Hurjia aikoja

Hurjia aikoja

Saksalainen Philipp Blom julkaisi jokunen vuosi sitten kirjan Euroopan historian vuosista 1900-1914. Nimi, Der taumelnde Kontinent, englanniksi The Vertigo Years, kuvaa sitä menon hurjuutta, joka ei tuntunut olleen kenenkään hallittavissa, eikä sitten ollutkaan. Päistikkaa mentiin, eikä kukaan ymmärtänyt minne.

Rikkaiden tolkuton rikastuminen, Euroopan maiden rajaton mellastus maailman muiden kansojen herroina, uudet keksinnöt, joita tuli nopeammin kuin ehti ymmärtää; kaikki tämä irrotti ihmisen juuriltaan, vauhti oli pyörryttävää, meno mielivaltaista, hallitsematonta.

Oma hurja vuosikymmenemme sattuu 1960-luvulle: se hajotti ja särki siihen asti vakaana pidetyn maailman, irrotti ihmiset kirjaimellisesti juuriltaan ja heitti heidät maailmaan, joka oli kaikille uusi ja outo, tuntematon.

Koska muutoksen ulottuvuudet ja mahdollisuudet ilmeisesti olivat rajattomia, päätettiin tietenkin yrittää mahdottomia ja naurettavuuden raja ylitettiin kaikilla aloilla. Varsinainen hullu vuosi, das tolle Jahr oli 1968.  Satuin edellisenä vuonna käymään Pariisissa ja sitten pari vuotta myöhemmin uudelleen. Ennen hullua vuotta ihmiset käyttivät vielä normaalia totuttua puheenpartta. Tarjoilija oli yhä garcon, poika (tai garconne, tyttö), eikä Herr Ober, kuten itärajan, Reinin takana, mikä heijasti kansallista traditiota sekin. Mutta hullun vuoden jälkeen hän oli jo Ranskassakin monsieur. Sinänsä paradoksaalista siirtyä egalitarismin merkeissä herroitteluun, mutta niin siinä kävi.

Das tolle Jahr käännetään meillä usein hulluksi vuodeksi ja perinteisesti se Euroopassa sijoitetaan vuoteen 1848. Käännös on tietenkin ihan oikea. Kannattaa vain muistaa, että sillä on myös merkitys hurja, mieletön, samassa mielessä kuin nuoriso sanoo, että ”aivan mieletön” on jokin auto tai vaikkapa lentokone: ein tolles Fluzgeug!

Venäjällä on tällaiselle hurjuudelle ja hulluudelle oma sanansa, joka mielestäni on hyvin kuvaava sille kokonaiselle aikakaudelle, jolloin se myös tuli aivan uudenlaiseen käyttöön, sikäli kuin saatan havaita.

Kyseessä on крутой (krutoi), jyrkkä, jota hyvin usein kuulee adverbimuodossa ja huudahduksena: круто! Nykyisellä Venäjällä hurjia juttuja ei tarvitsekaan etsiskellä, ne tulevat päälle koko ajan. Ennen oli aiavn toista.

Jos Eurooppa lensi kuperkeikkaa pyörien uuteen maailmaan 1900-luvun alussa ja heräsi sitten painajaisuneen, joka osoitti, että mahdollisia olivat myös pahemmat vaihtoehdot kuin kukaan oli osannut kuvitella, niin perestroikan jälkeisellä Venäjällä meno on ollut yhtä hurjaa. Muutokset ovat käsittämättömän jyrkkiä ja suuria niin määrällisesti kuin laadullisesti: talouden, syntyvyyden, muuttoliikkeen, tiedonvälityksen, elintason, jopa sivistystason ja kansanterveyden alalla on eletty jyrkkien muutosten aikaa, ja muutokset eivät millään alalla ole olleet vain yhdensuuntaisia. Jyrkät ylä- ja alamäet ovat seuranneet toisiaan, ja nyt sitä sitten taas mennään yhtä liukua alaspäin, samaan tapaan kuin vuonna 1998 tai vuonna 2008. Ja kohta tullaan taas takaisin. Näin uskovat  miltei kaikki, oikein tai väärin.

Toivotaan niin. Mutta vielä tuosta sanasta, крутой.  Tietysti sitä on käytetty iät ja ajat, kuvittelen jopa, että se kuuluu venäjän kielen pohjimmaisiin substraatteihin, vaikka en asiaa tunnekaan. Yhtä kaikki, sen perusmerkitys on siis jyrkkä ja myös ankara, sitähän jyrkkyys myös esimerkiksi kulkijalle merkitsee. Trotskilainen toisinajattelija Jevgenija Ginzburg antoi vankileirimuistelmilleen nimeksi Крутой маршрут,  Ankara taival. Kyseessä ei ollut siis mikään mielettömän hauska reissu, vaan pikemmin päinvastoin.

Mutta 1990-luvulta lähtien krutoi tuli muotiin nuorison keskuudessa ja nyt myös alkoi löytyä Venäjältäkin yhtä ja toista, jonka nähdessään oli suorastaan pakko huudahtaa: kruto! (круто), Aivan mieletöntä! Ilmausta voi käyttää melkein missä vain, ellei pelkää sen inflaatiota. Jos tytöt lyhentävät hameitaan paljon, niin se on jo kruto, jos vielä enemmän, niin se on vielä hurjempaa еще круче! Voihan siinä käyttää toistakin uutta muotisanaa, prikolno!( прикольно!), joka konkreettisesti ottaen ilmaisee asian olevan pistävää, siis hieman kuin pikanttia, mutta venäläinen pisto on kovempi, joten synonyymi ei ole kyseessä.

