Ennen kapinaa

 

Uusi Helsinki ja uudet naiset

 

Eino Leino, Kootut teokset XII, Otava 1928, 467 s. (Seikkailijatar,  Venäläinen kertomus 1913; Pankkiherroja, Kuvaus nyyaikaisesta suomalaisesta liike-elämästä 1914; Paavo Kontio, lakitieteen tohtori. Romaani 1915).

Ravintoloiden ja alkoholin, kuin myös lemmenseikkailujen tuntijana Eino Leinolle olisi tarvittaessa hyvinkin voinut antaa käytännön asiantuntijan (professor of practice) viran ja toimen (vrt. Vihavainen: Haun virvatuli tulokset).

1900-luvun alku oli huimaa menoa (ks. Vihavainen: Haun hurjia aikoja tulokset) monessa suhteessa koko Euroopassa ja ensimmäinen maailmansota sitten vielä omalla tavallaan kruunasi suuret muutokset hävittämällä paljon vanhaa ja aikansa elänyttä. Sitähän siltä oli yleisesti odotettukin, joskaan ei niin epämiellyttävällä tavalla.

”Teillä oli silloin paljon rikkaita ihmisiä” tuumasi muuan ulkomaalainen, muistaakseni englantilainen kävellessämme keskellä Kruununhaan Jugend-taloja. Niinhän niitä oli, meilläkin ja oli myös paljon keinottelijoita, jotka halusivat tulla vielä rikkaammiksi ja nopeasti sittenkin.

Useammastakin suusta on kuultu, että tuota suunnilleen toiseen sortokauteen sijoittuvaa ajanjaksoa eli vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen loppua ja sen jatkoa Helmikuun vallankumoukseen saakka leimasi meillä kyyninen aatteettomuus.

Sapelisenaatti hallitsi ja bisnestä tehtiin, myös venäläinen raha kelpasi hyvin ja jos sotaa ja vallankumousta ei olisi tullut, olisi Suomi nopeasti venäläistynyt, sillä eihän meillä osattu edes venäläistä kunnolla vihata, vaikka olisi pitänyt, kuten Elmo E. Kaila, AKS:n ideologi päätteli.

Eino Leino on tuosta aattettomuudesta samaa mieltä. Hän on piirrellyt tuon ajan hahmoista sketsejä ja karikatyyrejä merkittävässä proosatuotannossaan, joka ei kenties aina nouse suurin taiteellisiin korkeuksiin, mutta on kiinnostavaa viihdelukemistoa ja myös ajankuvausta, jollaisena se esiintyykin.

”Pankkiherroissa” tehdään lyhyesti sanoen kavalluksia ja petoksia ja sitten itsemurhia. Aika on suurten bisnesten aikaa, mutta myös suurten konkurssien, jotka eivät ole vain kevytmielisen sijoittamisen aiheuttamia, vaan niiden takana on säännönmukaisesti rikos.

Juonista ei sen enempää, mutta uusi elämäntapa yhteiskunnan ylemmissä kerroksissa oli kertojan mukaan selvästi nähtävissä. Kahdessakymmenessä vuodessa oli koko tuon seurapiirin kuva muuttunut ja myös niiden laitosten, joita se kansoitti. Veltto nautinnonhalu oli vallannut kaikki ja elettiin velaksi. Kun kotimaiset lainarahat loppuivat, otettiin ulkomaista.

Myös huvihuoneistojen määrä räjähti ja niiden luonnekin muuttui: ei enää polkkaa, valssia ja franseesia, vaan tangoa ja matshista. Juomina olivat nyt väkevät alkoholit eivätkä enää viattomat viinit, joita oli bodegoissa siemailtu.

Ja olennaisella tavalla olivat muuttuneet naiset ja sukupuolielämä. Enää ei ollut bordelleja, mutta koko kaupunki oli muuttunut yhdeksi bordelliksi. Ne entiset kelpo tytöt olivat nyt löyhätapaisia huvittelijoita ja mukana yöelämässä, heidän kanssaan oli ammattilaisten jo vaikea kilpailla.

