Roskaväen mellakat ja älymystön vastuu

Roskaväen mellakat ja älymystön vastuu

Älymystö on kaikissa maissa aina ylpeillyt moraalisella ylemmyydellään. Asian osoittaminen kuuluukin sen keskeiseen osaamisalueeseen. Venäjällä intelligentsijan jäsenyys oli aikoinaan ennen muuta moraalinen velvoitus käydä taisteluun valtaa vastaan kansan puolesta. Älymystön korkea koulutus ja intellektuaalinen kapasiteetti antoivat sille välineet, joita kouluttamattomalla kansalla ei ollut. Niinpä älymystö sai tavallaan ilmaista toisen ryhmän tunteita. ”Olen kansan viha, sen oikeutettu viha”! huudahti aikoinaan Émile Zola. Vihaisuus onkin aina ollut muuan älymystön tunnusmerkki.

Ajat ovat muuttuneet sitten 1800-luvun. ”Kansa” ei enää ole pimeää sikäli, että se on informaatiotulvan piirissä ja voi ammentaa sieltä itselleen tarvitsemansa. Enimmäkseen se ei myöskään ole varsinaisesti lukutaidotonta. Itse asiassa länsimainen älymystö ei enää erotu kansasta korkean koulutuksensa vuoksi läheskään samassa määrin kuin vielä sata vuotta sitten. Älymystö ei myöskään enää ole yhtä kaukana joukkojen ajattelusta ja kulttuurista kuin joskus aiemmin. Toki postmodernit teoriat ovat suurille joukoille vieraita, mutta oleellinen muutos aikaisempaan on, että sekä älymystö että massat ovat eräissä suurissa kysymyksissä samalla viivalla. Huvitukset jalkapallohuliganismista metallimusiikkiin ja goottilaisleikkeihin saakka ovat usein samoja koulutustasosta riippumatta. Asia koskee myös kulttuurin peruskysymyksiä eli suhdetta uskontoon ja korkeakulttuuriin eli hyvyyden, totuuden ja kauneuden tavoitteluun. Älymystön tärkein saavutus ja keskeinen sanoma massoille on, että nämä asiat ovat yhdentekeviä, vailla absoluuttista arvoa ja jokaisen valinnat ja mieltymykset ovat yhtä hyviä kuin kenen tahansa muunkin. Arvot, sikäli kuin niistä voidaan puhua, keskittyvät yksilön ja hänen aistillisten eli ”ruumiillisten” tavoitteidensa ympärille. Ruumiillisten siksi, että ruumis ja sen tarpeet on ainoa todellisuus, joka tunnustetaan jonkinlaiseksi absoluuttiseksi totuudeksi. Arvot sen sijaan ovat abstraktio, jolla ei ole itsenäistä olemusta. Jokaisella on arvonsa eikä niiden arviointi tai vertailu ole mahdollista. Niinpä rappioalkoholistin tai narkomaanin elämäntapa on vain yksi mahdollinen muiden joukossa, ei sinänsä muita huonompi tai parempi. Huumeidenkäyttäjän ura on ehkä täynnä riskejä ja muutenkin ongelmallinen, mutta se on sitä vain, mikäli se sellaiseksi halutaan määritellä, ei sinänsä, jonkin objektiivisen mittapuun mukaan, sillä sellaisia ei ole, ei ainakaan älymystön diskursseissa.

