Virattomuuden aika

Virattomien sukupolvi

Sven Dufvan isä köyhä ol’, viraton kersantti,
jo ikämies, kun Kustavin sodassa taisteli;
maatilkustansa niukan sai nyt leipäpalasen,
ja lasta häll’ ol’ yhdeksän, ja nuorin niistä Sven.

Kovinkaan paljon aikaa ei ole siitä, kun maassamme tärkeimmissä asemissa istui virkamiehiä. Ja virkamies olikin semmoinen mies, joka tiesi paikkansa. Hän oli hieman kuin pieni tai suuri kapteeni omassa laivassaan, joka hoiti sitä, kuten parhaaksi näki.

Olennaista oli, ettei häntä voinut erottaa muuten kuin virkavirheen johdosta. Muistelen tosin, että presidentin avoimella kirjeellä nimitetyt virkamiehet saattoi presidentti myös erottaa ”yleisen edun niin vaatiessa”, mikä oli hyvin harvinaista ja haisi aina skandaalille. Sellainen ei ollut hyvä tapa.

Yhtä kaikki, virkamiehen erottamattomuutta tuli tavaksi pitää yhtenä merkittävänä takeena mielivaltaa vastaan. Tyrannihan saattoi yrittää ajaa läpi omaa tahtoaan, jolloin hän heti sai vastaansa virkamiehet, joiden erottaminen ei käynyt päinsä. Erityisen tärkeää oli tietenkin tuomarien erottamattomuus, mutta kaikkien virkamiesten voitiin ajatella olevan myös jossakin määrin tuomareita.

Asia toki koski vähäisemmässä määrin esimerkiksi postinkantajia, mutta myös heidän asemansa kruunun edusmiehinä antoi heille mahtia ja suojeli heidän koskemattomuuttaan. Luottamus siihen, että posti kuljetettiin vain sille, kenelle se oli osoitettu, oli sentään modernin, rationaalisen valtion keskeisiä tukipylväitä.

Virkamiehen ihannekuvana kansakuntamme kaapin päällä säilyy aina maaherra Wibelius, joka vierasta väkivaltaa säikkymättä puolusti meidän omaa lakiamme ja oikeuttamme: ”laki, ennen mua syntynyt, myös jälkeheni jää!” Ja mikä mahtoikaan olla virkamieskuntamme integriteetin merkitys 1940-luvun vaaran vuosina?

Virkamiehet eivät tietenkään olleet mitään työläisiä ja mikäli jollekin entisajan virkamiehelle olisi puhuttu hänen työstään, hän olisi saattanut pahoittaa mielensä. Virkamies oli valtiollisen vallan käyttäjä ja hänen valtuutensa tulivat suoraan kaiken vallan haltijalta, ei sentään itse kansalta, mutta kylläkin sitä täydellä oikeudella edustavalta taholta. Eräänlainen virkamiehen perikuva oli upseeri, hierarkiassa tarkoin tietyt valtuudet ja vastuun omaava herra, jonka sopi kyllä komentaa, mutta ei tehdä työtä.

Aikojen saatossa virkamiehen ja hänen virkansa glooria alkoi kärsiä. Sen sijaan, että virkamiehessä olisi nähty lain ja vapauden turvaaja ja toimeenpanija, hän rupesi näyttäytymään kehityksen jarruna ja pikku tyrannina, virkanyrkkinä. Mies istuu, järki seisoo, asiat makaavat ja palkka juoksee, saatettiin virkamies joskus ilkeäasti määritellä. Virkavaltaisuudesta tuli kirosana, jolla selitettiin monia epäonnistumisia, sellaisiakin, joiden syyt olivat varmasti syvemmällä, kuten Neuvostoliiton sosialistisen järjestelmän toimimattomuus.

Tuntuu siltä, ettei virkamiehen urassa enää nykyään ole paljon hohtoa, mutta eipä taida olla paljon virkojakaan. Tasa-arvon toteuttamiseksi virat on muutettu toimiksi ja mieluimmin vielä lyhytaikaisiksi. Näin pidetään työntekijä, entinen viranhaltija, koko ajan tiukasti ison veljen hyppysissä, jolloin hän on kuuliaisempi ja, kuten nälkäinen koira, haukkuu paremmin, kuten kai ajatellaan.

Vielä pari vuosikymmentä sitten, ennen kuin jokin kummallinen korkea taho valloitti päätösvallan yliopistoissa, sen asioista päättivät professorit. Professorihallinnon kyvyttömyyden irvailu kuului hyviin tapoihin ja epäilemättä myös konsistorissa tyhmyys tiivistyi, kuten Matti Kuusi väitti. Tiivistyyhän se kaikissa joukoissa.

