Ollaanpa tarkkana!

Tarkkaa touhua

Jos sanoo Leninin nimen Suomen itsenäistymisen yhteydessä, pitää olla äärimmäisen tarkka, kirjoittaa Helsingin sanomien kolumnisti tänään.

Punaisesta viivasta muistamme sen hurskaan naisihmisen, joka pohdiskeli, oliko se viivan vetäminen tehtävä aina ihan tietyssä mielentilassa, kuten oli Ristuksen veriviinan juonti Herran pyhällä ehtoollisella. Jälkimmäisestä ainakin saattoi saada joko ihmisen armon tai vahingon sielulleen siitä riippuen, miten asiaan suhtautui.

No, kaikille, jotka historiasta jotakin tiesivät ja ymmärsivät, oli jopa Kekkosen aikana selvää, mistä oli kyse silloin, kun Lenin tunnusti Suomen itsenäisyyden. Sen tekemättä jättäminen olisi kerta kaikkiaan merkinnyt kasvojen menettämistä eikä bolševikkien tuonhetkinen olematon sotavoima sitä paitsi olisi siinäkään asiassa pystynyt tekemään mitään muuta kuin vahinkoa omalle asialleen, kunnes rauha Saksan kanssa olisi joka tapauksessa pakottanut hyväksymään sen, mitä voittaja vaati.

Kekkonen lanseerasi näkyvästi ns. joulupukkiteoriaa Suomen itsenäisyydestä Leninin lahjana ja onnistui tietenkin saamaan koko vähälahjaisemman kansanosan vilpittömästi taakseen. Eiväthän kaikki suinkaan Tuomo Polvisen tutkimuksia lukeneet.

Temppu oli sinänsä yksinkertainen, mutta nerokas. Kekkonen teki Leninistä Suomen itsenäisyyden takuumiehen ja se lisäsi suuresti maamme Venäjällä nauttimaa goodwilliä suuresti.

Mutta oltiinko tässä kaltevalla pinnalla? Entäpä jos olisi pidetty yhteisiä juhlia? Jos olisi vedetty Suomea lähemmäs suurvaltaa? Kavalia juonia oli tarjolla.

Eiköhän niitä liene nytkin? Mitäpä, jos Venäjä tarjoaisi nyt yhteisiä juhlia vuoden 1917 muistelemiseksi? Se olisi historian väärinkäyttöä, auttaa kolumnisti lukijaa.

Siinä joskus1960-luvulta lähtien meillä alettiin pitkän tauon jälkeen havahtua huomaamaan, ettei se Suomen asema Venäjän keisarikunnassa tainnutkaan olla yhtä kauhutarinaa. Itse asiassahan me olimme olleet etuoikeuksia nauttiva alue, vähän kuin Ahvenanmaa nyt Suomen yhteydessä.

Toki sitten seurasivat sortovuodet, mutta olisiko se syy unohtaa kaikki se myönteinen, mikä liittyi Suomen ja Venäjän suhteisiin? Historian muistaminen tuppaa aina olevaan valikoivaa, mutta kohtuus siinäkin pitäisi säilyttää, muuten mennään historian väärinkäytön puolelle.

Suomen ja Venäjän suhteissa on paljon hyvin kiinnostavia erikoisuuksia ja ne ovat myönteisiä. Sen takia me emme voi olla kunnon eurooppalaisia puolalaisten tapaan, meillä nyt kun vain on tämä oma historiamme, joka ei ole sama kuin Euroopan historia. Me olemme hoitaneet omat asiamme ja pärjänneet siinä hyvin ja jopa loistavasti. Puolalaisista en tässä suhteessa halua sanoa mitään.

Onko meillä eurooppalaisina oikeutta muistella noita myönteisiä historian jaksoja vai olisiko keskityttävä pelkästään kielteisiin? Venäjän todellisen olemuksenhan kai tuntevat parhaiten ne reunavaltiot, jotka ovat siitä joutuneet eniten kärsimään, vai kuinka se taas olikaan?

Kysymys historian oikein- ja väärinkäytöstä ei ole aivan triviaali. Olennaista on, ettei historiasta väännetä väkisin agitpropia. Tosiasiassa suomalainen russofobia paljolta syntyi juuri itsenäistymisvaiheessa. Bolševikkien antamaa tunnustusta pidettiin kaksinaamaisena ja koko kansalaissota pantiin heidän piikkiinsä, eikä vailla perusteita.  

Oli tietenkin hieno asia, että noihinkin ankeisiin tapahtumiin löydettiin myöhemmin myös myönteinen tarkastelukulma, mutta liika yksinkertaistaminen vei helposti sellaisiin asioiden vääristymiin, joita on jossakin vaiheessa pidettävä jo valheina.

Tällaiseen saatettiin syyllistyä joskus 1970-luvulla ja sellaiseen saatetaan syyllistyä myös nyt. Vääristely ja yli- ja alitulkinnat saattavat tapahtua Venäjän hyväksi, mutta myös sitä vastaan. Koetetaanpa nyt olla tarkkana, sillä ei kaikki, mikä on EU-korrektia ole historiallisesti se ainoa oikea totuus.