torstai 10. elokuuta 2017

Arvoa ansaitsemassa



Dignité et succès

Matti Klinge, Yliopistoa ja Itämerta. Siltala 2017, 375 s.

Matti Klingen omaelämäkerran uudesta niteestä ei oikeastaan tunne tarvetta sanoa kovinkaan paljon. Aiemmissa osissa on jo tuotu esille olennaisempia ja yllättävämpiä asioita.
Tämä nide on arvattavampi ja keskittyy niin sanoakseni apoteoosiin, jolla ennen tarkoitettiin jumalaksi korottamista, mutta meidän nykyisessä kulttuuri-ilmastossammehan sellaista ei enää tapahdu, joten sana on ymmärrettävä kuvaannollisessa merkityksessä.
Totean heti, ettei minulla ole mitään erikoista syytä nälviä Klingeä tai vähätellä hänen saavutuksiaan. Ne ovat ihan oikeasti merkittävät. Pyrkiessäni ymmärtämään kirjoitettua sine ira et studio, joudun kuitenkin tekemään erinäisiä havaintoja kirjoittajan unikaalisuudesta, mihin tekstikin aina silloin tällöin viittaa.
Olen lukenut aikamoisen määrän muistelmia, myös sellaisia, joihin liittyy omaelämäkerrallisia ambitioita, mutta Klingen mammutti in statu nascendi näyttää kyllä olevan vailla vertaistaan. Jo pelkästään kuvitus, johon tekijän omien maalausten ohella liittyy jopa pikku lappusia vuosien varrelta, on omaa luokkaansa.
Itsekeskeisyyttä voi pitää tällaisen teoksen välttämättömänä ominaisuutena, mutta ihan usein se ei ole niin kainostelematonta kuin tässä tapauksessa ja erityisesti tässä niteessä. Ei sikäli, että asia olisi pelkästään pahasta, se antaa myös vaikutelman aitoudesta ja vilpittömyydestä.
Muistelija ajaa aina väistämättä omaa asiaansa, muistelkoot muut sitten puolestaan. Tosin kyllä sellaisiakin muistelmia löytyy, joissa sankari ruoskii itseään oikein kelpo lailla, mutta eihän sekään sinänsä ole mikään tae autenttisuudesta.
Totean vielä kerran, että Klinge on merkittävä historioitsija, jonka ansiot minun mielestäni liittyvät perustutkimukseen eivätkä mielipidekirjoituksiin. Sellaisiakin hänellä tietysti on ja niistä itse kullakin on oikeus olla myös eri mieltä. Ovatko erimieliset väärässä, on monessa tapauksessa kysymys, johon ei ole yksiselitteistä vastausta.
Ajatellaanpa nyt vaikka teosta muinaisuutemme merivallat, jolle kirjoittaja itse antaa suuren arvon. Ilman muuta siinä oli tuoreita ajatuksia ja lennokkuutta, jolla varmastikin on heuristista arvoa. Se ei metodologialtaan tosiaan ole mitään lähdepositivismia, vaan, nykyaikaisittain sanoan ”poikkitieteellisyyttä”. Aikanaan se hätkähdytti.
Hyvä näin. Kun varhaishistoriamme lähdetilanne kuitenkin on mikä on, ei näkemysten rohkeus vielä sinänsä tee niistä muita parempia. Ketään loukkaamatta haluan palauttaa mieleen Jalmari Jaakkolan laajat teoriat Suomen varhaishistoriasta ja niiden sittemmin karun kohtalon uuden aikakauden koittaessa.
Mielestäni sekä Klinge että Jaakkola ansaitsevat näillä tantereilla yhtäläisesti arvostusta. Lähteissä olevat aukot eivät saa estää hengen lentoa, mutta toisaalta ”tieteellisyyden” mainesanaa on syytä käyttää säästeliäästi.
Tilanne on pitkälti sama kuin aikoinaan sovjetologian kohdalla. Lännessä (ja idässä) tiedettiin asioista jotakin, mutta suurin osa keskeisistä dokumenteista pysyi käyttäjien saavuttamattomissa.
Siitä huolimatta tutkijoiden velvollisuus oli parhaansa mukaan yrittää kriittisen ajattelun keinoin luoda myös noiden fragmenttien pohjalta kokonaiskuvaa. Myöhemmin on selvinnyt, että siinä usein mentiin harhaan, mutta hämmästyttävän usein myös osuttiin joko oikeaan tai ainakin melko lähelle sitä.
Neuvostoajan arkistot ovat sittemmin avautuneet, mutta oman menneisyytemme arkistojen suhteen meillä ei ole yhtä paljon aihetta optimismiin. Toki uudet tutkimusmenetelmät, genetiikka mukaan lukien, ovat edesauttaneet uusien näkemysten syntymistä.
Sitä paitsi tiede ei ole loppunut eikä sen loppua ole näkyvissä. Historiassa tämä pitää aivan erityisesti paikkansa. Se, mitä me nyt pidämme totena ja oikeana, ei ole samaa kuin eilen, mutta aivan varmasti poikkeaa myös siitä, mitä ajatellaan huomenna ja ylihuomenna noin kuvaannollisesti sanoen. Totuus on ajan tytär.
