maanantai 30. toukokuuta 2016

Pieni on kaunista



Pieni on kaunista

Keijo Korhonen, Suomen harvoja huomionarvoisia toisinajattelijoita, on julkaissut uuden kirjan Goljatit. Kuka niitä tarvitsee? Auditorium, Helsinki 2015, 219 s.
Kuten toisinajattelijan osaan meillä perinteisesti kuuluu, ei arvosteluja ole näkynyt missään. Kirja on vaiettu yhtä tehokkaasti kuin Tuure Junnilan tai Kauko Kareen kirjat aikoinaan. Eiväthän valtavirran kulkijat kaipaa uskonsa horjuttamista vaan vahvistamista.
Korhonen on joka tapauksessa vakavasti otettava maailmanpolitiikan tarkkailija, jolla on perspektiiviä. Suomen lisäksi myös Amerikka on hänelle tuttu ja toki entinen ulkoministeri ja ulkoministeriön alivaltiosihteeri on perehtynyt muihinkin maihin. Korhonen on vaikuttanut myös poliittisen historian tutkijana ja perehtynyt muun muassa Venäjän historiaan.
Korhosta ei siis voi väittää asiantuntemattomaksi diletantiksi. Toki hän kuitenkin on varsin omaperäinen ajattelija ja käy käsiksi sellaisiin suuriin kysymyksiin, joihin ei taida olla mahdollista antaa kiistattomia vastauksia, joten lukijalle syntyy helposti kiusaus ohittaa esille nostetut ikävät vaihtoehdot ja miettiä mieluummin mukavampia asioita.
Korhosen pääteesi tässä kirjassa on, että pieni on kaunista ja että kaikki suuret organisaatiot ovat taipuvaisia pahuuteen. Ihmiskunta on aivojensa puolesta yhäkin samaa porukkaa kuin se, joka vietti aikaansa kivikauden leiritulien ääressä.
Luonnollinen ryhmän koko on juuri tuon leirituliyhteisön koko, jonka lukumäärä ei koskaan noussut edes satoihin vaan pysyi pikemminkin muutamassa kymmenessä. Ihmiskuntaa hallitaan yhä samankokoisten eliittiryhmien toimesta, vaikka hallintoalamaisten ja organisaatioiden toimihenkilöiden määrä on tietyissä tapauksissa kasvanut käsittämättömän suureksi. Leirituliyhteisön koko on paisunut geometrisessä sarjassa.
Valtavat ”monsterivaltiot” ovat historian konnia ja sitä paitsi ne kaikki on tuomittu myös rappeutumaan ja tuhoutumaan. Sitä ennen kuitenkin suuruuden ja mahdin matkaansaattama hybris saa aikaan paljon pahaa.
Millä oikeudella nyt esimerkiksi Yhdysvallat, jossa asuu viisi prosenttia maapallon väestöstä, katsoo oikeudekseen ja velvollisuudekseen tyrkyttää kaikille muillekin niin sanottua demokraattista järjestelmää, joka ehkä useimmille sopii yhtä huonosti kuin hansikas jalkaan?
Ihmiskunnan tärkeimpiä taipumuksia on joka tapauksessa yhä tribalismi. Jättiläisvaltiossa ei yhteisöllisyys koskaan toimi kunnolla. Se, mikä siellä toimii, on keinottelu, byrokratia ja korruptio. Muutamat mielettömän rikkaat rikastuvat siellä yhä vain lisää ja köyhät jäävät jalkoihin.
Yhdysvallat elää jo pysähtyneisyyden aikaa, pysyvää taantumaa, jossa köyhien määrä yhä kasvaa ja jossa ihmisten tiedot ja taidot ovat kehittymässä yhä huonompaan suuntaan.  Siihen verrattava Leviathan on Euroopan yhteisö, jonka olemassaololle ei oikeastaan ole mitään järkevää perustetta, mutta toki sekin aikaansaa samanlaisia vaikutuksia kuin Atlantin takainen esikuvansa. Molempien perusvirhe, josta kaikki muu alkaa, on liian suuri koko.
Korhonen esittää teesiensä tueksi erinäisten tutkijoiden näkemyksiä, keskeinen auktoriteetti on itävaltalais-amerikkalainen filosofi Leopold Kohr, joka päätteli, että ”kun jotakin menee vikaan, jokin on liian suuri”. Inhimillisissä mitoissa pysyvät yhä amerikkalaiset paikallispankit, joissa noudatetaan periaatetta 3-6-3. Sen  mukaisesti tallettajille maksetaan kolmen prosentin korkoa, rahaa lainataan ulos kuudella prosentilla ja johtaja menee töistä kotiinsa kello kolme iltapäivällä.
Vastoin yleistä luuloa, tällaisia vakavaraisia ja keinottelun ulkopuolella pysytteleviä paikallispankkeja on Amerikassa tuhansia. Tässä voi vain haikeana muistella Suomen säästöpankkilaitoksen tuhoa, johon nopeasti päädyttiin lyhytnäköisen ahneuden yllyttäminä. Maailman helpoimmasta ja varmimmasta liiketoiminnasta luovuttiin ”Amerikan valloituksen” ja pikavoittojen toivossa ja pikkupankit yrittivät yhdessä pullistautua suureksi pelaajaksi.