 Mutta sanat nyt ovat sanoja. Oleellista toki on, ettei hurja meno kenestäkään vaikuta täysin hallitulta eikä kukaan edes näytä ymmärtävän, millaisia olisivat nyt, tässä uudessa maailmassa, normaalin menon kriteerit. Venäjä ei halua hyväksyä niitä kriteereitä, joita silla lännestä varsin suorasanaisesti tyrkytetään. Se lähestyy asioita eri kulmasta ja erilaisen kokemuksen pohjalta. Se haluaa sitä kunnioitettavan ja uskoo, ettei sitä kuitenkaan voi ymmärtää kukaan, joka ei ole tullut tähän aikakauteen samasta ympäristöstä.

Kyseessä on kulttuurishokki, joka jo kuluneen vertauksen mukaan on läheistä sukua sille, jonka saksalaiset kokivat huomatessaan yhtäkkiä joutuneensa Weimarin tasavaltaan, jossa kurjuuden määrä kilpaili vain epäoikeudenmukaisuuden ja kyynisyyden kanssa. Siitäpä sitten vain rakentamaan tolkullisempaa maailmaa yhden järkevän, tai ainakin johdonmukaiselta kuulostavan Johtajan johdolla. Näinhän se alkoi, tai siis jatkui. Hurjan menon jälkeen seurasi vielä hurjempaa, takaisin ei ollut enää tietä.

Toivotaan, etteivät asiat Venäjällä mene samaan jamaan (яма) eli kuoppaan kuin ne menivät aikoinaan Saksassa. Sitä meidän kaikkien etu vaatii eikä sitä, että Putinia nöyryytetään rankaisemalla Venäjän kansaa.

Mutta hurjaa tämä on ja jos kiiruhdetaan asioiden edelle, niin historiankirjoituksessa, kun Venäjän nykyistä tilaa selostetaan, saattaisi sana krutoi olla hyvä yleisnimi tälle aikakaudelle, joka alkoi perestroikasta ja jatkuu yhä. Крутые десятилетия. Hurjaa merkitsee myös adjektiivi лихой, mutta se ei oikein sovellu tässä ainakaan vielä näillä näkymillä. Nimittäin sana лихолетье merkitsee kurjia-  eli hätävuosia. Sillä nimellä käännetään venäjäksi myös Isoviha: Великое лихолетье. Ei niitä nyt vielä ole näkyvissä, ei meillä eikä heillä.

Mutta Venäjän historiassa, etenkin neuvostoajalla oli tapana puhua suurella arvostuksella historian jyrkistä käänteistä (крутые повороты истории), nehän olivat sitä itseään, eli vallankumousta, joka Marxin ja Leninin häiriintyneen mielikuvituksen mukaan oli historian veturi. Joidenkin mielestä sellaiselle olisi nyt tilausta, ainakin ellei kansaa käy sääliksi. Konservatiivina osaan vain kauhistua koko ajatusta. Tulevalle vuodelle toivotan kaikille: olkoon tienne tasainen! Пусть дорога будет гладкой!

Ennen kapinaa

 

Uusi Helsinki ja uudet naiset

 

Eino Leino, Kootut teokset XII, Otava 1928, 467 s. (Seikkailijatar,  Venäläinen kertomus 1913; Pankkiherroja, Kuvaus nyyaikaisesta suomalaisesta liike-elämästä 1914; Paavo Kontio, lakitieteen tohtori. Romaani 1915).

Ravintoloiden ja alkoholin, kuin myös lemmenseikkailujen tuntijana Eino Leinolle olisi tarvittaessa hyvinkin voinut antaa käytännön asiantuntijan (professor of practice) viran ja toimen (vrt. Vihavainen: Haun virvatuli tulokset).

1900-luvun alku oli huimaa menoa (ks. Vihavainen: Haun hurjia aikoja tulokset) monessa suhteessa koko Euroopassa ja ensimmäinen maailmansota sitten vielä omalla tavallaan kruunasi suuret muutokset hävittämällä paljon vanhaa ja aikansa elänyttä. Sitähän siltä oli yleisesti odotettukin, joskaan ei niin epämiellyttävällä tavalla.

”Teillä oli silloin paljon rikkaita ihmisiä” tuumasi muuan ulkomaalainen, muistaakseni englantilainen kävellessämme keskellä Kruununhaan Jugend-taloja. Niinhän niitä oli, meilläkin ja oli myös paljon keinottelijoita, jotka halusivat tulla vielä rikkaammiksi ja nopeasti sittenkin.

Useammastakin suusta on kuultu, että tuota suunnilleen toiseen sortokauteen sijoittuvaa ajanjaksoa eli vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen loppua ja sen jatkoa Helmikuun vallankumoukseen saakka leimasi meillä kyyninen aatteettomuus.

Sapelisenaatti hallitsi ja bisnestä tehtiin, myös venäläinen raha kelpasi hyvin ja jos sotaa ja vallankumousta ei olisi tullut, olisi Suomi nopeasti venäläistynyt, sillä eihän meillä osattu edes venäläistä kunnolla vihata, vaikka olisi pitänyt, kuten Elmo E. Kaila, AKS:n ideologi päätteli.

Eino Leino on tuosta aattettomuudesta samaa mieltä. Hän on piirrellyt tuon ajan hahmoista sketsejä ja karikatyyrejä merkittävässä proosatuotannossaan, joka ei kenties aina nouse suurin taiteellisiin korkeuksiin, mutta on kiinnostavaa viihdelukemistoa ja myös ajankuvausta, jollaisena se esiintyykin.

”Pankkiherroissa” tehdään lyhyesti sanoen kavalluksia ja petoksia ja sitten itsemurhia. Aika on suurten bisnesten aikaa, mutta myös suurten konkurssien, jotka eivät ole vain kevytmielisen sijoittamisen aiheuttamia, vaan niiden takana on säännönmukaisesti rikos.

