Jätetään nyt se historiakin

Ilman historiaa

Lukion uusi tuntijakoasetus ja opetussuunnitelma, jotka tulevat voimaan syksyllä, vähentävät historian kurssien määrää. Muutamissa kokeilukouluissa lukiolaisten on mahdollista jättää historia kokonaan valitsematta.

Tässä ollaan todella peruskysymysten äärellä. Alan asiantuntijat ja organisaatiot ovat jo julkituoneet kauhistuksensa asian johdosta, mutta luulen, että koko juttu uhkaa siitä huolimatta kadota päivittäiseen mediahälyyn. Sen vuoksi se on mielestäni syytä nostaa yhä uudelleen esille siihen saakka kunnes asiaan saadaan muutos ja ennen kuin heräämme Amerikassa.

On tietenkin ymmärrettävää, että kaikkien aineiden edustajat pitävät omaansa muita tärkeämpänä ja painostavat myös koulua huomioimaan tämän, mielestään ilmeisen asian. Lukion tuntijaossahan pelataan klassista nollasummapeliä ja se, minkä joku saa, on muilta pois.

On kuitenkin kylmäävää (kerrankin, oikeasti) huomata, miten kansallisen ja eurooppalaisen kulttuurin kannalta niin keskeinen aine, kuin historia ollaan tunkemassa marginaaliin, vieläpä hetkellä, jolloin sen tarve on erityisesti kasvamassa.

Nikolai Tšernyševski, joka oli Venäjän intelligentsijan epäjumala 1800-luvulla ja vielä sen jälkeenkin, pohdiskeli joskus, että ihminen saattaa olla tuntematta luonnonhistoriaa, fysiikkaa, kemiaa, kieliä, kaunokirjallisuutta ja tuhatta muuta asiaa ja käydä siitä huolimatta sivistyneestä. Mutta mikäli hän ei tunne historiaa eikä ole siitä kiinnostunut, häntä pidetään ehdottomasti moukkana.

En ole suinkaan Tšernyševski-fani, mutta hänen ajatelmansa sopii hyvin kuvaamaan sitä tapaa, miten asiat yleisesti ymmärrettiin tuohon aikaan, huolimatta siitä, että ns. eksaktit tieteet olivat kunniansa kukkuloilla ja niiden ehdottomaan pätevyyteen luotettiin naiivisti.

Luonnontieteiden aseman suhteellisuuden ymmärrämme nyt paremmin, mutta historian merkitys niihin verrattuna ei ole vähääkään muuttunut eikä tule muuttumaan, tekisi mieli sanoa, mutta koskaan ei pidä sanoa ”ei koskaan”.

On osuvasti sanottu, ettei historia ole mikään tiede (science), vaan paljon enemmän. Se on ihmiselle välttämätön tiedostuksen muoto, jonka kautta hän rakentaa ihmisyytensä ja kansalaisuutensa. Kieltämättä tämä historian asema on myös houkutellut ja tulee houkuttelemaan luokseen erilaisia friikkejä, jotka uskonnollisessa hurmoksessa saarnaavat vaikkapa feminististäö maailmankuvaa sitä historiaan heijastaen.

Mutta friikit meillä kyllä aivan varmasti tulee aina olemaan keskuudessamme. Heille avasivat merkittävästi tietä Kuhnin ja Feyerabendin kaltaiset ns. ajattelijat, joiden ”kaikki käy”-filosofia lähti siitä, että jollei kaikkiin historian avaamiin kysymyksiin ole eksaktia ratkaisua, niin eipä sillä sitten olekaan väliä, millainen ratkaisu niihin keksitään. Tämä on myös tärkeä kulttuurin rappion merkki ja yksi hulluuden muoto, Bertrand Russellin mainiota ilmaisua käyttääkseni.

Meillä ilmeisesti on jo keskuudessamme korkeita virkamiehiä, joiden mielestä historian tunteminen ei ole tarpeellista ja on pelättävissä, että tällainen asenne saattaa tulla suorastaan vallitsevaksi, mikäli historia keskeisenä lukioasteen oppiaineena menettää paikkansa.

Mitä asia käytännössä saattaisi merkitä? Globalisaation edistyessä on syystäkin korostettu vieraiden kulttuurien tuntemisen tärkeyttä. Eurooppalaisen kulttuuriperinnön ohella jokaisen olisi hyvä tuntea ainakin jonkin verran myös esimerkiksi aasialaisia kulttuureja ja osata sikäläisiä kieliä edes hiukan.

Tämä ei kuitenkaan voi millään tavalla korvata sitä, että jokaisen sivistyneen ihmisen on tunnettava mahdollisimman hyvin oma kulttuurinsa. Tähän kulttuuriin kuuluvat äidinkieli ja kotimainen kirjallisuus, historia sekä uskonto ja antiikin tarusto.

Vasta hyvä äidinkielen hallinta, joka perustu laajaan kirjallisuuden tuntemukseen, antaa ihmiselle pohjan, jolle voi rakentaa myös tuntemustaan ja taitojaan muista kielistä. Lapset, jotka kasvavat puolikielisessä ympäristössä vailla äidinkieltä, eivät koskaan kykene todella hallitsemaan mitään kieltä.