En kuitenkaan ole ihan varma siitä, onko koskaan mahdollista todistaa, että Kalevalassa (tai pikemminkin Suomen kansan vanhoissa runoissa) mainittu sampo olisi merkinnyt pylvästä, sammasta. Ehkäpä asia voi niinkin olla. Luulen kuitenkin, ettei erimielisiä ole tässä(kään) asiassa helppo pakottaa argumentein näkemyksiään muuttamaan.
Klingen päätyöksi voinee nimetä Yliopiston historian. Se on epäilemättä innovatiivinen ja mahdollisesti se on lajissaan maailman paras, kuten niin monet auktoriteetit tämänkin kirjan sivuilla todistavat. Se täydentää sopivasti tekijän uraauurtavia ja oivaltavia tutkimuksia maamme ylioppilaista.
 Yliopistomme on ollut maamme napa monessakin mielessä. Siihen kohdistuva perustutkimus tulee epäilemättä vaikuttamaan kauan, vaikka myös se on vain aikansa lapsi. Yhtä kaikki, ilman yliopistoa ei taitaisi olla Suomeakaan, tulee kiusaus Nummisuutarin Eskoa soveltaen sanoa.
Sitäkin harmillisempaa on, että sen historiaa vastaan on tehty varsin törkeää väkivaltaa. Yksityinen Åbo Akademi on yrittänyt, vastoin kaikkea normaalia logiikkaa, omia itselleen vanhan Turun akatemian perillisen aseman. Tätä historian väärinkäyttöä vastaan Klinge on ansiokkaasti sotinut ja ansaitsee asianmukaiset kiitokset.
Kuningatar Kristiinan ottaminen Helsingin yliopiston perustamisen taustalle ja vetoavuksi myös kansainvälisiin yhteyksiin oli loistava keksintö ja ilmeisesti myös se on luettava kirjoittajan ansioihin. Sama koskee myös monia muita asioita, joiden oikeaa isää moni Klingen toimintaa tuntevakaan ei ole tainnut ilman tämän kirjan apua huomata.
Muutenkin kirja on pitkälti Klingen tämän kauden opusten selitysteos ja luultavasti tarpeellinenkin sellainen. Eihän lukija useinkaan hoksaa, kun hänelle tarjotaan uutta oivallusta ja näkökulmaa, että tässä sitä nyt ollaan merkittävän asian äärellä ja tämä ja tämä on aivan uutta ja mullistavaa.
Niinpä kannattaa olla omia saavutuksiaan julki tuodessa juuri niin tärkeä kuin itse asiakin on. En sano tätä piruillakseni, ei vaatimattomuus historian tutkimuksessa ja sen kirjoittamisessa kaunista. Ja varmemmaksi vakuudeksi muistutan, mitä pyhä raamattumme sanoo kynttilän panemisesta vakan alle.
Olen itse ollut kovin tyytyväinen Pietarissa ilmestyvään sarjaan pro et contra, jota on jo parikymmentä vuotta julkaissut sikäläinen kristillinen instituutti, jolla on korkeakoulun oikeudet.
Tuon sarjan kirjat ovat yleensä paksuja, viitisensataa sivua ja usein enemmänkin käsittäviä kokoelmia, joihin on kerätty kohteena olevan ajattelijan tai poliitikon eri aikoina osakseen saamat arvostelut, kiitokset ja moitteet. Sarjaan kuuluu niin suuria klassikoita,  kuin kiukkuisia toisinajattelijoita ja ne avaavat hyvin kiinnostavan mahdollisuuden hahmottaa aikakausien henkisen ilmaston kehittymistä.
Klingeä lukiessa tuli mieleen, että kielteiset argumentit loistavat kirjassa poissaolollaan. Kritiikki toki mainitaan, mutta usein siinä oletetaan olevan ad hominem-taustaa syystä tai toisesta. Klinge on ollut liian hyvä, fiksu, menestyvä ja onnekas ja on siksi saanut niin paljon osakseen vastustusta, ymmärrän.
Tässä lienee perääkin. Miksei Klingestä koskaan tullut yliopiston rehtoria, kansleria tai edes akateemikkoa? Kaiken kohtuuden mukaan hänellä ainakin olisi ollut yhtä paljon ansioita kuin kenellä toisella tahansa.
Asiassa saattaa kuitenkin olla yksi mutta, jota ei muistelmien sivuilta erikseen mainita. Tietyt asemat vaativat paljon yhteistyöhenkeä ja kykyä tulla toimeen myös sellaisten ihmisten kanssa, joita ei arvosta.
En tiedä, onko kyseessä juuri tämä asia, mutta mielestäni se on kiinnostava hypoteesi ja saattaa olla, että saamme tietää jotakin asian kannalta relevanttia joidenkin toisten asioissa mukana olleiden muistelmista, kun ne ehkä  joskus ilmestyvät.
Klingen kirjalla on siis mielestäni sekä ansionsa että puutteensa. Jos sitä vertaisi James Boswellin kuuluisaan Samuel Johnsonin elämäkertaan, voi mielestäni todeta, että tekijällä on kohteeseensa yhtä harras suhde. Se varmasti lisää sekä kirjan arvoa että luettavuutta, joka onkin varsin hyvä.
Toisaalta noiden contra-näkemysten puuttuminen tai vajavainen esille tuonti asettaa molempien suurten elämäkerturien työlle tietyn rajoituksensa, jonka nyt kyllä voi ottaa genreen luonnollisesti kuuluvana. Tarpeellisia kirjoja.