Juonista ei sen enempää, mutta uusi elämäntapa yhteiskunnan ylemmissä kerroksissa oli kertojan mukaan selvästi nähtävissä. Kahdessakymmenessä vuodessa oli koko tuon seurapiirin kuva muuttunut ja myös niiden laitosten, joita se kansoitti. Veltto nautinnonhalu oli vallannut kaikki ja elettiin velaksi. Kun kotimaiset lainarahat loppuivat, otettiin ulkomaista.

Myös huvihuoneistojen määrä räjähti ja niiden luonnekin muuttui: ei enää polkkaa, valssia ja franseesia, vaan tangoa ja matshista. Juomina olivat nyt väkevät alkoholit eivätkä enää viattomat viinit, joita oli bodegoissa siemailtu.

Ja olennaisella tavalla olivat muuttuneet naiset ja sukupuolielämä. Enää ei ollut bordelleja, mutta koko kaupunki oli muuttunut yhdeksi bordelliksi. Ne entiset kelpo tytöt olivat nyt löyhätapaisia huvittelijoita ja mukana yöelämässä, heidän kanssaan oli ammattilaisten jo vaikea kilpailla.

Miesten kohdalla oli kysymys vain rahasta. Naisia riitti joka sormelle, jos rahaa oli tarpeeksi. Myöskin luonnottomista sukupuoli-vieteistä kuuli ulkomailta palannut sankari kuiskailtavan ja oli ilmaantunut suorastaan uusia ammattikuntia.

Sellaisista maanalaisista lähdesuonista ne vaillingit ja vararikot, petkutukset ja itsemurhat kumpusivat: oli saatava vain rahaa, rahaa ja rahaa…

”Seikkailijatar” on nimeään myöten ”venälänien tarina”, vaikka jo venäläiset nimet ovat kautta linjan hullunkurisia ja osoittanevat, ettei kirjoittaja liene oikeastaan ollut kovinkaan syvällisesti tuossa miljöössä mukana.

Joka tapauksessa sen keskushenkilö on moraalisesti täydellisen rappeutunut nainen, joka tavoittelee vain nautintoa ja sen saamiseksi käyttää hyväkseen miehiä, jotka panee myös tappamaan toisiaan.

Kyseessä on venäläinen ilmiö, selittää kirjoittaja. Loppujen lopuksi syyllinen on se mätä yhteiskuntaluokka joka on tämän Zaïdan kasvattanut: ne miehet, jotka olivat tämän kaltaisten naisten orjia, olivat samalla alempiensa julmimpia tyranneja kuten myös verisaunoja toimeenpanneiden kuvernöörien ja kenraalien, virkamiesten ja upseerien hyvä ystäviä ja tuttavia…

Vai oliko kyseessä loppujen lopuksi nimenomaan sukupuoli, mutta kumpi? Avainasemassa olivat ehkä lopultakin heikot miehet, joita nuo käärmeet käsittelivät mielensä mukaan?

Itse asiassa myös sekä ”Paavo Kontiossa” että ”Pankkiherroissa” on myös mukana hahmoja, jotka edustavat samanlaista äärimmäisen kieroa naisellista viekkautta, vaikka samat henkilöt saattavat sen lisäksi olla mitä rakastettavimpia ja uhrautuviakin.

Mutta sellaistahan se kaunokirjallisuus on.

Kiihdytyksiä

 

Eteenpäin, aika!

 

Siirtyminen komentotalouteen oli Venäjän vallankumouksista suurin. Siihen sisältyivät niin maatalouden kollektivisointi, ”riistäjäluokkien” likvidointi kuin suunnitelmallinen maan teollistaminen ja urbanisaatio. Samalla väestö opetettiin lukemaan ja vieroitettiin uskonnosta ja muusta taikauskosta.

Periaatteessa kyseessä oli historian suuri vapautusoperaatio, joka vei kokonaisen suuren kansan pois henkisestä pimeydestä ja pakkovallasta uuteen vaurauteen ja valistukseen.

Käytännössä seurasi heti alkuun täysi sekasorto ja mielivalta ja sitten suuri nälänhätä. Terrori otettiin laajaan käyttöön vastarinnan tukahduttamiseksi.

Vanha maaseudun perinteinen elämänmeno oli jättänyt paljon paikallista päätösvaltaa jopa maaorjuuden aikana. Nyt se korvattiin uudella raa’alla pakkovallalla ja kohtuuttomilla rangaistuksilla, joita sai jopa ja etenkin itse tuottamansa viljan syömisestä.

Toki filosofista ajattelua opiskelleet saattoivat lohduttautua sillä, että vapauskin on ja voi olla ainoastaan välttämättömyyden hyväksymistä ja johan antiikin auktorit olivat ymmärtäneet, että vanki voi olla vapaampi kuin vartijansa, kunhan säilyttää oikean mielentilan.

Koko tuo hirmuinen muutos oli kuitenkin ennen muuta modernisaatiota, kuten filosofipiireissä ajateltiin, vaikka kriittiset tarkkailijat arvelivatkin, ettei maaseutua loppujen lopuksi edes modernisoitu kuin puoliksi, sillä turpeeseen kiinnittäminen ja oman pikkuruisen aputalouden varaan jääminen piti väestön pikemminkin kiinni menneisyydessä.

Silti Neuvostoliitto kokonaisuutena teki huomattavan loikan kohti tulevaisuutta, olkoonkin, että se tapahtui pistoolinpiipun edessä. 1930-luvun lopulla maan raskas teollisuus ja energiantuotanto olivat kasvaneet huimasti.

Jo ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana (joka suoritettiin sangen merkittävästi ”ennen määräaikaa” eli neljässä vuodessa vuosina 1928-1932) koko maa oli pantu sellaiseen kuohuntatilaan, jota ei kuuna päivänä ollut nähty.