Älymystöksi itsensä kokeva luokka on yhä olemassa. Se pitää yhä itseään korkeamman tiedon haltijana ja vartijana ja motivoi tärkeyttään erityisellä suhteellaan alaluokkaan. Tuo nykyinen alaluokka ei enää ole Marxin kuvittelema teollisuustyöläisten armeija, jolta ulosmitattiin työnsä tulos kapitalistien kerskakulutuksen hyväksi. Alaluokka muistuttaa nyt muinaisen Rooman proletariaattia. Se elää yhteiskunnan kustannuksella sitä mitenkään hyödyttämättä ja tuottaa vain jälkeläisiä, jotka ikävä kyllä jatkavat samaa elämäntapaa, jota yhteiskunta monin tavoin tukee. Älymystön roolina ei ole ollut tarjota moraalisia esikuvia tälle joukolle ja auttaa sitä pääsemään pois surkeasta tilastaan. Sen sijaan älymystön käytäntönä on ollut tämän ryhmän korottaminen normaalin pikkuporvarillisen väestönosan yläpuolelle, eräänlaiseksi saavuttamattomaksi ihanteeksi. Piittaamattomuus yhteiskunnan normeista nähdään ideaalisena vapautena ja kapinana kaikkialle tunkeutuvia herruuden verkkoja vastaan. Slummiasukas, joka ei tee työtä eikä opiskele, ei noudata lakeja, ei solmi avioliittoja eikä huolehdi perheestään nähdään vapauden ruumiillistumana kuin Tacituksen fennit aikoinaan. Vapaus taas on jostakin merkillisestä syystä absoluuttisesti arvokas asia tässä maailmassa, jossa ”vieras” herruus ulottuu kaikkialle ja ainakin yrittää sitoa yksilön haluja säännöillään. Taloudelliset edut toki kelpaavat slummiasukkaille, mutta työn tekeminen niiden saavuttamiseksi nähdään liian ikävänä ja orjuuttavana. Huumekauppa, ryöstely, prostituutio ja sossun tiski ovat helpompia ja siis arvostetumpia tapoja hankkia toimeentulo. ”Paskaduunit” ja niiden tekijät kuuluvat slummeissa alimpaan kategoriaan. Opiskelu sivistyksen hankkimiseksi olisi slummien kantajoukolle absurdi ajatus. Sivistystä halveksitaan enemmän kuin mitään muuta ja älymystö, joka itsekin on osoittanut itselleen sivistyksen arvottomuuden, näkee tässä suunnatonta vaistonvaraista viisautta. Se saa siitä myös masokistista nautintoa. Slummiasukkaiden pukeutuminen ja heidän niin sanottu musiikkinsa, joka koostuu aggressiivisesta kähinästä, jossa uhataan tappaa hyvin toimeentulevat poroporvarit, kuuluu taiteen tunnustettuihin huippusaavutuksiin ja sille jaetaan avokätisesti palkintoja ja ihailua.  Ne vaatimattomat uurastajat, jotka sosiaalista painetta uhmaten yrittävät slummeissa rakentaa normaalia porvarillista perheidylliä, joka perustuu työhön, yrittämiseen ja opiskeluun, ovat arjen sankareita ja heistä tulee myös ensimmäiset marttyyrit silloin kun joutilaan roskaväen turhautuminen kuohahtaa yli. Sillä tietenkin tämä joukko turhautuu: sen halut ovat aina suuremmat kuin sen kyvyt niiden tyydyttämiseksi ja sen elämäntapa suosii primitiivireaktiota pitkäjänteisen toiminnan sijaan.

Englantilainen lääkäri Theodore Dalrymple, joka on työskennellyt slummeissa ja vankiloissa neljällä mantereella, arvioi, että surkeinta slummiväestöä ovat englantilaiset valkoiset. Takapajuisissa maissa väestö saattaa olla hyvin köyhää, mutta sen elämällä on mielekkyyttä, sillä perheen ja suvun jatkuvuus, traditiot ja normit ovat säilyneet. Englantilaisella valkoisella narkomaanilla sen sijaan ei ole elämässä muuta kuin oma itsensä, hän ei tunne velvollisuuksia, vastuuta, päämääriä, häpeää tai katumusta. Kaikki, mitä hänen ruumiinsa tarvitsee, on seuraava piikki ja hiukan ravintoa. Henki ei kaipaa mitään, ellei ruumiintoimintoihin liittyviä aistimuksia pidetä luonteeltaan henkisinä. Tällainen ihminen ”ideaalisessa” muodossaan on täydellisen itsekeskeinen ”ruumiillisuutensa” puitteissa vegetoiva hahmo, jolle muiden kärsimykset, onni ja oikeudet ovat täydellisen yhdentekeviä. Tahto on hänelle vieras asia, mutta halu sitäkin keskeisempi. Velvollisuudet ovat käsittämätöntä kieltä, mutta ”oikeuksistaan” hän on hyvin tietoinen. Dalrymple korostaa, että slummikulttuuri on itseään uusintava elämäntapa. Kyse ei niinkään ole siitä, että köyhyys tuottaa tiettyä elämäntapaa kuin siitä, että tietty elämäntapa tuottaa köyhyyttä. Pahinta on, että yhteiskunta kuvittelee asioiden ratkeavan jakamalla lisää rahaa. Tällä tavalla ongelma ei ole ratkennut koskaan missään.