Siitä huolimatta tuntuu kohtuulliselta ajatella, että yliopiston kaltaisessa yhteisössä päätösvallan tuli kuulua nimenomaan sen opettajille, vaikka koko laitos käytännössä pyöri lähes kokonaan valtion varoilla. Professorit olivat alansa parhaiksi asiantuntijoiksi todettuja ja he olivat vannoneet sekä virkavalan että tuomarinvalan. Heihin kohdistettiin asianmukainen luottamus.

Muutama vuosi sitten tapahtui suuria asioita: Helsingin yliopisto lakkasi olemasta valtion tilivirasto ja se itsenäistyi viimeinkin. Professorit olivat jo aiemmin lakanneet olemasta tasavallan presidentin nimittämiä virkamiehiä ja nyt siis ilmeisesti oli tie raivattu täydelliselle hengen vapaudelle, mitä on pidetty akateemisen toiminnan keskeisenä elementtinä.

Totean tässä varmuuden vuoksi, että vasta hiljattain akateemisella vapaudella on tietyissä piireissä ruvettu tarkoittamaan oikeutta ryypätä veronmaksajien rahoilla ja maleksia loputtomasti yliopistolla saamatta tutkintoa aikaan tai suorittaa niitä loputtomasti pätevöitymättä mihinkään ammattiin. Vielä sukupolvi sitten kaikki oli jokaisen itse maksettava.

Mutta tässä siis tarkoitan joitakin muuta. Paradoksaalisesti tämä yliopiston vapautuminen ilmeni siinä, että virat lakkautettiin, mikä myös näkyi siinä, ettei niiden tarkoittamien tehtävien uusien hoitajien katsottu lähtökohtaisesti ansaitsevan mitään luottamusta, joten ei heidän tarvinnut suotta valojakaan vannoa.

Sen sijaan kehitettiin irvokkaita kontrollijärjestelmiä ”laadun varmistamiseksi” ikään kuin yliopisto olisi jokin makkaratehdas, jonka tuotanto ja tehokkuus olisi laskettavissa ja vieläpä kaikilla aloilla toisiinsa verrattavissa.

Professorihallinto oli epäilemättä suorituskyvyltään vajavaista, kuten kaikki muukin tässä maailmassa. Joka tapauksessa sen piirissä epäilemättä oli paras ymmärrys siitä, mistä yliopiston toiminnassa oli kysymys. Erimielisyydet lienevät koskeneet lähinnä eri oppiaineiden osuutta rajallisesta potista ja on mahdollista että tähän asiaan myös keskityttiin kohtuuttomasti eikä aina muistettu riittävästi yhteistä intressiä kansakunnan ja ihmiskunnan palvelijoina.

Kuitenkin vanha yliopiston hallinto kantoi kreikkalaisen demokratian jaloa perinnettä, jonka mukaan hallintoon tuli osallistua monien eikä vain harvojen. Tietty aristokraattinen leimakaan tuskin oli aivan katastrofaalinen piirre, mikäli sitä vertaa nykyiseen vaihtoehtoon.

Nykyisestä yliopistosta alkaa olla mahdotonta sanoa, mitä se oikein luulee palvelevansa ja mistä se saa mandaattinsa. Tuntuu siltä, että koko järjestelmä on rappeutunut aidosta weberiläisestä rationaalisesta byrokratiasta jonkinlaiseksi neuvostobyrokratiaksi, jonka tärkeimpiin tunnusmerkkeihin eräät tutkijat lukivat sen, ettei sen koneisto tarjonnut turvaa kenellekään. Virkavaltiaan asema oli siellä tosiasiassa aina vaakalaudalla.

”Luottamus hyvä, kontrolli parempi”, tuli neuvostohallinnon ohjenuoraksi. Koska koko systeemi oli suuri yritys hoitaa asioita vastoin yhteiskunnallisia lainomaisuuksia, pyrki jokainen järjissään oleva rikkomaan sääntöjä aina kun se oli mahdollista. Tätä yritettiin estää tarkkailulla, jota myös oli tarkkailtava ja niin edelleen, loputtomasti. Tuloksena oli tuhon tie: vähäisen luottamuksen yhteiskunta, jonka voidaan todeta olleen vailla keskeisen tärkeitä menestyksen eväitä.

Luottamus saattaa uuden ajan teknokraatista kuulostaa hassunkurisen vanhanaikaiselta sanalta. Sen käyttöhän edellyttäisi vallan hajauttamista monille ja mitä silloin saattaisi tulla niitä tavoitteista, jotka teknokraatti on kehittänyt yhteiskunnan jokaista instituutiota varten.

Ei, postmodernin yhteiskunnan on oltava ketterä, aina valmis pyörähtämään sinne, minne päin raha kierii. ellei yritys kykene seuraamaan, se kuolee tai tapetaan. Tämä on niin sanottua luovaa tuhoa. Ja mitä muuta yliopistokaan on kuin yritys? Vai onko tässä nyt jotakin käsitetty väärin?