Oltiin ikään kuin valtavassa aikakoneessa. Tunnettu ja melko hyväkin kirjailija Valentin Katajev kirjoitti asian kunniaksi dokumentaarisen romaanikronikan: Eteenpäin, aika! (Время -вперед!). Kello, joka siirtyi ihmisen huudon voimasta eteenpäin kuvattiin tunnetussa julisteessa. Ihmisestä oli tullut ajan herra. Kun kapitalismissa oli jääty luonnonvoimien armoille, kyettiin sosialismissa niitäkin komentamaan, ihan ajan kulumista myöten!

Eiväthän Neuvostoliiton viisivuotissuunnitelmat eli pjatiletkat yhtä tyhjän kanssa olleet, kaukana siitä. Maa kykeni 1930-luvun lopulla tuottamaan ja tuotti enemmän sotamateriaalia kuin muut maat yhteensä ja historia osoitti, ettei sen tarvinnut jäädä nurkkiin ruostumaan.

Silti myös koko muu maailma, 1930-luvj suuresta lamakaudesta huolimatta siirtyi sekin uuteen maailman hyppäyksenomaisesti. Muutos oli itse asiassa käsittämättömän nopea.

Windsorin herttua, eli kruunusta luopunut kuningas Edward VIII (1894-1972) kuvaa muistelmissaan elämäänsä rajua muutosten aikaa.

Pikku Edward sai vielä lapsena istuskella kuningatar Viktorian (1819-1901) polvella. Kuningatar  symbolisoi Brittiläisen imperiumin mahdin aikakautta ja oli hallinnut vuodesta 1837 saakka. Hän antanut nimen kokonaiselle aikakaudelle, jolloin Englannin laivasto ja Englannin teollisuus olivat johtavassa asemassa koko maailmassa. Imperiumiin kuului neljäsosa koko maapallon asuttavasta alueesta ja vielä enemmän se väestöstä.

Kruunusta vuonna 1937 luopunut Edward muisteli varttuneensa sellaisten ihmisten seurassa, jotka vielä viipyivät 1800-luvun rauhallisissa oloissa. Krimin sodassa taistelleet miehet olivat silloin vasta kuusissakymmenissä ja entinen pääministeri Gladstone oli vielä kuullut tykkien tervehtivän Wellingtonin herttuan voitto Napoleonista.

Edward oli täyttänyt kahdeksan vuotta, ennen kuin hän ensi kerran kiersi sähkökosketinta, ajoi hevosettomissa vaunuissa tai kuunteli gramofonin ”typerryttävää” ääntä.

Lentokoneen hän näki vasta viisitoistavuotiaana merikadettina ja oli melkein 30-vuotias kuullessaan ensimmäisen radiosanomansa.

Niistä 20 ruhtinaasta tai heidän vallastaan, jotka Edwardin syntyessä hallitsivat Euroopassa, oli vai kuusi säilynyt muistelmien ilmestyessä vuonna 1951. Tämä kirja, A King’s Story julkaistiin suomeksi WSOY:n toimesta jo samana vuonna.

Vuonna 1951, kahden maailmansodan jälkeen Edwardilla, entisellä kuninkaalla ja Windsorin herttualla oli täysi syy päivitellä maailman huimaa muuttumista, joka koski myös kaikkein ylhäisimpiä piirejä. Suuria historian kiihtymiskausia olivat olleet 1900-luvun alkuvuodet, joista on kirjoitettu tätä asiaa korostava kirjakin (Vihavainen: Haun hurjia aikoja tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Mitä tulee sellaiseenkin näennäisesti staattiseen yhteisöön kuin suomalainen maaseutu, oli sekin itse asiassa joutunut hurjan menon pyörteisiin jo hieman aiemmin (vrt. Vihavainen: Haun kauppis-heikki murros tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Helsingin olympialaisten aattona ei eletty enää perinteisessä, vuosisataisessa pysähtyneisyydessä, vaikka meidän perspektiivistämme katsoen Suomen suuret murrokset, sekä sosiaalisessa että kulttuurisessa mielessä olivat vasta edessä päin. Tosin hyvin lähellä.

Windsorin herttua, samoin kuin omat isovanhempani olivat nähneet Euroopan muutokset keisarien vallasta demokratiaan ja höyrykoneista atomiaikaan. Vaikka Suomen maatalous oli yhä hevosvetoista, oli aikamatka kiertokoulujen oppikirjojen tavaajista ensin sanomalehtien lukijoiksi ja sitten radion kuuntelijoiksi ollut pitkä harppaus.

Atomiaseet tunnettiin luojan kiitos sentään vain kuulopuheelta, kuten myös suihkukoneet ja ohjukset ja vankasti 1800-luvun mentaliteetissa pysytellyt isoisäni vaati, että jos uutta rakennettiin, se oli tehtävä vanhaan tyyliin ja vanhan kivijalan päälle.

Kukaan ei häntä voinut muuhun pakottaakaan ja niinpä patriarkaalista leimaa yhä kantavassa elämässä säilyi tietty, turvallinen annos jatkuvuutta ja jopa sellaista vapautta, jota ei ollut niillä, joiden aikaa oli yritetty pakottaa väkivalloin eteenpäin.

Sieltä hevosten ja viikatteiden aikakaudesta se uusi ja uljas Suomikin pian ponnisti raudan ja petroolin voimalla kohti yhä hurjempaa spurttia kohti uutta taloutta, yhteiskuntaa ja kulttuuria.

Nopea muutos on nyt jatkunut miltei hellittämättä jo puolitoista vuosisataa, eikä muutokselle loppua näy.

Putinin hullu kuiskaaja

 

Venäjän uusi supertiede?