Dalrymplen kuvaama slummiasukas muistuttaa Marxin kuvaamaa ryysyköyhälistöä. Toisin kuin ihannoitu teollisuusproletariaatti, ryysyköyhälistö oli Marxillekin paheen ruumiillistuma ja hän arvioi sen myös olevan helposti porvariston lahjottavissa. Toisin kuin teollisuustyöväestöllä, ryysyköyhälistöllä ei Marxin mielestä ollut mitään historiallista tehtävää. Jälkikäteen monet Venäjän vallankumouksen tutkijat ovat kyllä olleet asiasta toista mieltä ja nähneet tuon tapahtumasarjan paljolta juuri ryysyköyhälistön järjettömänä purkauksena, jota Vastuuton seikkailija Uljanov kaikin keinoin tuki, tuhoten siten Venäjän, jonka nostaminen raunioista onnistui vasta hänen seuraajilleen valtavin uhrauksin.

Suomessa slummien synty on vasta alkutekijöissään. Sosiaalipolitiikkamme näyttää ainakin toistaiseksi onnistuneen pidättelemään sitä kehitystä, joka on tapahtunut lähes kaikkialla muualla, kaikkien hyvinvointivaltioiden mallimaata ja ihmiskunnan majakkaa Ruotsia myöten. Näyttää ilmeiseltä, että Ruotsissa slummit ovat syntyneet nimenomaan siirtolaisten ympärille. Näiden yliedustus on toki muuallakin havaittavissa. Asialle löytyy tietenkin runsaasti selityksiä, niin kulttuurisia kuin sosioekonomisia ja tarvittaessa muitakin. Yksi asia joka tapauksessa näyttää ilmeiseltä: liian nopea siirtolaisuus ja siirtolaisten keskittyminen eristyneiksi kulttuurisiksi enklaaveiksi tuottaa lopputulokseksi slummin, jonka purkaminen saattaa olla mahdotonta. Kuten sanottu, slummeja tuottaa ja ylläpitää hyvin pitkälti kulttuuri. Siksi siirtolaisten kotouttaminen on ensiarvoisen tärkeä tehtävä normaalin kehityksen turvaamiseksi. Tämä luultavasti vaatii erittäin suuria ponnisteluja, eikä se suinkaan ratkea kaatamalla ihmisille vastikkeetonta rahaa, mikä luultavasti vain pahentaa asiaa. Mikäli ihanteena pidetään, että jokainen kansanryhmä asuu maassa noudattaen omia tapojaan ja puhuen omaa kieltään sen sijaan että assimiloituisi yhteiseen vallitsevaan kulttuuriin, ollaan ilmeisesti vaarallisella tiellä, jonka kustannukset lankeavat monien sukupolvien maksettavaksi. Siirtolaisia ei kuitenkaan sovi pitää minään apinoina, joiden erikoislaatuisia tapoja ja tottumuksia vaalitaan hauskoina väriläikkinä tai peräti matkitaan. Mikäli uusien –ja vanhojenkin- väestöryhmien syrjäytyminen ja alaluokkaistuminen päästetään tapahtumaan, voi vahinko olla korvaamaton. Tämän estäminen voi jo nyt olla ylivoimainen tehtävä, mutta se on yritettävä ratkaista. Ongelman hallitsemiseksi maahanmuuttoa on myös määrätietoisesti ohjattava siten, että potentiaalisesti riskialtteinta ja kotouttamisen kannalta hankalinta ainesta ei oteta maahan enempää kuin pystytään asian mukaisesti hoitamaan.