Ei-natiivin tankerokielen eli lingua franca- englannin suosiminen sekä työelämässä että vapaa-ajan kielenä, vieläpä myös lukemattomien perheiden kommunikaatiovälineenä johtaa helposti oman kielen rappioon samalla kun se luo eräänlaista pidgin-kulttuuria, joka itseään ilmaistessaan mongertaa vain puoliksi käsittämäänsä kieltä. Mikään täysiopainoinen kulttuuri ei ole tällaisen välineen avulla mahdollista.

Sama perusasetelma koskee kulttuureiden muita perusteita. Lukion kurssit tekevät periaatteessa mahdolliseksi tehdä aktiiviseen ajatteluun ikänsä puolesta jo kykenevät nuoret tietoisiksi omasta kulttuuriperinnöstään. Keskeisiä tekijöitä siinä tietenkin ovat historia ja uskonto. On hyvin kuvaavaa ja hyvin huolestuttavaa, että nämä molemmat nyt näyttävät olevan vaaravyöhykkeessä.

Pakanallistuminen on nyky-yhteiskunnassa nopea prosessi, joka näyttää jo parin sukupolven sisällä vaarantavan kirkon toimintamahdollisuudet. Mikäli tämän lisäksi myös uskonnon opetus kouluissa lopetetaan, heikentää se vakavasti länsimaisen kulttuurimme yhden tukipylvään kestävyyttä. On syytä korostaa, ettei ole mitään merkkejä siitä, että tulevaisuuden maailma olisi uskonnollisesti välinpitämätön, päinvastoin.

Älykääpiötason ateismi, jota veronmaksajien varoilla kustannetut tiedotusvälineet nyt suoltavat suurena älyllisenä suorituksena, ei kaipaa erityistä opiskelua. Siihen kykenee jokainen, jolle lukutaidon opettaminen on mahdollista. Sen sijaan uskontoon liittyvien hienouksien ymmärtäminen on monin verroin vaativampaa ja siihen pyrkivät kaikki ne, jotka haluavat ymmärtää muutakin kuin oman aikansa historiaa.

Mikäli ymmärrys ja osaaminen omasta kulttuurista heikkenee, vähenee vastustuskyky erilaisille kilpaileville virtauksille ja kaikenlaiselle ylikansalliselle humpuukille. Olisi valitettavasti toiveajattelua lähteä siitä, että tuloksena olisi rationaalinen sukupolvi, joka on vapaa nationalistisista ja uskonnollisista ennakkoluuloista.

Ikävä kyllä, luultavampaa on, että siinä kiihkouskonnollisessa ja sovinistisessa ympäristössä, joka maailmassa Euroopan ulkopuolella jo nyt vallitsee, tulee olemaan suuri paineita siihen suuntaan, että myös meidän maassamme ihmiset menevät mukaan irrationaalisiin, ylikansallisiin massaliikkeisiin, sitä helpommin, mitä vähemmin he tuntevat niiden historiaa.

Historiaa pyrkivät myös korvaamaan kaikenkarvaiset simplistiset kaavat, joiden tarjoajista ei, luoja paratkoon ole pulaa meilläkään. Edes pienen maamme vähäpätöinen historia ei monien kulttuuri-imperialistien mielestä saisi missään tapauksessa olla oman maamme näkökulmaan perustuvaa, vaan sen sijaan joidenkin muiden ja arvokkaampien tahojen kirjoittamaa.

Jo nyt on helppo havaita, että monilla jopa akateemisen koulutuksen saaneilla on suuria vaikeuksia hahmottaa esimerkiksi Suomen erityisasemaa toisessa maailmansodassa ja sen jälkeisenä aikana. Tämän johdosta tehdään helposti oikopäätelmiä ja kannatetaan suurella innolla sellaisia suorastaan irvokkaita ulkomaisia tulkintoja, jotka perustuvat täydelliseen asiantuntemattomuuteen.

Kaiken kaikkiaan tässä kuvatut ilmiöt saattavat viitata laajempaan aikakausia jakavaan prosessiin, yleiseen tyhmistymiseen, joka leviää länsimaisen kulttuurin piirissä. Siihen liittyvät tuotteiden valmistamisen lakkaaminen länsimaissa ja niihin tarvittujen taitojen ja tietojen unohtuminen, tpoimettoman proletariaatin ja slummien syntyminen, opetuksen tutkintovaatimusten tason laskeminen kaikilla tasoilla ja taiteen primitivisoituminen.

Kun tähän liitetään kansallisen ja länsimaisen kulttuuriperinnön unohtaminen, uuspakanuus ja synkretismi, syntyvyyden väheneminen ja maahanmuutto, alkaa näyttämö olla valmis uudelle aikakaudelle, joka merkitsee barbarian ja primitiivisyyden paluuta. Sellaisen maailman saarekkeita on Euroopassa jo paljon.