 

A.G. Dugin, Geopolitika Rossii. Akademitšeski projekt, Moskva 2014, 521 s.

 

Meillä ei vielä pari vuosikymmentä sitten käytetty juuri lainkaan sanaa geopolitiikka. Kyseessähän oli sodanedellisinä vuosikymmeninä muotiin tullut, erityisesti natsien suosima kvasitiede, joka ei ainoastaan pyrkinyt selittämään historiaa maantieteen kautta, vaan myös luuli voivansa antaa normatiivisia ohjeita politiikalle.

 Parhaimmillaan kyseessä oli joissakin tapauksissa antoisa tarkastelukulma, joka piti tapahtumien selittämisessä silmällä maantieteen eri valtioille tarjoamia strategisia etuja ja haittoja ja huonoimmillaan mumbo-jumboa, joka tarjosi ongelmiin aina yhtä ihmelääkettä eli sotaa, muka ”luonnon” vaatimuksena.

Nyt sekä käsite että sen alla harjoitettava kvasitiede ovat tulleet taas näyttävästi esille. Tämä on ennen muuta moskovalaisen professori Aleksandr Duginin -sanoisiko- ansiota. Dugin on äärimmäisen tuottelias eksentrinen ajattelija, jonka julkaisuluettelo jo tässä vuonna 2014 ilmestyneessä kirjassa käsittää kymmeniä monografioita, jotka usein ovat sangen paksuja, kuten Etnososiologia (844 s.) tai Neljäs tie (683 s.).

On ilmeistä, että voimme puhua maanisesta persoonallisuudesta, jonka obsessioihin kuuluu aivan erityisesti sota. (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=dugin ).

Käsillä olevan kirjan ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2011. Tämä uudempi on vuodelta 2014 ja siinä ovat siis jo mukana sellaiset kirjoittajaa tavattomasti ilahduttaneet asiat kuin Krimin valtaus ja Itä-Ukrainan miehitys. Painos on jostakin syystä vaatimattomat 500, mikä liittynee tuon ajan oppikirjatarpeisiin.

Kirja on esittelytekstin mukaan virallisesti hyväksytty sosiologian oppialan kirjallisuudeksi, joskin sitä suositellaan myös geopolitiikan, historian ja politiikan opiskelijoille ja laajemmallekin yleisölle. Kyseessä kerrotaan olevan geopolitiikan venäläisen koulukunnan perustajan ensimmäinen Venäjän historian ja sen solmukohtien geopoliittinen rekonstruktio.

Kirjan abstraktissa kerrotaan tarkemmin, että kirja perustuu Moskovan yliopistossa pidettyihin luentoihin, joissa Venäjän historiaan on sovellettu geopoliittista metodia ja kaikki on saatettu thalassokratian ja tellurokratian välisen globaalisen kilpailun kontekstiin. Thalassokratia tarkoittaa siis merikeskeistä maailmaa ja tellurokratia maakeskeistä -nämähän ovat klassisen geopolitiikan peruskäsitteitä.

No, onhan yliopistoissa, tieteen vapauden takia ollut aina mahdollista esittää kaikenlaisia spekulatiivisiakin ajatuksia, saattavathan ne mielikuvitusta virkistää ja olla siten hyödyllisiäkin.

Mutta tämä kirja on kyllä omaa luokkaansa. Neuvostoaikana kaikki joutuivat opiskelemaan dialektista ja historiallista materialismia (diamat ja istmat). Silloisen ajattelun mukaan nämä muodostivat supertieteen, jonka kanssa kaikkien muiden tieteiden piti olla sopusoinnussa, jotta ne voitaisiin tunnustaa tieteellisiksi. Tämä koskiyhtä hyvin luonnontieteitä kuin humanistisia ja yhteiskunnallisiakin.

Jotta tällainen järjettömyys olisi voitu viedä läpi, tarvittiin valtava määrä ajatustyötä ja selitttelyä ja jokaisessa tieteellisessä teoksessa oli alussa pitempi tai lyhyempi katsaus, joka osoitti hengentuotteen olevan marxismi-leninismin supertieteen kanssa sopusoinnussa.

Nythän sellaista ei toki enää ole. Sellaiset alat kuin sosiologia ja kybernetiikka leimattiin aikoinaan porvarillisiksi kvasitieteiksi ja niiden harjoittaminen lopetettiin joksikin aikaa. Myöhemmin havaittiin viisaammaksi vain selittää ne marxismiin soveltuviksi.

Sosiologia on Venäjällä nyttemmin ollut tiukasti empiiristä ja aika lailla amerikkalaisvaikutteista. Sitä se näyttäisi johtavien aikakauskirjojen valossa olevan vieläkin ja on helppo kuvitella, mitä esimerkiksi Pietarin Eurooppalaisenyliopiston sosiologit sanovat tieteensä duginilaisesta variantista. Itse asiassa he kyllä sanoivatkin sen jo pari vuosikymmentä sitten.

Sosiologiasta jotakin tietävälle menee ihmetyksen sormi hämmästyksen suuhun, kun hän lukee tätä sosiologian oppikirjaa. Miten ihmeessä sosiologia voi olla alisteinen geopolitiikalle? Onko tosiaan niin, että bysanttilaista traditiota ja tellurokratiaa edustavat venäläiset ja thalassokraattiset länsimaalaiset ovat keskenään aivan kuin eri lajeja (natsit käyttivät termiä Aftfremd), jotka eivät voi ymmärtää toisiaan eikä niiden pidäkään? Onko tilan vaikutus ihmisen psyykeen ratkaisevan suurta ja sekö on venäläisen sielun perustekijä? Entä ne muut tekijät?

