Gladiaattorit ja murhaajat

Gladiaattorit ja muut pellet

Tarkkanäköinen Augustinus kuului teatterin vihollisiin. Hän huomasi nauttivansa intohimoista ja kun omat eivät hänelle riittäneet, meni hän vielä teatteriin kiihottuakseen toisten synneistä.

Myöhempi Hippon piispa ja kirkon opettaja doctor ecclesiae ei varmaankaan ollut petrusta pahempi. Kyllähän ihmiset menivät circuksille ja teattereihin sankoin joukoin kokemaan korvikekiihotusta kuka kilpa-ajosta, kuka gladiaattoriotteluista, kuka taas draamoista. Jossakin muistan lukeneeni myös väitteen, että teatteri alkoi myöhäisantiikin aikoina näyttää alastomia naisia vetääkseen paremmin yleisöä.

En mene vannomaan oliko asia niin. Yhtä kaikki, yleisötilaisuuksia oli myös antiikin aikaan monenlaisia. Kreikkalaisia ja roomalaisiakin draamoja saatamme ihailla ja niiden teemoja lainataan yhä uudelleen myös meidän päivinämme. Parhaimmillaan ne epäilemättä aikaansaavat puhdistuksen, katharsiksen katsojan sisimmässä ja toisinaan taas vain kohentavat siellä kyteviä pahoja taipumuksia.

Simppeli kuva, jonka mukaan teatteri, kuten muutkin taiteet kehittyivät ajan mittaan yhä suurempaa rappiota tai sitten täydellisyyttä kohti, lienee liian yksinkertainen. Tuskinpa meilläkään on Jouko Turkan päivistä menty teatteritaiteessa vain alaspäin. Eihän sinne enää olisi päässytkään.

Varmaankin kaikkina aikoina tehdään hyvää ja huonoa teatteria ja lisäksi kelvotonta agitpropia, jollaisen voivat pitää pystyssä vain yhteiskunnan tai yhteisön tuki ja solidaarisuus. Alastomat naiset ovat yhä käypä temppu, mutta internetin tultua ihmisten on helppo löytää sensaationsa myös tätä kautta.

Vain oikea, suora kosketus lavastettuun draamaan kelpaa enää useimmille. Teatterit taitaa nykyään kansoittaa naisväki, joka tapansa mukaan löytää sieltä katsottavakseen henkilöitä, joiden ulkonäköä, puhetta ja pukeutumista se voi setviä ja vertailla vaikkapa omaansa. Saattaa kyllä olla, etten ole tätäkään asiaa ymmärtänyt.

Joka tapauksessa, todellisten eikä siis vain lavastettujen tapahtumien seuraaminen näyttää olevan erityisesti miesväen mieleen, vaikka toki naisetkin ovat yleisössä aktiivisesti mukana.

Tarkoitan lähinnä ns. urheilukilpailuja, sellaisia kuin Formula-ajot, jääkiekko, nyrkkeily ja vastaavat. Niiden suurena etuna on, että niissä saattaa joillekin aina käydä ihan oikeasti huonosti. Yleisurheilu, hiihto ja vastaavat kiinnostivat niin kauan, kuin siellä oli kelvollisia, kotimaisia samastumiskohteita, nyt se on taakse jäänyttä historiaa.

Vain yksi orpo naispuolinen ampumahiihtäjä edustaa meillä enää kansainvälistä kärkeä. Ellei kyseessä olisi meikäläinen, ei lajia meilläkään seuraisi kukaan.

Rooman vallan aikana keksittiin tositeatteri. Gladiaattorit pantiin tappelemaan keskenään ja oli aina todennäköistä, että joku joukosta kuolisi. Verrattuna teatterin taiteellistettuun draamaan, tämä oli selvä edistysaskel, eikä siitä oikein voinut edes paremmaksi panna. Keisari Nero ripusti öljyttyjä kristittyjä pylväisiin ja sytytti palamaan, mutta pelkkä tuska ilman draamaa kai lähinnä teki vaivaantuneeksi.