Tätä tarinaa Korhonen ei mainitse, mutta muuten hänellä on paljon osuvia ja hänen teesejään tukevia esimerkkejä. Otsikossa kysytään, kuka goljatteja sitten tarvitsee ja vastus on ilmeinen: mammuttimaisista valtioista ja finanssilaitoksista hyötyy kourallinen superrikkaita, muille ne ovat vahingoksi.
Mikäli ajatellaan Suomea, on EU sille kirous, kuten Korhonen on alusta saakka vakuuttanut. Vain pienissä maissa voi syntyä myös aito sosiaalinen vastuuntunto ja muutenkin vain suomalaiset kykenevät rationaalisesti hoitamaan omat asiansa, ei mikään mammuttimainen Brysselin byrokratia. Kirja päättyy kiteytykseen ”Suomi on suomalaisten maa itsenäisten isänmaiden Euroopassa”. Suomalaisiksi lasketaan kaikki ne, ”jotka tuntevat itsensä suomalaiksi ja toimivat suomalaisen tapaan vahvistaen täten ryhmäkoheesiota –eivät pelkästään ne, jotka ovat syntyneet ’biologisiksi’ suomalaisiksi.”
Epäilemättä tämä kaikki on myös tervettä järkeä. Globaalin talouden kumarteleminen tuottaa lopultakin vain hyvin rajallista hyötyä, kun taas samaan aikaan sen tuottamat tuhot ovat mitä kouriintuntuvimmat. ”Luova tuho” on asia, jota Korhonen suuresti epäilee. Todellisuudessa tuhottu tuotanto jättää jälkeensä raunioita ja inhimillistä kärsimystä ja pääomat hankkiutuvat finanssikeinotteluun eivätkä tuotantoon parempaa tuottoa etsiessään.
Suomen mallioppilasrooli EU:sssa on tuottanut sellaista jälkeä, että Yhdysvalloissa olisi moisesta syttynyt vallankumous, uskoo kirjoittaja. Tosin kehitys Amerikassa on ilmeisesti ollut vielä paljonkin ankeampaa.
Silti Suomella on vielä mahdollisuutensa: maa on sopivan pieni ja väestöltään homogeeninen. Korhonen ei tässä pysähdy pohtimaan, millainen tilanne on muutaman vuosikymmenen kuluttua, mutta lukija tuskin voi olla ajattelematta sitä muutosta, joka on tapahtumassa.
 Parissa vuosikymmenessä yhteiskuntamme ja väestömme on jo muuttunut rajusti eikä muutoksen vauhti ole laskeva, vaan kiihtyvä. Korhonen siunaa sitä, ettemme ole saaneet kansalliseksi taakaksemme menetetyn Karjalan väestöä, joka muodostaisi lähtemättömän ongelman ja ulkopoliittisen rasitteen.
Kysyä kuitenkin sopii, miten paljon parempi vaihtoehto on se väestönvaihto ja monikulttuurisuuden tunnusten alla toteutettu primitiivisen kulttuurin maahantuonti, joka nyt tapahtuu EU:n takia. Millä tavalla tämä kehitys vaikuttaa maamme mahdollisuuksiin palata vielä toimivaksi pieneksi valtiolliseksi yksiköksi?
Mihin EU:ta meillä tarvitaan ja kuka sitä tarvitsee? Korhonen ei spekuloi sillä, miten ne ”nuotiopiirit”, joiden tavaksi on tullut käyttää Brysselin vuorokonetta työmatkabussinaan, vaikuttavat koko muun kansakunnan kohtaloon. Nato, joka on supervaltaröyhkeyden käsikassara, vetää taas puoleensa upseereita kuin hevonen kärpäsiä.
Suuruus, johon päästään osallistumaan, vaikkapa sitten koko muun kansakunnan kustannuksella, antaa prestiisiä ja lihavia tilejä. Mikä haiseekaan tuossa vanhassa mainospuheessa, jossa vaadittiin, että suomalaisten on päästävä istumaan niihin pöytiin, joissa meitä koskevat päätökset tehdään. Onhan tämä maan ja kansakunnan kannalta tavattoman vähäinen ja kaino toivomus, vaikka sen merkitys saattaa istujien kannalta olla hyvin, hyvin suuri.
Ajatus suuruuden turmiollisuudesta on ymmärrettävä ja todellisuuspohjainen. On suuruudesta toki hyötynsäkin, joita kirjoittaja ei ole enemmälti pohdiskellut, mutta se työ kuuluukin suuruuden kannattajille. Ehkä mammuttirakennelmaan liittyminen oli kerran psykologisesti hyvin ymmärrettävää, tuskin kyseessä olivat pahat aikeet. Olisi kuitenkin kovin kevytmielistä kuitata vastuu kansakunnan kohtalonhetkistä millään historiallisella välttämättömyydellä.
EU:ssa me nyt olemme, mutta ei meitä ole historia tuominnut sinne ikuisiksi ajoiksi tai edes niin pitkäksi aikaa kuin EU pysyy koossa. Jokaisen omasta historiastaan vastuuta kantavan kansakunnan velvollisuuksiin kuuluu koko ajan valvoa sen kohtalonkysymysten kehittymistä. Vaihtoehtoja on aina olemassa ja niiden merkitystä on yhä uudelleen arvioitava, vakavasti ja kriittisesti. Korhonen on tehnyt oman velvollisuutensa.