Normaalin länsimaisen tieteellisyyden näkökulmasta kirjan perusoletukset ovat täyttä hokkuspokkkusta eikä kirjailija menekään empiiriselle tasolle, vaan toistelee geopoliittisten aivoitustensa höysteeksi vanhoja slavofiilisiä väitteitä siitä, että läntinen kristillisyys on jo yli vuosituhat sitten harhaantunut aidosta kristillisyydestä, jota vain venäläinen ortodoksia edustaa. Memento filioque!

No, saahan sitä kaikenlaista hupsutella, vaikka suuresti ihmetyttääkin, että kirjoittaja saa tehdä sitä hyväksytyssä yliopistollisessa oppikirjassa. Uskomattomimmat kirjan kohdat sisältyvät kuitenkin sen loppuosaan, jonka voi sanoa olevan yksinkertaisesti tähän maailmanaikaan sovellettua natsismia, jolle sota on pyhä ja keskeinen asia.

Kirjan mukaan Venäjästä tehtiin 1990-luvulla korporaatio, joka oli itse asiassa anti-Venäjä. Sen jälkeen Putin pelasti sen. Vuonna 2014, Krimin liittämisen jälkeen ”korporaatioVenäjä” lakkasi olemasta olemassa.

Venäjää pidettiin tuona häpeällisenä ja kuolemanvaarallisena aikana tavallisena valtiona, joka se ei ole. Venäjä on sivilisaatio, joka ei kuulu läntiseen sivilisaatioon, joka on sen antagonistinen vihollinen. Venäjä on tasavahva (ravnosilnaja) koko lännen kanssa ja käy sitä vastaan taistelua elämästä ja kuolemasta.

Venäjän talous yhdessä BRICS-maiden kanssa on siirtymässä uudelle tasolle, joka ei enää ole kapitalismia. Kapitalismihan on protestanttisen hengen luomus, kuten jo Max Weber osoitti… Venäjän uskonto ei ole mammonan, vaan Kristuksen uskonto, sanoo kirjoittaja, viemättä asiaa konkreettiselle tasolle. Esimerkiksi oligarkkien uskonnollisesta roolista olisi kiintoisaa kuulla enemmänkin.

Jo tässä kirjassa eli vuonna 2014 Dugin väittää, että Venäjää vastaan käydään armotonta geopoliittista sotaa, kuolemaan asti (она ведется против нас и ведется беспощадно, на поражение, насмерть).

Siinähän sitä on opiskelijoille hengen ravintoa. Juuri nyt siis ratkaistaan kysymystä siitä, onko Venäjä olemassa sivilisaationa vai eikö ole. Jos se haluaa olla, on sen pakko valloittaa Kaakkois-Ukraina, Novorosssija. Miksi näin on, tietää vain geopolitiikan Jumala.

Mihin Venäjä sitten lopulta pyrkii? Sen jylhä kohtalo on pyrkiä valloittamaan lopulta koko maailma: расширение до естественных границ Северо-Восточной Евразии, Турана, с перспективой распространения зоны влияния за ее пределы, вплоть до масштаба всей планеты…

Siinäpä se, sanasta sanaan. Kyse ei siis valitettavasti ole pahantahtoisesta panettelusta, vaan selvästi ja varauksitta julkituodusta maniasta. Valitettavasti muuan Putin-niminen henkilö näyttää nykyään ottavan Duginin houreet täydestä todesta. Pian suomeksi ilmestyvässä teoksessaan Bengt Jangfelt arvelee, että Putinin käänne tällaisen geopoliittisen uskonnon suuntaan näyttäisi tapahtuneen vuonna 2012, jolloin hän tapasi Duginin.

Kukapa hänen tiennee. Putinin eilinen esiintyminen Valdai-klubissa vaikuttaa käsittämättömän sekopäiseltä, ellei sitä selitä juuritällaisilla Duginin ajatuksilla. It’s madness, but there’s method in it.

Dugin imartelee Putinia ja tekee tästä maailmahistorian navan käyttäen keskiaikaista hallitsijan kahden ruumiin käsitettä. Hänen mielestään Putinin ”poliittinen ruumis” (body politic) on mystisellä tavalla koko Venäjän ruumis: Второе тело Путина -это русское тело, в нем живет дух России как государства, народа, цивилизации. И сейчас этому духу брошен экзистенциальный вызов… (Putinin toinen ruumis on venäläinen ruumis, siinä elää Venäjä valtiona, kansana ja sivilisaationa. Sille on nyt heitetty eksistentiaalinen haaste…).

Taidatkos sen paremmin sanoa. Elämme hurjia aikoja, hullujakin.

Uppoamisvaara.

 

Hullujen laivassa

 

”Hullujen laiva” (ks. Vihavainen: Haun narrien laiva tulokset) on vanha, jo antiikin ajalta periytyvä vertaus maailmasta, jota kansoittavat ja ohjaavat toinen toistaan vähämielisemmät ihmisolennot, jotka usein vielä toimivat ilmeisen euforian vallassa. Tämä teema on innoittanut monia taitelijoitakin. Heille olisi taas töitä.

Venäjällä on jo pitemmän aikaa kukoistanut oma, sille tyypillinen hulluuden muoto, johon liittyvät suuruusharhat ja kuvitelmat omasta ylivertaisuudesta, erityisesti moraalisesta.

Toki Venäjä oli jo 1990-luvulla omaksunut rationaalisemman politiikan, joka täytti suurvaltachauvinistien sydämet kauhulla: siitä oli tulossa normaali valtio muiden joukossa, itse asiassa ”korporaatio”, eikä valtio.

Krimin valtauksesta lähtien tilanne muuttui ja Aleksandr Dugin, jota enimmäkseen vielä  pidettiin hourulan aidan väärälle puolelle vahingossa joutuneena haihattelijana, nousikin uuden Venäjän suureksi, edustavaksi hahmoksi.