Meidän kulttuurissamme kammotaan verta usein aivan neuroottisesti, vaikka toki tietyissä urheilulajeissa kuolemia sattuu, ei niitä kuitenkaan ehdoin tahdoin päätetä. Niinpä on kehitetty korvikkeita.

Muistelen Lutherin katekismuksessaan viidennen käskyn (se on muuten esim. venäläisessä raamatussa kuudes) kohdalla kieltäneen ihmisten pahoittamisen. Niinpä kaiketi Lutheruksen mukaan esimerkiksi koulukiusaajat ovat murhaajia.

Jopa ns. kelpo ihmiset saattaisivat tämän tulkinnan mukaan päästä murhaajien kastiin. Muinoinen uskonnonopettajamme sai aikaan melko koomisen vaikutelman tulkitessaan saarnanuotilla tämän käskyn toteuttamista naisväen ompeluseuroissa: ”ja siellä tehdään murhia. Kahvikuppien ääressä!”

En halua ollenkaan vähätellä tämän kaltaisen väkivallan merkitystä. Joka tapauksessa kulttuurimme piirissä joudutaan todellinen veren vuodattaminen toteuttamaan tietokonetodellisuuden kautta ja usein virtuaalisesti. Taivaan lahja sensaatiota etsiville ovat toki ISIS:in kätyrien kaltaiset raivopäät, jotka lähettelevät maksutta videoita tihutöistään sivistyneen maailman katsottaviksi.

Mutta meillä pahoinpitelyt kannattaa ainakin toistaiseksi pitää henkisellä tasolla välttyäkseen ikävyyksiltä. En toki pidä mahdottomana sitä, että erilaiset julkiset kivitykset ja jäsenten katkaisut kuuluisivat meilläkin kaupunkikuvaan lähimmän sadan vuoden kuluessa, mutta se on vielä tulevaisuuden musiikkia.

Meillä juuri nyt on sen sijaan uskomattoman suosion saanut TV-formaatti tai kokonainen lajityyppi, jossa ihmiset tyrkkivät toisiaan alemmas ja itseään ylemmäs ja jossa aina silloin tällöin murhataan mitätöimällä joku ryhmän jäsen.

Itse touhussa ei ole mitään muuta mieltä kuin tämä taistelu kaikin mahdollisin menetelmin. Katharsista Kreikan loistoajan teatterin tapaan on noista elämyksistä turha tulla etsimään. Itse ajatuskin kuulistaisi naurettavalta, mikä kertoo aikakaudestamme jotakin.

Veikko Huovinen kirjoitti aikoinaan kirjan Lemmikkieläin, jossa hän ennakoi tosi-TV:tä, kylläkin sillä poikkeuksella, ettei kyseessä ollut tappeleva ryhmä, vaan yksilö.

Lemmikkieläimen nimihenkilö oli muuan työtön, joka suostui asumaan huoneessaan tarkkailun alaisena. Hänen touhujensa katsomisen ajateltiin tuottavan huvia sen henkilön vaimolle, joka koko lystin maksoi. Muistelen kyllä, että vaimo oli jotenkin loukkaantunut ja surullinen lemmikkinsä puolesta. Mutta ehkä tässäkin toteutui jonkinlainen teatterin tehtävä ainakin Augustinuksen näkökulmasta.

Mutta Huovinenkaan, kaikessa profeetallisuudessaan, ei kyennyt näkemään meidän aikaamme saakka. Meidän lemmikkieläimemme ovat koko vulguksen yhteistä omaisuutta. Heidän kohtaloonsa eläydytään, heistä tulee tosi-TV-tähtiä!

Tämänlaatuinen tähteys, tuo kuuluisa viidentoista minuutin kuuluisuus on varmaankin laadullisesti uusi kulttuuri-ilmiö. En halua väen väkisin jankuttaa, että kyseessä on kulttuurin rappio, mutta en kyllä oikein keksi muutakaan nimitystä. Ehkä joku sen tekee?