Miesten kohdalla oli kysymys vain rahasta. Naisia riitti joka sormelle, jos rahaa oli tarpeeksi. Myöskin luonnottomista sukupuoli-vieteistä kuuli ulkomailta palannut sankari kuiskailtavan ja oli ilmaantunut suorastaan uusia ammattikuntia.

Sellaisista maanalaisista lähdesuonista ne vaillingit ja vararikot, petkutukset ja itsemurhat kumpusivat: oli saatava vain rahaa, rahaa ja rahaa…

”Seikkailijatar” on nimeään myöten ”venälänien tarina”, vaikka jo venäläiset nimet ovat kautta linjan hullunkurisia ja osoittanevat, ettei kirjoittaja liene oikeastaan ollut kovinkaan syvällisesti tuossa miljöössä mukana.

Joka tapauksessa sen keskushenkilö on moraalisesti täydellisen rappeutunut nainen, joka tavoittelee vain nautintoa ja sen saamiseksi käyttää hyväkseen miehiä, jotka panee myös tappamaan toisiaan.

Kyseessä on venäläinen ilmiö, selittää kirjoittaja. Loppujen lopuksi syyllinen on se mätä yhteiskuntaluokka joka on tämän Zaïdan kasvattanut: ne miehet, jotka olivat tämän kaltaisten naisten orjia, olivat samalla alempiensa julmimpia tyranneja kuten myös verisaunoja toimeenpanneiden kuvernöörien ja kenraalien, virkamiesten ja upseerien hyvä ystäviä ja tuttavia…

Vai oliko kyseessä loppujen lopuksi nimenomaan sukupuoli, mutta kumpi? Avainasemassa olivat ehkä lopultakin heikot miehet, joita nuo käärmeet käsittelivät mielensä mukaan?

Itse asiassa myös sekä ”Paavo Kontiossa” että ”Pankkiherroissa” on myös mukana hahmoja, jotka edustavat samanlaista äärimmäisen kieroa naisellista viekkautta, vaikka samat henkilöt saattavat sen lisäksi olla mitä rakastettavimpia ja uhrautuviakin.

Mutta sellaistahan se kaunokirjallisuus on.

Runoilijan rakkaudet

Runoilijan rakkaudet

Panu Rajala, Virvatuli. Eino Leinon elämä. WSOY 2017,  596 s.

Panu Rajalan kirjoja lukee aina huvikseen ja hyödykseen. Usein niistä aukeaa ennen tuntemattomia tai ainakin huonosti tunnettuja perspektiivejä aikakauteensa ja se on hyvän kirjan merkki.

Eino Leinon elämäkerta ei sinänsä ole poikkeus säännöstä, vaikka siitä kyllä tulee sellainen tunne, että jotakin tästä nyt on jäänyt puuttumaan.

Leino on tietenkin erittäin ahkerasti tutkittu henkilö, joka myös on innoittanut monia kirjailijoita. Hän oli arkkityyppinen taiteilijasielu, jonka kiehtoo myös poroporvaria, joka ei voi häntä ymmärtää.

Tuo tietty käsittämättömyys onkin Leinon suuria viehätyksiä. Osittain asian selittänee humalaisen kohellus. Selvin päinhän Leino saattoi olla aika yksitotinen ja tylsäkin, riippuen kai erinäisistä kemiallisista seikoista.

Jumalten keinussahan hän katsoi olevansa ja Pentti Saarikoski teki sittemmin itsestään saman huomion. Muuten näitä miehiä ei kannata rinnastaa, verrata kylläkin. Eräästä Leinon parhaasta runoelmasta Saarikoski sanoi, että mikäli se on runoutta, hän ei ole mikään runoilija. Siinäpä asia oli oivallisesti kiteytetty.

Leino oli mitä suurimmassa määrin naisten ihailija ja hurmaaja, joka jo lapsena joutui rakkauden pauloihin. Lisäksi hän oli kaukorakastaja, kuten Rajala usein huomauttaa. Näyttää siltä, että Leinon runollinen kyky virittyi aina parhaiten sellaisen naisen ansiosta, joka ei ollut hänen saatavillaan.

Kyse oli siis kai samanlaisesta ilmiöstä, jota eläinrääkkääjät saavat aikaan pitämällä kanarialintujen sukupuolia eri häkeissä. Jos ne päästettäisiin yhteen, loppuisi laulu siihen.