22 kommenttia:

  1. Surullinen asia ja suuri henkilökohtainen pettymys on ollut minulle suomalaisten käsittämätön alamaisuusaste joka oikeastaan vasta nyt on osoittamassa ensimmäisiä rakoilunmerkkejä. Ei tästä kansasta ole oikein nousemaan mielettömyyttä vastaan ennenkuin kärsimys on henkilökohtaisella tasolla naapurista naapuriin niin konkreettinen että alkaa "toiminnan hetki". Viime vuosien ilahduttavin ilmiö on ollut ns. paskalain vastustus haja-asutusalueella. Vastarinta on ollut järkkymättömyydessään lähes talvisodan päivien tasoa (vaikka mistäpäs minä talvisodan hengen tiedän, kunhan olen vain lukenut siitä). Ehkäpä paskalain vastustus on esimmmäinen merkki siitä että mitta alkaa tulla yhä useammalla täyteen.

    VastaaPoista
  2. "Nato, joka on supervaltaröyhkeyden käsikassara, vetää taas puoleensa upseereita kuin hevonen kärpäsiä."

    Mihin unohtui se tosiasia, että myös Venäjä on suuri ja käyttäytyy röyhkeästi pieniä naapureitaan kohtaan.

    Pienten on liittouduttava nimenomaan sotilaallisesti. EU on turha ja tuhoava. Nato on pienelle tärkeämpi, sillä säästetään sotilasmenoissa. Pienellä eivät resurssit riitä yksin pitämään uskottavaa puolustusta.

