Erinomaisuuskeskukset

Erinomaisuuskeskukset ja luova tuho

Yliopistot eivät enää ole sitä, mitä joskus. Vielä sata vuotta sitten –ja se on niin lyhyt aika, että melkein sen itsekin muistan- niissä opiskeli ja opetti vain harvalukuinen eliitti.

Sen jälkeen ja erityisesti toisen maailmansodan jälkeen koulutus on räjähtänyt ja nyt liki jokainen tunnetusti koulutetaan, ellei nyt herraksi, mikä ei enää ole tästä maailmasta, niin ainakin lukeneeksi tai muuten oppineeksi.

Siinäpä sitä riittää työmaata. Suomessakin tutkintoa suorittavia henkilöitä on parhaillaan yli 1,2 miljoonaa ja ensisijaisen tärkeätä olisi, että heidän panostuksensa omaan koulutukseensa tuottaisi vastaavaa hyötyä, että he siis saisivat sitä, mitä ovat hakemassa. Sama koskee tietenkin koulutuksen maksajia, joita me tässä maassa olemme kaikki. Koulutus on suurin työmme ja urakkamme, eläkkeistä huolehtivat rahastot.

Mutta eivät yliopistot ja korkeakoulut ole vain ammatillisia valmiuksia tuottavia laitoksia, sitäkin ne nykyään ovat varsin suuressa määrin, mutta lisäksi niillä on muita tehtäviä, jotka jätän itse kunkin arvattaviksi.

Selvää joka tapauksessa on, että yliopistoon kuuluu myös tutkimus. Se poikkeaa tavallisesta koulusta siinä, että sen on perusteltava tieteellisesti se, mitä se antaa ja saatettava myös oppilaansa ymmärtämään, mistä on kysymys. Pelkkä asioiden päähän kaataminen ei siis riitä. Tieteellisyys tarkoittaa myös valmiutta tehdä tarvittaessa tutkimuksen edellyttämiä muutoksia ja sietää kritiikkiä.

Mutta miten vertaamme ja rinnastamme yliopiston erilaisia tehtäviä? Joku niistä voi olla hyväopetuksessa, toinen tutkimuksessa, kolmas ns. kolmannella alalla. Aikoinaan koulun tehtäviksi määriteltiin opetus, kasvatus ja hallinto. Ehkäpä joku laitos voi olla hyvä myös hallinnossa? Entä pitäisikö toimintaa ja sen tuloksia arvioida laitoksittain vai jostakin muusta näkökulmasta?

Aikoinaan riitti se, jos oli hyvä ainakin jollakin alalla. Ei yliopisto tee kaikista kasvateistaan tutkijoita, saati huippututkijoita eikä sen tarkoitus ja merkitys tähän lopahda. Kyllä opettaminen on yksi aivan keskeinen yliopiston tavoite ja pidän hyvin todennäköisenä, että menestyminen siinä on monella käytäntöön tähtäävällä alalla on varsin riippumatonta tutkimuksesta.

Ei myöskään ole periaatteessa erityisen paha asia, mikäli opetusvoimien suhde opetettaviin on suhteellisen korkea. Onhan aivan selvä, että tämä edesauttaa parempien tulosten aikaansaamista. Opetettavien ja opettajien suhdetta voi venyttää lähes äärettömän ”tehokkaaksi”, mutta seuraukset ovat positiivisia vain fiktiivisesti.

Mutta korkeakoulupolitiikassa vallitsee oma logiikkansa, jolla ei ole tieteelisen ajattelun kanssa enempää tekemistä kuin lokkien kilpailussa salakan nappaamisesta. Nämä instituutiot kyräilevät toisiaan ja pyrkivät nappaamaan saaliin itselleen tavalla tai toisella. Vaikkapa laskemalla yhteen ns. suoritteita, joita yliopistojen laitokset suoltavat työnsä tuloksena, kuten halutaan ajatella ja vähentämällä opettajien määrää tehokkuuden osoittamiseksi.

Niinpä kaikkialle, tai siis vain sinne ja tänne on perustettu ns. erinomaisuuskeskuksia, joita kutsutaan englanniksi nimellä center of excellence. Ekselloiminenhan tarkoittaa joukosta erottautumista ja tällaisten laitosten ajatellaan siis olevan toisia parempia, mitä sitten vielä pyritään edesauttamaan kaatamalla käytettävissä olevista rahoista niille enemmän kuin muille.

Entisten seminaarien ja koko kasvatustieteen tarina on jokseenkin ankea. Kun ne aikanaan liitettiin yliopistoihin, oli kai aikomus antaa molemmille synergiahyötyä. Kun seminaarien tehtävänä kuitenkin oli opettajien tuottaminen eikä tieteen tekeminen, osoittautui niiden tuotteliaisuus per capita tässä kilpailuympäristössä kovin vaatimattomaksi.

Siitä huolimatta en muista kuulleeni näitä laitoksia juuri arvosteltavan huonoista tuloksista ymmärrettynä nimenomaan huonojen opettajien tuottamisena. Päinvastoin, Suomen saamat hienot sijoitukset kansainvälisissä vertailuissa perustuvat hyvin pitkälti juuri näiden laitosten työhön. Siinä nyt vain painottuu enemmän käytäntö ja kokemus kuin tutkimus.

Sitä paitsi koko tämä Suomi sellaisena kuin sen tunnemme, on hyvin pitkälle kansankynttilöiden työn tulos. Se, joka lukee kansakoulua edeltäneen ajan dokumentteja, vakuuttuu pian siitä, että työsarkaa riitti. Mehän olimme vielä hiljattain myös sivistyksen suhteen takapajuinen maa. Silloin ei kehitysmaista puhuttu, mutta me kehityimme.

Mutta nyt siis opettajankoulutus on joutunut kirveen alle monessa paikassa. Kajaanista se lopetettiin ja nyt on vuorossa Savonlinna. Suoritteet kuulemma ovat sen verran vajavaisia, että laitoksista erillisinä yksikköinä tulisi riippa erinomaisuuskeskusten statusta tavoitteleville yliopistoille, joita tieteellisen tarkasti verrataan toisiinsa. Tai miten se nyt olikaan.

Ellei huomioon oteta yliopiston, tässä tapauksessa Itä-Suomen yliopiston taktisia tavoitteita oman rankkauksensa parantamiseksi keinotekoisella ja useimmissa suhteissa mielettömällä asteikolla, tuottaa moinen politiikka ympäristölleen vain vahinkoa. Mutta kukapas sellaista joutaisi ajattelemaan. Eihän se ole vastuunsa tuntevien yliopiston toimitusjohtajien asia, eikä kenenkään muunkaan. Se nyt on vain näin sallittu, kun meillä on tämä järjestelmä. Iloitkaamme siis siitä niin kauan kuin voimme.