Taidetta ja fanitusta

Taide ja fanittajat

Taisipa olla 1970-lukua, kun jossakin ARS (Arse, Arsch?) näyttelyssä ensi kertaa näin teoksia, jotka olivat selvästi tökeröitä.

Olin aika lailla järkyttynyt siitä, että maksavaa yleisöä halveksittiin panemalla näytteille mokomaa roskaa, joka osoittaa selvästi, että tekijältä puuttuu taito, ja sitähän taiteen oli aina käsitetty olevan: ylivertaista kykyä luoda esitys, joka saa osakseen ihailua.

Nyt oli toisin. Saattoi olla juuri sama tai sitten jokin muu näyttely, jonka symboliksi nostettiin jonkin kyläsepän hitsailema kukko. vanhat viikatteet olivat sen olennainen elementti ja se kyllä oikeasti oli aika hauska, vaikka tuskin suurta taidetta, arvelin.

Arveluni vahvisti sittemmin itse tuon teoksen luoja, joka sadatteli taiteen alennustilaa, kun mokoma tekele oli kelvannut oikein esikuvaksi, vaikka siinä ei ollut mitään erityistä, olipahan sattunut olemaan sopivaa romua käsillä.

Nyt tökerösti tehty taide ei enää herätä minkäänlaista hämmästystä. Ei taiteilijalta enää mitään taitoja odotetakaan. Sen sijaan hänen oletetaan kyllä sanovan jotakin, esimerkiksi hän voi kertoa vitsin.

Tuollainen vitsi on tämän päivän Helsingin Sanomissa nostettu edustamaan Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyä, jota pidettiin yllättävän tasokkaana. Maalauksessa artisti (taiteilija?) on peräti kirjoittanut, että ainoa asia, minkä hän haluaa sanoa, on haistakaa paska!

Asia on toki kirjoitettu englanniksi (fuck you) ja kuvassa myös esitetään tätä toimintaa. Tämä itseironinen installaatio näyttää ihastuttaneen taiteen tuntijat. Viisikymmentä vuotta sitten työtä olisi tuskin edes asetettu näytteille, vaikka se epäilemättä on aika hauska ja myös sangen värikäs, sanoakseni siitä jotakin kohteliasta.

Muistan kun aikoinaan ihmettelin ARS-näyttelyn tekeleitä ja muuan kollega sanoi, ettei kyseessä itse asiassa olekaan mikään taidenäyttely, vaan konstinäyttely. Mielestäni ilmaus osui nappiin ja olisi voitu palkita jonkinlaisella valtionpalkinnolla, en tiedä millä, kun ala on minulle aika vieras.

Muinaiset roomalaiset, joita nyt en välttämättä joka suhteessa ihaile, ainakin osasivat tehdä vaikuttavaa kuvataidetta. Se ei joka pojalta onnistunut ja sanottiinkin syystä nemo nascitur artifex. Kukaan ei siis ollut seppä syntyessään, uskottiin.

Nyt, muutaman vuosikymmenen aikana tilanne on muuttunut ja oletuksena näyttää olevan, että jokainen nimenomaan on jo valmis taiteilija, mikäli hän päättää sellainen olla. Tosin kaikki eivät osaa hitsata, mutta maalaaminen ja installaatioiden laatiminen onnistuu kyllä keneltä tahansa.

Pitirim Sorokin havaitsi aikoinaan, että useassakin kulttuurissa voidaan todeta vaihe, jossa lakataan tekemästä luontoa muistuttavaa taidetta. Itse asiassa ns. näköispatsaat ja muotokuvat jäävät kokonaan pois käytöstä. Saattaa olla, että olemme nyt jo aika kaukana sillä tiellä. Olisikohan murrosvaihe jossakin 1960-70-luvuilla?

Merkillinen seikka on myös se, että kun syvälliset taiteen tuntijat Goethen tapaan kerran lähtivät siitä periaatteesta, että taiteilija voi kyllä sanoa, mutta hänen ei pidä puhua -Schaff Bilder, Künstler, rede nicht!- on nykyään vaikeaa edes kuvitella taidetta, jossa ei olisi mitään puhetta, vaikkapa nyt yhden puujalkavitsin verran. Tuskinpa sellainen taiteilija apurahoja saisi.

Suuret taiteilijat olivat aikoinaan suuren ihailun kohteina. Ylivertaisten kykyjensä ansiosta heidän nähtiin pystyvän ymmärtämään maailmaa syvällisemmin kuin tavallisten tallaajien.

Nykyään en tunne yhtään tapausta, jossa merkittävänä pidettyä kuvataiteilijaa fanitettaisiin. Tämän ilmiön nähdäkseen on ilmeisesti mentävä johonkin nuorisokonserttiin, jossa ihailun kohde on markkinoitu kohderyhmälleen joidenkin erityisansioidensa johdosta.

Laulamisen osaaminen ei ole tällaiselle henkilölle välttämätöntä, hän voi myös räpätä, ellei musikaalisia lahjoja ole sattunut siunaantumaan synnyinlahjana. Nuorisoidolit ovat taitelijoita, jotka puhuvat jotain rohkeaa. Suomen kielen tai hyvän englannin taitoa ei tarvita.

Idoli voi laulaa vaikkapa näin: ”Lattia ei satu mua, mä oon lelu” tai näin ”Ja mä mietin, että mitähän vittua…”

Tästä tuleekin mieleen se, miten Esa Saarinen ja M.A. Numminen peri vuosikymmentä sitten pohdiskelivat merkitystään ajattelijoina. Jompikumpi loihe lausumaan: ”Eikö tässä ole jotain uutta” ja toinen vastasi kosmopoliittisen tyylikkäästi: ”Yeah!”.

Muuan arvostelija ei tähän uskonut, vaan kiteytti mielipiteensä ajan oloissa harvinaisen repäisevästi: ”Ja vitut on mitään uutta…”.

Mutta eipä olla hyväuskoisia. Kyllä tässä kaikessa on jotakin uutta, kun sitä katsoo muutaman vuosikymmenen tai vuosisadan tähtäimellä. Tämä uutuus ei siitä kuitenkaan pelasta, päinvastoin.