    VastaaPoista
  3. Lukaisin "Goljatin" tuossa parisen kuukautta takaperin. Hyvin kirjoitettua ja argumentoitua tekstiä, kuten Kylmä-Keijolta on lupa odottaakin. Varsin monista kyseissä teoksessa käsitellyistä asioista lukiessa tuntui vähän kuin olisi lukenut omia ajatuksiaan, toki huomattavasti paremmin ja perusteellisemmin artikuloituina vain.

    Oikeastaan ainoa isompi asia, josta rohkeneisin olla reilusti eri mieltä, oli teoksessa esiin tuotu toive "ruotsittumisen" jatkumisesta maassamme yhä voimaperäisempänä (mitä sillä sitten halutaan oikeastaan tarkoittaa?). No niin no, mikäli länsinaapurissa olisikin se Ruotsi, jollaisena se tunnettiin vielä muinaisella 80-luvulla, niin mikäpä jottei, mutta kun tuota noin, nämä nykyiset ajat ja tavat...

    Mikä sitten lienee loppuviimein Folkshemin kohtalo, mikäli nykyinen "hyvyyspsykoosi" Moraalisine Suurvaltoineen saa johdattaa sikäläistä päätöksentekoa kohti yhä suurempaa demograafista muutosta? Kyseinen yhteiskuntamallihan kun on nimenomaisesti luotu etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäistä kansallisvaltiota silmällä pitäen.

    No, ken elää, se näkee, mutta yhtä kaikki kyseinen teos on mitä suositeltavinta lukemistoa kaikille niille, joita nämä viime vuosien yhä kiihtyvämpää tahtia kumuloituvat ongelmat syineen ja seurauksineen askarruttavat ja huolettavat. Ja toivon toki samalla, että mies jaksaisi julkaista vielä jatkossakin, vaikka ikä ymmärrettävästi alkaa jo painaa.

    J.Edgar

    VastaaPoista
  4. Opittuaan konttaamaan ja ryömimään Timo Soini pääsi vihdoin valtaan kannattajien etsiessä nyt turvaa Paavo Väyrysestä.
    Paasikivi sanoi suomalaisia poliittisesti tyhmäksi kansaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pikemminkin sanoisin että Suomen herrat potevat alemmuuskompleksia itäisen sijaitimme vuoksi. Herrat yrittävät hampaat irvessä tehdä meistä länsimaisempia kuin Ruotsi. Kukaan ei vaivaa päätänsä että Suomi hyödyntäisi tätä "osin itäinen, osin läntinen"-Suomi imagoa. Tämä maailmahan on kyllästymiseen asti pikku-ameriikkoja täynnä.

      Poista
    2. Olen samaa mieltä edellisen kanssa. Maantieteelle emme voi mitään, mutta voimme kääntää sen eduksi. Tuossa se suuri ja mahtava on, ja me olemme vieressä. Historiamme ja kulttuurimme on jo hyötynyt siitä, vielä voimme jatkaa kaupan, kulttuurin, tieteen, matkailun parissa. Kenelläkään siihen ei ole yhtä hyvää tilaisuutta. Olisi tyhmää olla käyttämättä tuollaisia mahdollisuuksia.

      Historiasta meillä on traumoja eikä niitä pidäkään kokonaan unohtaa. Jotta traumat eivät uusiutuisi, härkää pitäisi tarttua sarvista kiinni, ei kostolla ja aseilla, vaan rauhanomaisella vuorovaikutuksella. Onhan se riski, mutta sota on vielä suurempi riski molemmille osapuolille.

      Poista
  5. En mene takuuseen tuosta Yhdysvaltojen 3-6-3 säästöpankkijärjestelmän olemassaolosta. Lewis kirjassa "Valehtelijan pokeri" kuvataan, kuinka investointipankkiirit kasasivat paskalainapapereita näihin kello kolmelta golf-kentälle lähteville säästöpankkijohtajille.