Pariisissa ja Lontoossa autot ja talot ovat palaneet jo vuosia. Tanska ja Ruotsi ovat nyt saavuttaneet saman kehitysasteen. Lieneekö ketään, joka uskoisi, ettei tällaisia ilmiöitä koskaan voi tapahtua Suomessa? Kun ensimmäiset autot palavat, voimme sanoa, että tämä ei tapahtunut varoittamatta ja että niiden, joilla on asiasta vastuu, on syytä muistella, mitä heille sanottiin. Älymystön on meilläkin myös syytä miettiä yleistä yhteiskunnallista rooliaan. Vähäosaisten auttaminen kuulostaa aina jalolta asialta ja onkin sitä, jos se tehdään mielekkäästi. Sen sijaan pelkkä ajatukseton kehnouden ja primitiivisyyden ihannointi on älymystön petosta ja petos kohdistuu ennen muuta siihen ihmisryhmään, joka tarvitsisi tukea päästäkseen pois noidankehästä. Jotta älymystö ansaitsisi nimensä ja roolinsa nyky-yhteiskunnassa, sen täytyisi Suomen vanhan sivistyneistön tapaan pikemminkin auttaa pimeitä massoja nousemaan raakuudestaan kuin pelkästään ylistää niiden ”autenttisuutta”. ”Kansankynttilät” olivat aikoinaan henkilökohtaisina esimerkkeinä sivistymättömille massoille. Nyt osat ovat vaihtuneet ja jokaista eksoottista kulttuuripiirrettä noitatohtoroinnista tatuointiin ja lävistyksiin ihaillaan varauksettomasti ja matkitaan kritiikittömästi. On totta, että myös 1800-luvun sivistyneistö ihaili ”kansaa”, mutta samalla se kuitenkin säilytti tietoisuuden siitä, että sivistyksellä oli arvoa sinänsä ja että arvot olivat absoluuttisia eivätkä jokaisen vapaasti valittavissa. Sen sijaan, että älymystö tuijottaa slummiasukkaiden suuhun, kuuntelee rappia ja järjestää tragikoomisia ”kuokkavieraiden” happeningeja ja mellakoita, se voisi miettiä sitä, miten niille ihmisille, jotka saapuvat Suomeen, osoitetaan tie normaaliin ihmisarvoiseen elämään, johon kuuluvat työ, opiskelu ja sivistys. Se taas edellyttää aivan toisenlaista asennetta ja arvoja kuin ne, joita älymystön ydinjoukko näyttää kannattavan ja ihailevan. Mitä tarjottavaa sillä voisi olla slumminuorelle, jonka mieli tekee muodikkaita kenkiä, mutta joka ei halua sen vuoksi alentua ”paskaduuniin”? Ehkäpä hänelle voisi antaa luettavaksi Jean-Paul Sartren Saint Genet’n tai jonkin Foucaultin merkittävän hengentuotteen. Ehkäpä Rajallinen järjestelmä kohtaa rajattoman vaateen voisi innoittaa kehittymään hyväksi kansalaiseksi ja kulttuuri-ihmiseksi? Luultavampaa on, että nämä vain vahvistaisivat uskoa valitun elämäntavan erinomaisuuteen. Niistä voinee korkeintaan saada kiksejä, mutta sekin taitaa onnistua vasta opintojen edistyneessä vaiheessa.

Kun Saarijärven salomailla aikoinaan vieraili halla, ei paikallinen talonpoika Paavo käynyt ryöstämässä ja polttamassa naapurin mökkiä, vaan turvauduttiin naapuriapuun ja kuoltiin nälkään yhdessä jos kuolla piti. Tätä irrationaalista käytöstä nykyiset tutkijat ovatkin kummastelleet. Joka tapauksessa valittu tie oli pitkällä tähtäimellä oikea. Suomen kansallinen älymystö patisti Paavoa panemaan poikansa ja jopa tyttönsäkin kouluun. Pikavoittoja ei ollut luvassa, mutta sadan vuoden kuluttua sivistys, yritteliäisyys ja hyvinvointi olivat saavuttaneet merkittävän korkean tason, vaikka lähtökohta oli surkea. Samaan ehkä kannattaisi nytkin pyrkiä maailman epäonnistuneilla alueilla, niin valtioissa kuin asuinalueilla. Eikö älymystön tulisi kannustaa kehitykseen ja vastuun ottamiseen sen sijaan että se yrittää löytää selityksiä ja syyllisiä muualta kuin ihmisistä itsestään?

Ikävä totuus taitaa olla, ettei vähäosaisten ystävänä esiintyvällä älymystöllä ole sille henkisellä tasolla tarjottavanaan yhtään mitään. ”Auttaminen” mielenosoituksia järjestämällä ja slummielämää henkisesti tukemalla on karhunpalvelus. Kyseessä on älymystön konkurssi, mutta kysymys lienee viime kädessä koko kulttuurimme tilasta. Suuntaa ei voida kenellekään osoittaa, ellei sitä itsekään tiedetä.