Pieni on kaunista

Pieni on kaunista

Keijo Korhonen, Suomen harvoja huomionarvoisia toisinajattelijoita, on julkaissut uuden kirjan Goljatit. Kuka niitä tarvitsee? Auditorium, Helsinki 2015, 219 s.

Kuten toisinajattelijan osaan meillä perinteisesti kuuluu, ei arvosteluja ole näkynyt missään. Kirja on vaiettu yhtä tehokkaasti kuin Tuure Junnilan tai Kauko Kareen kirjat aikoinaan. Eiväthän valtavirran kulkijat kaipaa uskonsa horjuttamista vaan vahvistamista.

Korhonen on joka tapauksessa vakavasti otettava maailmanpolitiikan tarkkailija, jolla on perspektiiviä. Suomen lisäksi myös Amerikka on hänelle tuttu ja toki entinen ulkoministeri ja ulkoministeriön alivaltiosihteeri on perehtynyt muihinkin maihin. Korhonen on vaikuttanut myös poliittisen historian tutkijana ja perehtynyt muun muassa Venäjän historiaan.

Korhosta ei siis voi väittää asiantuntemattomaksi diletantiksi. Toki hän kuitenkin on varsin omaperäinen ajattelija ja käy käsiksi sellaisiin suuriin kysymyksiin, joihin ei taida olla mahdollista antaa kiistattomia vastauksia, joten lukijalle syntyy helposti kiusaus ohittaa esille nostetut ikävät vaihtoehdot ja miettiä mieluummin mukavampia asioita.

Korhosen pääteesi tässä kirjassa on, että pieni on kaunista ja että kaikki suuret organisaatiot ovat taipuvaisia pahuuteen. Ihmiskunta on aivojensa puolesta yhäkin samaa porukkaa kuin se, joka vietti aikaansa kivikauden leiritulien ääressä.

Luonnollinen ryhmän koko on juuri tuon leirituliyhteisön koko, jonka lukumäärä ei koskaan noussut edes satoihin vaan pysyi pikemminkin muutamassa kymmenessä. Ihmiskuntaa hallitaan yhä samankokoisten eliittiryhmien toimesta, vaikka hallintoalamaisten ja organisaatioiden toimihenkilöiden määrä on tietyissä tapauksissa kasvanut käsittämättömän suureksi. Leirituliyhteisön koko on paisunut geometrisessä sarjassa.

Valtavat ”monsterivaltiot” ovat historian konnia ja sitä paitsi ne kaikki on tuomittu myös rappeutumaan ja tuhoutumaan. Sitä ennen kuitenkin suuruuden ja mahdin matkaansaattama hybris saa aikaan paljon pahaa.

Millä oikeudella nyt esimerkiksi Yhdysvallat, jossa asuu viisi prosenttia maapallon väestöstä, katsoo oikeudekseen ja velvollisuudekseen tyrkyttää kaikille muillekin niin sanottua demokraattista järjestelmää, joka ehkä useimmille sopii yhtä huonosti kuin hansikas jalkaan?

Ihmiskunnan tärkeimpiä taipumuksia on joka tapauksessa yhä tribalismi. Jättiläisvaltiossa ei yhteisöllisyys koskaan toimi kunnolla. Se, mikä siellä toimii, on keinottelu, byrokratia ja korruptio. Muutamat mielettömän rikkaat rikastuvat siellä yhä vain lisää ja köyhät jäävät jalkoihin.

Yhdysvallat elää jo pysähtyneisyyden aikaa, pysyvää taantumaa, jossa köyhien määrä yhä kasvaa ja jossa ihmisten tiedot ja taidot ovat kehittymässä yhä huonompaan suuntaan.  Siihen verrattava Leviathan on Euroopan yhteisö, jonka olemassaololle ei oikeastaan ole mitään järkevää perustetta, mutta toki sekin aikaansaa samanlaisia vaikutuksia kuin Atlantin takainen esikuvansa. Molempien perusvirhe, josta kaikki muu alkaa, on liian suuri koko.

Korhonen esittää teesiensä tueksi erinäisten tutkijoiden näkemyksiä, keskeinen auktoriteetti on itävaltalais-amerikkalainen filosofi Leopold Kohr, joka päätteli, että ”kun jotakin menee vikaan, jokin on liian suuri”. Inhimillisissä mitoissa pysyvät yhä amerikkalaiset paikallispankit, joissa noudatetaan periaatetta 3-6-3. Sen  mukaisesti tallettajille maksetaan kolmen prosentin korkoa, rahaa lainataan ulos kuudella prosentilla ja johtaja menee töistä kotiinsa kello kolme iltapäivällä.

Vastoin yleistä luuloa, tällaisia vakavaraisia ja keinottelun ulkopuolella pysytteleviä paikallispankkeja on Amerikassa tuhansia. Tässä voi vain haikeana muistella Suomen säästöpankkilaitoksen tuhoa, johon nopeasti päädyttiin lyhytnäköisen ahneuden yllyttäminä. Maailman helpoimmasta ja varmimmasta liiketoiminnasta luovuttiin ”Amerikan valloituksen” ja pikavoittojen toivossa ja pikkupankit yrittivät yhdessä pullistautua suureksi pelaajaksi.