    VastaaPoista
  6. "suuruuden kannattajille"

    Entä Kiinan muuri? Oliko se aikoinaan suuruuden hullu vai hulluuden suuri projekti?

    Olisiko kiinalaisillekin tapahtunut samoin kuin Bagdadille aikoinaan kun jokeen heitettyjen kirjoitusten musteesta vesi muuttui mustaksi? Veri on asia erikseen.

    VastaaPoista
  7. Silmiä avaava dokumentti EUsta
    https://www.brexitthemovie.com/

    VastaaPoista
  8. Suuruuden ekonomia tulee kaikkeakattavaksi liberaalisen kapitalismin sisäisen dynamiikan kautta.
    Samalla myös tuo dynamikka tuotaa sen tuhoavan voiman, mikä on, toisin kuin Marx ennusti hänen nimeämänsä plumpenproletariaatti.
    On tuon maailman nykyisen valtavirta uskomusjärjestelmän kautta katsottuna todeta kansanne olevan ainoastaan syntettinen suorastaan keinotekoinen konspiraatio.

    Stephen Gill niminen professori, kuvaa nykyisen globaalisaation nykyvaiheen olevan ns uuden ylikansallisen uudenperustuslain muodostamis vaiheessa, jota toteutetaan esimerkiksi meneilään olevassa TTIP prosessissa, eli olemme siis siirtymässä kansallisvaltioiden jälkeiseen aikakauteen,eli liikemaailman muodostama yhtiövalta on se järjestys, joka huolehtii ihmiskunnan pareman osan kaikista tarpeista. Eli meillä on onni ja mahdollisuuus olla kokemassa Festfaalenilaisen järjestyksen päättymistä ja jonkin uuden alkua.

    On kuitenkin eriasia kuinka rauhanomaisesti tuo murros tulee sujumaan, on varmasti taattua, että taantumukselista vastarintaa tulee riitämään.

    VastaaPoista
  9. Vihavaiselta, oiva rinnastus Kareen ja muiden tuolloisen valtavirran hörhöiksi tuometsemien kohtalon yhteydestä, esimerkiksi kyseiseen Korhoseen.

    Historian pyöritys on arvaamatonta,eilispäivän marginaali löytää yllättäen itsensä pian valtavirrasta, kunhan vain elinpäiviä riitää.

    VastaaPoista
  10. Jotenkin huvittaa kuunnella jonkun Vartiaisenkin puhetta työnteon lisäämisestä. Jos maa on päätetty tuhota, niin miksi tehdä töitä? Miksi nuoren miehen kannttaisi rahoittaa tätä lystiä vaikka insinöörinä vientiteollisuudessa?

    http://buchanan.org/blog/great-white-hope-125286?utm_source=feedburner&utm_medium=twitter&utm_campaign=Feed%3A+PatrickBuchanan+%28Pat+Buchanan+Update%29

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua huvitti tuo äskeinen Ylen uutinen kuinka Lähi-Idästä, Keski-Aasiasta ja Puntinmaalta tulleista kestävyysvajeen voittajista aletaan kouluttamaan koodaajia. Pari vuotta aiemmin zdnet.comin it-blogisti Steven J.Vaughan-Nicholls kirjoitti siitä kuinka ohjelmointi on tosiasiassa kuoleva ammatti länsimaissa ja siirtyy kuten elektroniikkateollisuus lähinnä Aasiaan.

      Juuri valtamedian käsittämätön irrottautuminen todellisuudesta ja ammattitaidon alamäki viimeisen 15 vuoden aikana on ollut häkellyttävää.

      Poista
    2. no sekin vielä. Mutta että ihminen tekisi jotain ikävää kuten työtä, niin porkkanana tulisi olla jokin "greater good". Muslimeille se on uskonto. Kiinalaisille Kiinan traditio. Mutta mitä meillä on? Eurooppalaisille sanotaan: 1)teidät korvataan toisilla kulttuureilla, 2)jumalaa ei ole, paitsi muhammettilaisilla, 3)jumalankorvikeideologiat on kielletty.

