Koljatin otsa

Koljatin otsa

Joskus hamalla 50-luvulla opittiin koulussa monia raamatun kertomuksia, joista Daavidin ja Goljatin tarina erityisesti vetosi pieniin ja vähävoimaisiin lapsukaisiin.

Olihan siinä pääroolissa nuori poikanen, jolla ei ollut mitään erityisiä voimia eikä juuri taitojakaan, ainakaan sotaisia. Kuitenkin Daavid Jumalan avulla tappoi filistealaisten sankarin, kooltaan ja voimiltaan peljättävän Goljatin, minkä jälkeen koko filistealaisten sotajoukko lähti pakoon ja lyötiin.

Vaikka Goljat oli ainakin tuon ajan oloissa hirmuinen mies kooltaan ja voimiltaan, oli hänetkin tehty vain lihasta ja luusta, jotka eivät suurta painetta kestäneet. Lingottu kivi, joka upposi jättiläisen otsaan, riitti tainnuttamaan hänet ja pään leikkaaminen oli sen jälkeen pelkkä rutiinisuoritus, johon poikasen voimat hyvin riittivät. Tällaisia toimituksiahan saamme nykyäänkin halutessamme katsella internetistä harva se päivä.

Daavidilla kyllä ilmeisesti oli Herran johdatus turvanaan, sillä linko ei ole erityisen tarkka väline vihaista ja liikkuvaa maalia vastaan, mutta joka tapauksessa Daavid ei ollut vailla mahdollisuuksia ja se, mitä tapahtui, perustui ratkaisevasti hänen päättäväisyyteensä ja itseluottamukseensa. Rationaalinen Daavid olisi välttänyt ylivoimaisen vihollisen kohtaamista viimeiseen saakka, mutta Herran häpäisemisestä kimpaantunut paimenpoika kävi päälle ja onnistui.

Ennen talvisotaa jättiläiset olivat mellastaneet Euroopassa kuin siat vatukossa. Kukaan ei uskaltanut panna vastaan, puolalaisia lukuun ottamatta, mutta heillä olikin suurvallaksi pyrkivän loukatun kansan uho puolellaan. Sen sijaan Tšekkoslovakiassa ja Baltian maissa otettiin lusikka kauniiseen käteen ja yriteltiin yhteistyötä.

Suomessa oli juuri ennen sotaa julkaistu Wolf Halstin kirja Suomen puolustaminen, jossa selitettiin, ettei suurellakaan vihollisarmeijalla ollut suuria etuja puolellaan, jos se Suomeen yrittäisi, päin vastoin. Tiettyjä mahdollisuuksia siis oli, mutta Daavidilla piti olla henkistä kanttia, sisua, muuten asia oli tuhoon tuomittu.

Menestyminen alivoimatilanteessa tiedettiin kotimaan historian valossa maan ja kansan vanhaksi perinteeksi. Oma historiankirjoitus korosti noita, joskus villisti liioiteltuja voittoja, mutta ei tarvinnut tyhjästä nyhjätä. Esimerkiksi hurjapäinen hyökkäys katolisen liigan ylivoimaa vastaan oli kerran ollut menestys ja vaikka Suuri Pohjan sota päättyi tappioon, löytyi karoliinien historiasta aitoa Daavidin henkeä.

Vielä myöhemmistäkin sodista sitä löysi, jos osasi oikeasta kohdasta kaivaa. Onnettomia tappioita sen sijaan ei oikein viitsitty esittää loogisena tuloksena alivoimasta, kuten puhdas rationaalisuus olisi edellyttänyt. Daavidilla oli mahdollisuuksia ja hänen motivaatiotaan lisäsi se, että vaihtoehtona saattoi tuskin olla muu kuin orjuus.

Sivumennen sanoen, myöskään Daavid ei kuninkaaksi päästyään siekaillut käyttää ylivoimaa vihollistensa tuhoksi aitoon totaalisen sodan tyyliin. Kerrotaanhan raamatussa muun muassa siitä, miten hän mittasi moabilaisia nuoralla: pantuaan heidät pitkin pituuttaan makaamaan maahan, hän mittasi aina kaksi nuoran pituutta surmattaviksi ja yhden nuoranpituuden hän aina jätti henkiin. Niin tulivat moabilaiset Daavidin veronalaisiksi palvelijoiksi.

Koska suomalaiset 1930- luvun lopussa tiesivät ounastella jotakin vastaavaa olevan tekeillä heidän suhteensa, oli henkinen valmius vastarintaan olemassa. Todellinen ihme kuitenkin oli se päättäväisyys, jota täysin alivoimainen kansa osoitti ja jopa peräti yksimielisesti, ellei mitättömiä poikkeuksia oteta lukuun.

On selvää, että ryhtyminen tuohon inhimillisesti katsoen toivottomaan vastarintaan oli mahdollista vain siten, että eläteltiin jonkinlaisia selviytymisen mahdollisuuksia. Hengenmeno oi varmaa hyvin suurelle joukolle puolustajia, mutta eikö viholliselle ollut loputtomasti lisää väkeä rintamalle tuotavaksi?

Ehkä yksi suomalainen vastasi kymmentä ryssää, mutta kun sieltä vielä löytyi myös se yhdestoista. Eikö jo tässä vaiheessa ollut pakko ottaa niin sanotusti järki käteen? Raatteen tien tarina on karua kertomaa, mutta eivät ne miehet sen takia olleet neuvostojen maasta loppumassa.