Tätä tarinaa Korhonen ei mainitse, mutta muuten hänellä on paljon osuvia ja hänen teesejään tukevia esimerkkejä. Otsikossa kysytään, kuka goljatteja sitten tarvitsee ja vastus on ilmeinen: mammuttimaisista valtioista ja finanssilaitoksista hyötyy kourallinen superrikkaita, muille ne ovat vahingoksi.

Mikäli ajatellaan Suomea, on EU sille kirous, kuten Korhonen on alusta saakka vakuuttanut. Vain pienissä maissa voi syntyä myös aito sosiaalinen vastuuntunto ja muutenkin vain suomalaiset kykenevät rationaalisesti hoitamaan omat asiansa, ei mikään mammuttimainen Brysselin byrokratia. Kirja päättyy kiteytykseen ”Suomi on suomalaisten maa itsenäisten isänmaiden Euroopassa”. Suomalaisiksi lasketaan kaikki ne, ”jotka tuntevat itsensä suomalaiksi ja toimivat suomalaisen tapaan vahvistaen täten ryhmäkoheesiota –eivät pelkästään ne, jotka ovat syntyneet ’biologisiksi’ suomalaisiksi.”

Epäilemättä tämä kaikki on myös tervettä järkeä. Globaalin talouden kumarteleminen tuottaa lopultakin vain hyvin rajallista hyötyä, kun taas samaan aikaan sen tuottamat tuhot ovat mitä kouriintuntuvimmat. ”Luova tuho” on asia, jota Korhonen suuresti epäilee. Todellisuudessa tuhottu tuotanto jättää jälkeensä raunioita ja inhimillistä kärsimystä ja pääomat hankkiutuvat finanssikeinotteluun eivätkä tuotantoon parempaa tuottoa etsiessään.

Suomen mallioppilasrooli EU:sssa on tuottanut sellaista jälkeä, että Yhdysvalloissa olisi moisesta syttynyt vallankumous, uskoo kirjoittaja. Tosin kehitys Amerikassa on ilmeisesti ollut vielä paljonkin ankeampaa.

Silti Suomella on vielä mahdollisuutensa: maa on sopivan pieni ja väestöltään homogeeninen. Korhonen ei tässä pysähdy pohtimaan, millainen tilanne on muutaman vuosikymmenen kuluttua, mutta lukija tuskin voi olla ajattelematta sitä muutosta, joka on tapahtumassa.

 Parissa vuosikymmenessä yhteiskuntamme ja väestömme on jo muuttunut rajusti eikä muutoksen vauhti ole laskeva, vaan kiihtyvä. Korhonen siunaa sitä, ettemme ole saaneet kansalliseksi taakaksemme menetetyn Karjalan väestöä, joka muodostaisi lähtemättömän ongelman ja ulkopoliittisen rasitteen.

Kysyä kuitenkin sopii, miten paljon parempi vaihtoehto on se väestönvaihto ja monikulttuurisuuden tunnusten alla toteutettu primitiivisen kulttuurin maahantuonti, joka nyt tapahtuu EU:n takia. Millä tavalla tämä kehitys vaikuttaa maamme mahdollisuuksiin palata vielä toimivaksi pieneksi valtiolliseksi yksiköksi?

Mihin EU:ta meillä tarvitaan ja kuka sitä tarvitsee? Korhonen ei spekuloi sillä, miten ne ”nuotiopiirit”, joiden tavaksi on tullut käyttää Brysselin vuorokonetta työmatkabussinaan, vaikuttavat koko muun kansakunnan kohtaloon. Nato, joka on supervaltaröyhkeyden käsikassara, vetää taas puoleensa upseereita kuin hevonen kärpäsiä.

Suuruus, johon päästään osallistumaan, vaikkapa sitten koko muun kansakunnan kustannuksella, antaa prestiisiä ja lihavia tilejä. Mikä haiseekaan tuossa vanhassa mainospuheessa, jossa vaadittiin, että suomalaisten on päästävä istumaan niihin pöytiin, joissa meitä koskevat päätökset tehdään. Onhan tämä maan ja kansakunnan kannalta tavattoman vähäinen ja kaino toivomus, vaikka sen merkitys saattaa istujien kannalta olla hyvin, hyvin suuri.

Ajatus suuruuden turmiollisuudesta on ymmärrettävä ja todellisuuspohjainen. On suuruudesta toki hyötynsäkin, joita kirjoittaja ei ole enemmälti pohdiskellut, mutta se työ kuuluukin suuruuden kannattajille. Ehkä mammuttirakennelmaan liittyminen oli kerran psykologisesti hyvin ymmärrettävää, tuskin kyseessä olivat pahat aikeet. Olisi kuitenkin kovin kevytmielistä kuitata vastuu kansakunnan kohtalonhetkistä millään historiallisella välttämättömyydellä.

EU:ssa me nyt olemme, mutta ei meitä ole historia tuominnut sinne ikuisiksi ajoiksi tai edes niin pitkäksi aikaa kuin EU pysyy koossa. Jokaisen omasta historiastaan vastuuta kantavan kansakunnan velvollisuuksiin kuuluu koko ajan valvoa sen kohtalonkysymysten kehittymistä. Vaihtoehtoja on aina olemassa ja niiden merkitystä on yhä uudelleen arvioitava, vakavasti ja kriittisesti. Korhonen on tehnyt oman velvollisuutensa.