tämän kun muistaa, tuntuu suorastaan oudolta nähdä Heinen rienaavaa olemusta kuvaava rennosssa asennossa istuva patsas Berliinissä Humboldt-yliopiston vieressä. Patsas tehtiin DDR:ssä, mutta tuotiin paikalleen vasta Saksojen yhdistyttyä.

Helpompaa oli ymmärtää, että tuolla vastapäätä 1930-luvulla poltettiin aikoinaan kirjarovioita, joissa myös Heinen kirjat paloivat. Kyseessähän sinänsä oli jo vanha saksalainen tapa, jota oli käytetty juuri 1800-luvun alussa.

Heine sattumoisin oli se, joka lausui lentävän lauseen siitä, että kirjojen polttaminen on vain esileikkiä, jonka jälkeen siirrytään polttamaan ihmisiä. Hänellä saattoi olla mielessään vuoden 1817 Wartbugin kirjarovio, vaikka itse tuo kuuluisa sitaatti sijoittuu Espanjan reconquistan aikaan.

Mutta Heinen politikointiin en ota kantaa. Preussilaisvastaisuudessaan runoilija muistutti aika lailla esimerkiksi Mihail Bakuninia, joka kirjoitti kirjan ”ruoskasaksalaisesta imperiumista” (Кнуто-германская империя). Runoilijana hän joka tapauksessa oli kepeän ja vailla kaikkea pateettisuutta olevan, uuden saksalaisen tyylin luoja.

Syystä tai toisesta Heine tuo elävästi mieleeni erään suuren suomalaisen runoilijan, nimittäin Robert Vinosen.

Vinonen on inkerinsuomalainen paluumuuttaja, joka toimi aikoinaan Moskovassa Maailmankirjallisuuden instituutin professorina. Hän on julkaissut kolmattakymmentä nidettä venäjänkielistä runoutta.

Vinosen runous on Heinen tavoin kepeää ja tyylillisesti mestarillista puhetta. Hän käyttää sidottua mittaa ja liikkuu suvereenisti eri runomitoissa ja tyylilajeissa. Aihepiirit vaihtelevat ikuisista kysymyksistä ajan politiikkaan ja erotiikasta ja viinasta rehevään seksiin.

Omar Haijjamin tyylisiä runoja Vinonen on julkaissut kokonaisen kirjan ja myös Francois Villon on hänen muuan alter egonsa.

Vinosen uusin kokoelma Разлука берегов on samaa taattua työtä kuin muutkin lukemani Vinosen kirjat. Ikuisuuskysymyksiä pohdiskellaan itseironisesti ja miehekkäästi, ilman pateettisuuden häivää.

En yritäkään kääntää runoutta, ymmärrän jo, että se vaatii erityislahjakkuutta. Tässä joka tapauksessa pätkä kokoelman ensimmäisestä runosta translitteroituna, jotta kirjoittajan sanataituruudesta voi saada käsityksen:

Tverdili mne: utšenje -svet…

No kak otjavlennyj oboltus

Ja poljubil so školnyh let

Ne debri algebri, a globus.

Tai vaikkapa tämä:

Прощай, человек вчерашний

Спасибо, что был ты мной!

Меня ты не понимаешь-

Еще бы! Ведь я другой.

Kokoelmassa on osia, jotka perustuvat kaikkien tuntemien riimien jatkamiseen toisella tavalla ja toisesta näkökulmasta ja siellä on myös ajankohtaiseen politiikkaan ja menneisyyteen kantaa ottavia runoja. Kaikkia ei voi ymmärtää tuntematta lukuisia intertekstuaalisia viittauksia, vai mitenkä se pitäisi ilmaista?

Tässä malliksi pätkä Lermontoviin viittaavasta runosta:

Недаром ведь, скажи-ка дядя

К вождю шагая от вождя,

Узнали мы, какие б…ди

Имели нас, руководя

Historiallisessa osastossa kirjailija muun muassa näkee unessa muuttuneensa Leniniksi, toisissa runoissa hän keskustelee ystäviensä, klassikkojen kanssa. Kaikki nerot kelpaavat ystäviksi, paitsi Majakovski ja siihen on syynsä. Juuri hän näyttää edustavan sitä samaa prinsiippiä, joka on venäläisyydessä vihattava, kuten Heine vihasi preussilaisuutta.

Turhan vaatimaton ei ole runo siitä, miksi Vinоnen kirjoittaa runoja:

От Бога, может быть, порой

Иной судьбы ты ждал

Но приходилось брать перо

Поскольку -Божий дар.

Jumalan lahja se on. Lukija kyllä vakuuttuu asiasta, mikäli Vinosen toinen toistaan vaikuttavampia kirjoja lukee.

Ammattilaisten asiaksi jääköön kirjojen arvosteleminen, itse voin vain sanoa nauttivani niistä paljon enemmän kuin suomalaisesta ns. nykyrunoudesta, joka niin kovin usein on joko sentimentaalista parkumista tai muuten perin vaikeasti avautuvaa, minkä vuoksi sen mieluummin jättää rauhaan.

Mutta Vinosen kirjaoja pitäisi kääntää suomeksi. Kukahan sen pystyisi tekemään? Ei taida olla uusia Otto Mannisia tarjolla?