Ettei pääsisi unohtumaan, julkaisen tässä uudelleen katsauksen erääseen hänen kirjoittamaansa kirjaan. ”Geopolitiikka” ei suotta ole aikamme muotikäsitteitä. Sellainenhan se oli myös natsismin kukoistusaikana (ks. myös Vihavainen: Haun maksim kalašnikov tulokset).

Kun kysytään, kuuluuko Suomi tällaisten ”geopoliitikkojen” ajattelussa Venäjään, on vastaus selvä: totta kai se kuuluu. Miksi näin on, on vaikeampi kysymys.

Ei ”geopolitiikka” siinä mielessä, kuin Venäjän lunatic fringe sitä harrastaa, ole mihinkään normaaliin tieteeseen rinnastettava asia, vaan aivokummitus, joka omaksutaan uskolla. Ei sitä tarvitse perustella, päinvastoin, kaikki muu perustellaan sillä.

Tässä siis hieman tästä ”tieteestä” sellaisena, kuin e esitetään yliopistollisessa oppikirjassa:

 

perjantai 28. lokakuuta 2022

Putinin hullu kuiskaaja

 

Venäjän uusi supertiede?

 

A.G. Dugin, Geopolitika Rossii. Akademitšeski projekt, Moskva 2014, 521 s.

 

Meillä ei vielä pari vuosikymmentä sitten käytetty juuri lainkaan sanaa geopolitiikka. Kyseessähän oli sodanedellisinä vuosikymmeninä muotiin tullut, erityisesti natsien suosima kvasitiede, joka ei ainoastaan pyrkinyt selittämään historiaa maantieteen kautta, vaan myös luuli voivansa antaa normatiivisia ohjeita politiikalle.

 Parhaimmillaan kyseessä oli joissakin tapauksissa antoisa tarkastelukulma, joka piti tapahtumien selittämisessä silmällä maantieteen eri valtioille tarjoamia strategisia etuja ja haittoja ja huonoimmillaan mumbo-jumboa, joka tarjosi ongelmiin aina yhtä ihmelääkettä eli sotaa, muka ”luonnon” vaatimuksena.

Nyt sekä käsite että sen alla harjoitettava kvasitiede ovat tulleet taas näyttävästi esille. Tämä on ennen muuta moskovalaisen professori Aleksandr Duginin -sanoisiko- ansiota. Dugin on äärimmäisen tuottelias eksentrinen ajattelija, jonka julkaisuluettelo jo tässä vuonna 2014 ilmestyneessä kirjassa käsittää kymmeniä monografioita, jotka usein ovat sangen paksuja, kuten Etnososiologia (844 s.) tai Neljäs tie (683 s.).

On ilmeistä, että voimme puhua maanisesta persoonallisuudesta, jonka obsessioihin kuuluu aivan erityisesti sota. (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=dugin ).

Käsillä olevan kirjan ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2011. Tämä uudempi on vuodelta 2014 ja siinä ovat siis jo mukana sellaiset kirjoittajaa tavattomasti ilahduttaneet asiat kuin Krimin valtaus ja Itä-Ukrainan miehitys. Painos on jostakin syystä vaatimattomat 500, mikä liittynee tuon ajan oppikirjatarpeisiin.

Kirja on esittelytekstin mukaan virallisesti hyväksytty sosiologian oppialan kirjallisuudeksi, joskin sitä suositellaan myös geopolitiikan, historian ja politiikan opiskelijoille ja laajemmallekin yleisölle. Kyseessä kerrotaan olevan geopolitiikan venäläisen koulukunnan perustajan ensimmäinen Venäjän historian ja sen solmukohtien geopoliittinen rekonstruktio.

Kirjan abstraktissa kerrotaan tarkemmin, että kirja perustuu Moskovan yliopistossa pidettyihin luentoihin, joissa Venäjän historiaan on sovellettu geopoliittista metodia ja kaikki on saatettu thalassokratian ja tellurokratian välisen globaalisen kilpailun kontekstiin. Thalassokratia tarkoittaa siis merikeskeistä maailmaa ja tellurokratia maakeskeistä -nämähän ovat klassisen geopolitiikan peruskäsitteitä.

No, onhan yliopistoissa, tieteen vapauden takia ollut aina mahdollista esittää kaikenlaisia spekulatiivisiakin ajatuksia, saattavathan ne mielikuvitusta virkistää ja olla siten hyödyllisiäkin.

Mutta tämä kirja on kyllä omaa luokkaansa. Neuvostoaikana kaikki joutuivat opiskelemaan dialektista ja historiallista materialismia (diamat ja istmat). Silloisen ajattelun mukaan nämä muodostivat supertieteen, jonka kanssa kaikkien muiden tieteiden piti olla sopusoinnussa, jotta ne voitaisiin tunnustaa tieteellisiksi. Tämä koskiyhtä hyvin luonnontieteitä kuin humanistisia ja yhteiskunnallisiakin.

Jotta tällainen järjettömyys olisi voitu viedä läpi, tarvittiin valtava määrä ajatustyötä ja selitttelyä ja jokaisessa tieteellisessä teoksessa oli alussa pitempi tai lyhyempi katsaus, joka osoitti hengentuotteen olevan marxismi-leninismin supertieteen kanssa sopusoinnussa.

Nythän sellaista ei toki enää ole. Sellaiset alat kuin sosiologia ja kybernetiikka leimattiin aikoinaan porvarillisiksi kvasitieteiksi ja niiden harjoittaminen lopetettiin joksikin aikaa. Myöhemmin havaittiin viisaammaksi vain selittää ne marxismiin soveltuviksi.