11 kommenttia:

  1. Kiitos, tämä arvostelu varmaan osui kohdalleen ja teki samalla palveluksen kohteensa lukijalle. En nimittäin malttanut olla lukematta opusta hieman valikoiden minkä tuottamasta huonosta omatunnosta näin vapauduin. Tätä neuvohan on Klinge itsekin kyllä lukijoille tarjonnut.

    Ikävä puoli tässä kuten niin monessa muussakin nykykustanteessa on kirjan painoasu, teksti pienifonttista ja yleisävyltään harmaata mikä jälkimmäinen haittaa erikoisesti pienien valokuvien hahmottamista. Tämä kai on kustantajan, ei Klingen päätöksen takainen asia. Sääli, sillä Klingen teossarja varmaan tulee säilymään käsikirjan omaisessa käytössä pitkään jos maa pystyssä pysyy. hh

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kappas. Minusta teksti kirjan tukevan tuntuisilla sivuilla oli normaalia suuremmalla kirjasintyypillä painettua ja niin muodoin nopealukuista. Kirja oli myös muistaakseni (on jo palautettu) kauttaaltaan nelivärikuvitettu; tekisi mieli sanoa niin kuin Olof Palmen muistotilaisuudesta, että "punaväriä ei ollut säästetty".

      Mutta havaintonsa kullakin. Näin erisuuntaisen "fenomenologisesti" tämä maailma meille itseään ilmaiseksen.

      Poista
    2. Ahaa, meitä on moneksi!

      Tulin ihan uteliaaksi ja kun hyllyssä oli heti saatavana Anders Ramsay'n muistelmat 70-luvulta ja Axel Munthen"Huvila" vuodelta 1931 ynnä muutama muu niin vaikuttaa tosiaan siltä että aiemmin käytettiin mielellään hiukan suurempaa kirjasinta nykyiseen verrattuna. Ehkäpä mustekin jne… Luen siis tavallisimmin iltalampun valossa.

      Punaväriä, niinpä, tekijän maalauksia katsellessa saattaapi joskus tulla Ensor mieleen. hh

      Poista
  2. "Lähteissä olevat aukot eivät saa estää hengen lentoa, mutta toisaalta ”tieteellisyyden” mainesanaa on syytä käyttää säästeliäästi.

    Tilanne on pitkälti sama kuin aikoinaan sovjetologian kohdalla. Lännessä (ja idässä) tiedettiin asioista jotakin, mutta suurin osa keskeisistä dokumenteista pysyi käyttäjien saavuttamattomissa."

    Tämä muistuttaa anglosaksista antiikin tutkimusta: vaikka peruslähteet - joita on suhteellisen vähän - ovat parikymmentä vuotta olleet suurinpiirtein samoja, säännöllisin väliajoin ilmestyy uusia kirjoja uusine tulkintoineen. Selitys tähän on kirjoitusaika ja sitä myötä kirjoittajan arvojen muuttuminen. Tämän vuoksi muutaman vuoden välein voi ilmestyä keisari Augustuksen elämänkertoja, joissa toisessa tämä esitetään sisällissodat päättäneenä tavoiltaan vaatimattomana rauhanruhtinaana, toisessä teeskentelevänä sotilasdiktaattorina. (Lukijan asemana on sitten niiden pohjalta muodostaa oma mielikuvansa. Totuus on "out of there".)

    VastaaPoista
  3. Hyvä analyysi. Se vilpittömyys on hyvä huomio, siinä vain asettaa itsensä alttiiksi arvostelulle, mutta Klinge on varmasti monella tapaa "hyvä ihminen", vaikka tuollainen omanarvontunto on suomalaiselle vierasta. Ihan hyvä, että meitä on yksi sellainenkin.