Ajan dokumenteista selviää, että ajatus Neuvostoliitosta Goljattina, jättiläisenä, jolla oli Daavidin edessä ratkaiseva heikkoutensa, oli hyvin monen henkisenä oljenkortena. Hyvin vakavasti puhuttiin myös Suomesta Herran valittuna kansana, sehän oli ollut jo kaikkien tunteman Topeliuksen lempiajatuksia.

Talvisota kuuluu niihin historian asioihin, jollaisia ei ole tapana etukäteen kuvitella mahdollisiksi. Maailman suurin sotilasmahti aloitti rintamahyökkäyksen heikosti aseistautunutta ja köyhää pikkumaata vastaan. Se julisti korskeasti sodan lopputuloksen jo heti sen alkaessa ja piirsi suurieleisesti uudet rajat. Kolmen kuukauden kuluttua se joutui vetämään kaikki puheensa takaisin ja tekemään rauhan häpäisemänsä ja ignoroimansa hallituksen kanssa.

Koska sellaista ei todellisessa elämässä oleteta tapahtuvan, kukaan ei ennen sotaa olisi viitsinyt ostaa romaania, jossa kirjailija olisi kehittänyt moisen tarinan. Historian luonteeseen kuuluu, ettei talvisodankaan tapahtumia jälkikäteen pidetä mitenkään erityisen kummallisina. Totta nyt kaiken piti siten tapahtua, kun se kerran niin tapahtui.

Tutkijoitakin kiinnostaa lähinnä se, oliko aseita oikeasti jostakin näkökulmasta katsoen enemmän kuin on ajateltu vai vähemmän ja montako onnetonta varmasti päästettiin päiviltä ja moniko vain jäi raajarikoksi. Tärkeäähän sekin tieto on.

Joka tapauksessa talvisodan psykologia on se ratkaiseva tekijä, jonka merkitystä ei aikanaan osattu laskea missään. Neuvostoliiton sotilasjohdon piirissä eläteltiin toiveita siitä, että suomalaiset laskisivat aseensa, kun saisivat hiukan maistaa vorošilovilaisia yhteislaukauksia. Nykyaikainen sota oli materiaalitaistelua ja Neuvostoliiton valtavien arsenaalien rinnalla suomalaisten kevyt aseistus oli yhtä tyhjän kanssa.

Varmuuden vuoksi ja kansainvälisen imagon säilyttämiseksi koko operaatio muotoiltiin avunannoksi vallankumoushallitukselle, joka olisi muodostettu pelastamaan Suomen kansa siitä umpikujasta, johon vastuuttomat sodanlietsojat sen olivat vieneet.

 Eihän neuvostojen maa ollut mitään sotaa halunnut, saati nyt lisää alueita itselleen, tarina eteni. Uudelle hallitukselle luovutettu valtava Itä-Karjalan alue oli vastaansanomaton todiste historiassa ainutlaatuisesta jalomielisyydestä, uudenlaisesta ulkopolitiikasta, jossa ei oteta, vaan annetaan.

Ja siitä huolimatta jokin meni pieleen. Neuvostoliiton valmistelema skenaario tuhoutui täydellisesti ja syynä oli sen täydellinen epäuskottavuus. Tämä tarina on kerrottu yhä uudelleen, eikä sitä ja sen todistusaineistoa kannata tässä toistella. Nykykieltä käyttäen Neuvostoliiton brändi nyt vain oli aivan kelvoton. Puolan jakamisen jälkeen siihen saattoivat uskoa vain hyvin poikkeukselliset ihmiset.

Niinpä suomalaiset taistelivat ja vieläpä aivan uskomattoman sitkeästi. Epätoivoisessa tilanteessa syntyi jopa aivan epärealistisia kuvitelmia siitä, että armeijamme oli ”voittamassa” ja siksipä Moskovan rauhan vastaanottaminen oli niin hirveä sokki kuin se oli.

Kyyniset poliitikot eivät ilmeisesti paljoa perustaneet siitä, mikä oli kansojen mielipide tai käsitys oikeudesta ja totuudesta. Goljatit ovat tottuneen pilkkaamaan ja rienaamaan heikompiaan. Historian paradokseihin kuuluu, että usein juuri ne johtajat, jotka ovat ajaneet kansansa suurimpiin onnettomuuksiin, nostetaan sitten palvonnan kohteiksi, täytyyhän suurelle kärsimykselle löytyä sen arvoinen oikeutus.

Toki jokaisen maan poliittinen johto tekee jatkuvasti ”virheitä”, eihän mikään muu olisi tässä epätäydellisessä maailmassa edes mahdollista. Suurvaltojen suuret johtajat paistattelevat ikuisen erehtymättömyyden loisteessa vain aikansa hekin.

Goljattien osana on yliarvioida voimavaransa ja koheltaa siellä, minne heidän ei pitäisi mennä. Historiasta on yhä uudelleen löytynyt Daavideita, jotka uskaltavat haastaa Goljatin huolimatta siitä, että he tietävät voimiensa vähäisyyden ja taistelun epätoivoisuuden. Se on eräs hulluuden muoto, jonka olemassaolon pitäisi aina muistuttaa suurvaltoja siitä, ettei Jumala ole voimassa, vaan oikeudessa.