Sosiologia on Venäjällä nyttemmin ollut tiukasti empiiristä ja aika lailla amerikkalaisvaikutteista. Sitä se näyttäisi johtavien aikakauskirjojen valossa olevan vieläkin ja on helppo kuvitella, mitä esimerkiksi Pietarin Eurooppalaisen yliopiston sosiologit sanovat tieteensä duginilaisesta variantista. Itse asiassa he kyllä sanoivatkin sen jo pari vuosikymmentä sitten.

Sosiologiasta jotakin tietävälle menee ihmetyksen sormi hämmästyksen suuhun, kun hän lukee tätä sosiologian oppikirjaa. Miten ihmeessä sosiologia voi olla alisteinen geopolitiikalle? Onko tosiaan niin, että bysanttilaista traditiota ja tellurokratiaa edustavat venäläiset ja thalassokraattiset länsimaalaiset ovat keskenään aivan kuin eri lajeja (natsit käyttivät termiä Aftfremd), jotka eivät voi ymmärtää toisiaan eikä niiden pidäkään? Onko tilan vaikutus ihmisen psyykeen ratkaisevan suurta ja sekö on venäläisen sielun perustekijä? Entä ne muut tekijät?

Normaalin länsimaisen tieteellisyyden näkökulmasta kirjan perusoletukset ovat täyttä hokkuspokkkusta eikä kirjailija menekään empiiriselle tasolle, vaan toistelee geopoliittisten aivoitustensa höysteeksi vanhoja slavofiilisiä väitteitä siitä, että läntinen kristillisyys on jo yli vuosituhat sitten harhaantunut aidosta kristillisyydestä, jota vain venäläinen ortodoksia edustaa. Memento filioque!

No, saahan sitä kaikenlaista hupsutella, vaikka suuresti ihmetyttääkin, että kirjoittaja saa tehdä sitä hyväksytyssä yliopistollisessa oppikirjassa. Uskomattomimmat kirjan kohdat sisältyvät kuitenkin sen loppuosaan, jonka voi sanoa olevan yksinkertaisesti tähän maailmanaikaan sovellettua natsismia, jolle sota on pyhä ja keskeinen asia.

Kirjan mukaan Venäjästä tehtiin 1990-luvulla korporaatio, joka oli itse asiassa anti-Venäjä. Sen jälkeen Putin pelasti sen. Vuonna 2014, Krimin liittämisen jälkeen ”korporaatio Venäjä” lakkasi olemasta olemassa.

Venäjää pidettiin tuona häpeällisenä ja kuolemanvaarallisena aikana tavallisena valtiona, joka se ei ole. Venäjä on sivilisaatio, joka ei kuulu läntiseen sivilisaatioon, joka on sen antagonistinen vihollinen. Venäjä on tasavahva (ravnosilnaja) koko lännen kanssa ja käy sitä vastaan taistelua elämästä ja kuolemasta.

Venäjän talous yhdessä BRICS-maiden kanssa on siirtymässä uudelle tasolle, joka ei enää ole kapitalismia. Kapitalismihan on protestanttisen hengen luomus, kuten jo Max Weber osoitti… Venäjän uskonto ei ole mammonan, vaan Kristuksen uskonto, sanoo kirjoittaja, viemättä asiaa konkreettiselle tasolle. Esimerkiksi oligarkkien uskonnollisesta roolista olisi kiintoisaa kuulla enemmänkin.

Jo tässä kirjassa eli vuonna 2014 Dugin väittää, että Venäjää vastaan käydään armotonta geopoliittista sotaa, kuolemaan asti (она ведется против нас и ведется беспощадно, на поражение, насмерть).

Siinähän sitä on opiskelijoille hengen ravintoa. Juuri nyt siis ratkaistaan kysymystä siitä, onko Venäjä olemassa sivilisaationa vai eikö ole. Jos se haluaa olla, on sen pakko valloittaa Kaakkois-Ukraina, Novorosssija. Miksi näin on, tietää vain geopolitiikan Jumala.

Mihin Venäjä sitten lopulta pyrkii? Sen jylhä kohtalo on pyrkiä valloittamaan lopulta koko maailma: расширение до естественных границ Северо-Восточной Евразии, Турана, с перспективой распространения зоны влияния за ее пределы, вплоть до масштаба всей планеты…

Siinäpä se, sanasta sanaan. Kyse ei siis valitettavasti ole pahantahtoisesta panettelusta, vaan selvästi ja varauksitta julkituodusta maniasta. Valitettavasti muuan Putin-niminen henkilö näyttää nykyään ottavan Duginin houreet täydestä todesta. Pian suomeksi ilmestyvässä teoksessaan Bengt Jangfelt arvelee, että Putinin käänne tällaisen geopoliittisen uskonnon suuntaan näyttäisi tapahtuneen vuonna 2012, jolloin hän tapasi Duginin.

Kukapa hänen tiennee. Putinin eilinen esiintyminen Valdai-klubissa vaikuttaa käsittämättömän sekopäiseltä, ellei sitä selitä juuri tällaisilla Duginin ajatuksilla. It’s madness, but there’s method in it.

Dugin imartelee Putinia ja tekee tästä maailmahistorian navan käyttäen keskiaikaista hallitsijan kahden ruumiin käsitettä. Hänen mielestään Putinin ”poliittinen ruumis” (body politic) on mystisellä tavalla koko Venäjän ruumis: Второе тело Путина -это русское тело, в нем живет дух России как государства, народа, цивилизации. И сейчас этому духу брошен экзистенциальный вызов… (Putinin toinen ruumis on venäläinen ruumis, siinä elää Venäjä valtiona, kansana ja sivilisaationa. Sille on nyt heitetty eksistentiaalinen haaste…).

Taidatkos sen paremmin sanoa. Elämme hurjia aikoja, hullujakin.