Platoniseksikin jostain syystä nimitetty henkinen intohimo ei ole maailmassamme ihan normaalia ja luonnollista. Venäjän runouden hopeakaudella jotkut pitivät sitä dekadenssin muotona. Siihen aikaan myös Tolstoi, kuten tiedämme, halusi mieluusti päästä eroon koko seksistä. Tämä oli liikaa hänen monille ihailijoilleen, kuten Kiannolle.

Mutta ilmiönä tuo henkinen intohimo on kiinnostava. Ainakin Leinon varhaisimmalla kaudella näyttäisi asia olleen niin, että hän ihaili suunnattomasti jotakin, jota ei saattanut käsittää. Das Ewig-weibliche nyt vain oli niin lumoavaa, vaikka hän ei siitä mitään oikeastaan tiennytkään.

Se lieneekin varsin normaali asian tila. Miehestä tuntuu, ainakin monesta, luonnottomalta mitata naista samoilla mitoilla kuin itseään. Olisi esimerkiksi pyhäinhäväistys sanoa jotakuta naista typeräksi. Sehän on aivan väärä ja rienaava kategoria.

Kun nainen puhuu, ei mies pelkästään kuuntele häntä, sikäli kuin nyt kuuntelee, vaan katsoo samaan aikaan pään asentoa, suuta ja silmiä. Banaalitkin asiat kuulostavat ilmestyksiltä, jos ne sanoo sellainen olento. Ja nainen tietää sen.

Ajatus naisellisen typeryyden mahdollisuudesta on itse asiassa kai tullut maailmaan vasta feminismin myötä. He ovat vaatineet sitä oikeudekseen ja saaneet ansionsa mukaan.

Muistan, että Nietzsche joskus jossakin runossaan mainitsi parin tytön olevan syviä ajattelematta mitään. En suinkaan väitä, että Leinon naiset olisivat olleet mitättömyyksiä, asiahan ilmeisesti oli päinvastoin.

Aikamoinen sydäntenmurskaaja se oli, tämä Nalle. Sitä ei hänen patsaansakaan perusteella oikein uskoisi, mutta ehkä tämä todistaa vain siitä, että naisten vaatimukset miehiin nähden ovat paljon korkeammalla tasolla kuin miesten arvostukset, joita kyllä myös suotta vähätellään.

Tuohon aikaan tuskin edes tunnettiin universaalia jakoa rinta- ja pyllymiehiin johtuen jo siitäkin, että alastomuuskulttuuria ei vielä ollut. Toki ovelat naiset aina keksivät tapoja avujensa esittelemiseksi.

Joka tapauksessa niiden naisten kavalkadi, jotka jäivät Leinon lumoihin, on häikäisevä. Tuntuu kummalliselta ajatella rakkaussuhdetta sellaisen aristokraattisen ilmestyksen kuin Aino Kallaksen ja puliukkotasolle vaipuvan Leinon välillä.

Ja oliko se Leino oikeasti hyvä runoilija? Tähän voinee vastata, että ainakin hän oli runoilija (mitä sanaa ehkä sitten ei kannata käyttää Saarikoskesta). On kiintoisaa huomata, että itse asiassa kaikkien hänen teostensa vastaanotto näyttää olleen ristiriitainen.

Leino osasi tehdä loistavaa tekstiä ja toisaalta myös kornia siansaksaa. On väitetty, että kustannustoimittajat tekivät tekstille usein ihmeitä. Tähän puoleen kirjoittaja ei ole syventynyt.

Kaikesta päätellen Leino oli synnynnäinen nero. Lahja tuli Jumalalta, kuten Brodski sanoi omastaan. Sitäpä mies sitten tuhlaten käytti ja jälkeä syntyi aivan valtavasti, hyvää ja huonompaa.

Eiköhän Leino ole patsaansa ja liputuspäivänsä ansainnut. Nekin ovat kiinnostava ilmiö. Jostakin syytä tuntuu varsin luonnolliselta, ettei Saarikoskella ole vastaavia eikä niitä varmaan koskaan tulekaan. Turhaan hän Leinon vertaiseksi yritti.