    Tavattoman ahkera ja tuottelias hän on ja on ilmeisesti huolehtinut hyvin opiskelijoistaan, mikä ei kai ole kovinkaan tavallista yliopistomaailmassa, edelleenkään. Tai ehkä tavat ovat muuttuneet. Tutkimusta ja julkaisutoimintaa kai kuitenkin pidetään tärkeämpänä, opetus siinä sitten vähän välttämätön paha?
    EG

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Klingen arrogantti ja originelli kirjallinen ja muu käytös synnyttää helposti vähemmän kulttivoidummissa kanssaihmisissä tarpeen "mollata" tätä. Itse arvostan Klingeä siinä, että tämä on viimeisiä vanhanajan herrasmiehiä ja sivistysyliopiston vankkumaton puolustaja.

      Poista
    2. "Kultivoitu käytös ja raffinoitu puhetapa",ironisoi edesmennyt paikallispoliitikko, kansanedustajanakin käväissyt Martti Ratu aikoinaan erästä "formaalisesti" sivistynyttä ihmistyyppiä.

      Poista
  4. han kojhtuullinen arvio henkilöstä, jona olen tuntenut yli 40 vuotta. Kyllä hän joskus tuntuu itsekin ymmärtävän heikkoutensa.


    Mietin tuota ideaa muinaisuutemme merivalloista, jota ne ole lukenut. Hyvin kiehotva ja peruseltu ajatus. Mutta kun ei oloe kirjallisia lähteitä, a rekologinen aineisto on edelleen puutteellista, niin se - jo aikaismémminkin esitetty ajatus - jää vain keihtovaksi hypoteesiksi.

    Lenenart Merellä oli Hopeavalkeaasa kirjailijan vapaus esittää tulkintojaana Ultima Thulesta, Kaalijärven meteoritörmöyksen ajasta ja Pythean matkoista. Pidettääv vin mielessää, että kiehtova tarina ei ole sama kuin historiallinen totuus. (Joka on edelleen hämärän peitossa.)

    MafH

    VastaaPoista
  5. Arvostan suuresti prof. Klingen tuotantoa. Esim. yleisesitys "Keisarin Suomi" eroaa edukseen muista moderneista 1800-luvun kuvauksista siinä, että Klinge kuljettaa kertomustaan aivan omanlaisellaan syvällisyyden ja sanoisiko älyllisen läpiajattelun tasolla, olkoonkin että yhteiskunnan kuvauksen suhteen se on tekijälleen tyypillisesti täysin yksipuolinen. Klingehän ei omien kirjoitustensa mukaan ehdottomasti hyväksy mitään sosiaalisia "kvootteja".

    Tuntematta tarkoin akateemisia käytäntöjä olenkin mielessäni joskus ajatellut, että juuri Klingelle jos kenelle olisi kuulunut ansioistaan historiantutkijana akateemikon arvo. Ei kai sellainen blogistin kuuluttamaa "yhteistyöhenkeä" olisi liiemmälti vaatinut?

    Sen sijaan tätä viimeksi ilmestynyttä muistelmien nidettä lukiessani tunsin itseni monesti vaivautuneeksi. (En halua käyttää erilaisten "toimittajapissisten" yms. nykyään tiheästi viljelemää sanaa "myötähäpeä".) Olisi kai lukija vähemmälläkin uskonut, että Klingen kolmiosainen yliopistohistoria on lajissaan "maailman paras". Ja toinen hajaesimerkki: ylistäessään "Muinaisuutemme merivaltojaan" Klinge mainostaa sen tätä nykyä olevan antikvaarinen harvinaisuus. Kuitenkin sitä näkyy olevan jatkuvasti myynnissä huokeaan kympin keskimääräishintaan.

    Akateemisessa maailmassa vallitseva "verinen" kilpailu viroista, arvostuksesta jne. lienee yleisesti tunnustettu tosiasia. Mielestäni ei kuitenkaan todista kovinkaan avarasta tiedeihmisen mielenlaadusta, jos kaikissa vastoinkäymisissä ja kritiikeissä näkee syyn vain erilaisten "Blommain" hillittömässä kateudessa itseään parempaansa kohtaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Veikkaus

      "yhteiskunnan kuvauksen suhteen se on tekijälleen tyypillisesti täysin yksipuolinen."

      Veikkaan että professori Matti Klinge kuuluu yksisilmäisen Ylen uutis- ja ajankohtaisohjelmien johtoapparaattiin eli direktoraattiin jo sen takia että Klinge uskoo vakaasti ettei Stalinilla/stalinismilla ollut minkäänlaista aikomusta valloittaa Suomi.

      Kaiketi Stalin/stalinismi halusi vain näyttää suomalaisille keskisormea, ja kaikissa Suomen asutuksissa.

      Poista

Kirjoita nimellä.