      Mikä meitä motivoi? Mikä on meidän greater good? Lyhyt työviikko,BKT,eurooppalaiset arvot eivät luo motivaatiota tehdä työtä eikä edes lisääntyä eurooppalaisille.

      Poista
  11. Toinen Buchananilta:

    http://buchanan.org/blog/will-always-england-125299?utm_source=feedburner&utm_medium=twitter&utm_campaign=Feed%3A+PatrickBuchanan+%28Pat+Buchanan+Update%29

    VastaaPoista
  12. Pohjoismaisessa perheessä Suomi on poika Gorillan altaassa.

    VastaaPoista
  13. Iltalehden jutussa 7.11.2015 haastateltiin maavoimien operaatiopäällikköä, prikaatinkenraali Petri Hulkkoa. Hän totesi supistetusta sodan ajan joukkojen miesvahvuudesta:

    ”Meillä ei ollut mahdollisuutta varustaa sodan ajan joukkoja siten, että voisimme lähettää joukkoja hyvillä mielin taisteluun. Tai edes välttävin mielin, vaan se olisi ollut ihmisveren uhraamista.”

    Näiden tuhottoman kalliiden hävittäjien ylläpito ja muuntaminen puolustusaseesta rynnäkköaseeksi on johtanut muilla aloilla Suomen maanpuolustuksen heikkenemiseen. Tätä mieltä ovat monet asiantuntijat mm. entinen ulkoministeri Keijo Korhonen: ”Tällä menolla on vaarassa Korhosen mukaan Suomen suurin voimavara: maanpuolustustahto. Puolustuksessa on kolme pilaria: aseet, koulutus ja tärkeimpänä tahto käyttää kumpaakin.

    ’Jos kansa huomaa, että sitä vedetään nenästä, ollaan hukassa. Kuka haluaa, että hänen poikansa menee etulinjaan Naton tai Euroopan puolesta puutteellisesti varustettuna ja koulutettuna?’” lainaa Korhosta Pentti Sainio.

    VastaaPoista
  14. Keijo Korhosen lynkkaus vuosina 1993-94 oli eufoorista Ruben Stilleristä Kokoomuksen kauppakorkeakoulunulikoihin. Yleinen nousuhumala perustui tietysti lähtökohtaan että historia on ohi ja yleinen länsimainen pluralismi otti lopullisen voiton. Kun sitten Georgiassa viimeistään huomattiin että riemu oli ennenaikainen alkoi kaikenmaailman juhaniputkisten pää räjähtää ja nyttemmin kiukku on kasvanut jo varmaan viidenteen potenssiin. Kiinnostavaa on kuitenkin se että aivan kuten 1970-luvulla myöskään nyt ei tyhmä kansa halua uskoa tätä nykyistä vallitsevaa evankeliumia vaan jurnuttajat edelleenkin pitäytyvät entiseen. Oregonin pojat eivät ole tehneet sittenkään suurta vaikutusta rahvaaseen.

    VastaaPoista
  15. Hyvä kirja-arvio ja hämmästyttävä mahdollisuus kommentoida. Toivotaan voimia sekä Korhoselle että Vihavaiselle. -jussi n

    VastaaPoista
  16. Äänestin Keijo Korhosta presidentiksi aikoinaan, kun hän oli ehdolla. Paria muuta henkilöä voisin äänestää silloin ja edelleen vankilaan valtiopetoksesta. Myös esimerkiksi historian tuntemuksen puutteesta tai kansakoululaisen tasoisista tiedoista yhdistyneenä hulvattoman suureen minäkuvaan voisi joitakin syyttää, mutta kun tyhmyyttä ei voi sinänsä valita, jos ei ole itse pyrkyryydestä hakeutunut itseään suurempiin tehtäviin, niin annetaan olla. Onneksi Keijo Korhonen oli aikoinaan tehtävissä, jotka vastasivat hänen kykyään ajatella itsenäisesti riippumatta ajan muotivirtauksista. Ystävällisin terveisin, Markus mertaniemi

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.