Armotonta menoa

Armotonta menoa

Muistan, miten aikoinaan, Neuvostoliiton pyhiä tekstejä lukiessa yhä uudelleen hätkähdytti saman käsitteen käyttö. Kyseessä oli armottomuus, беспощадность.

Vihollinen oli aina tuhottava nimenomaan armottomasti ja vihollisiahan löytyi, luoja paratkoon, niin maan sisältä kuin ulkoa.

Solženitsyn kiinnitti joskus huomiota siihen, että neuvostoihmiseltä (sovetski tšelovek) vaadittiin nimenomaan tuota armottomuutta, tinkimätöntä ideologian noudattamista myös tunteen tasolla.

Kun tsaarinaikana Siperiaan marssivia vankeja oli nimitetty ”onnettomiksi” ja kansa oli heitä mielellään syöttänyt ”kristuksen tähden”, oli moinen suhtautuminen ainoan oikean ideologian vihollisiin Neuvostoliitossa rikos. Sama koski kaikkea kontaktia ja mitä ilmeisimmin myös vääriä ajatuksia ja ehkä niitä nimenomaan.

Järjestelmän tuomitsema kansan vihollinen ei ollut suinkaan ”yksi meistä”, vaan nimenomaan yksi heistä ja se tarkoitti, että näiden kahden välillä vallitsi antagonistinen vastakohtaisuus, minkä saattoi sovittaa vain siten, että toinen tuhosi toisen. Tämä kuului ”tieteellisen ajattelun” keskeisiin periaatteisiin eikä ollut mikään mielipidekysymys, saati omantunnon kysymys.

No, vanha sanonta ”keltä hirmu, siltä armo” sisältää sen ajatuksen, että se, jolla on suurin valta, voi halutessaan myös armahtaa, vaikka voisikin iskeä pään poikki ja vaikka kyseinen henkilö sen jopa ansaitsisi.

Iivana Julma oli, kuten tiedämme, sairaalloisen julma ja aina valmis kidutuksiin ja veritöihin. Kuten yhä uudelleen jaksetaan todeta, häntä ei kuitenkaan nimitetty ”julmaksi” sanan nykyaikaisessa mielessä, vaan hirmuiseksi, groznyi eli siis hirmua, pelkoa herättäväksi.

Tässä kohden kannattaa varmaan myös hieman pohtia sitä, mikä merkitys tuolla ”julma” sanalla on suomen kielessä ennen ja nyt.

On helppo havaita, ettei sana välttämättä viittaa armottomuuteen tai sadismiin, vaan pikemmin suuruuteen ja mahtavuuteen. Laulussa sanotaan tänäkin päivänä, että hain hampaat ovat ”julman suuret”, joulun tulo jännittää lapsia ”julmasti” ja turisti ihailee Julmaa Ölkkyä, vaikka ei varmaankaan löydä siitä mitään sadistista. Se nyt vain on mahtava ja ehkäpä pelottava.

Iivanan julmuutta lievensi kuitenkin hänen uskonnollisuutensa, kuten myös Stalin pilkallisesti huomautti. Vanha pappisseminaarilainen oli itse jo toista maata ja osasi ottaa asiat asioina, tieteellisesti.

Armottomuus kuului siis olennaisesti tieteelliseen ajattelutapaan ja sellainen sosiaalinen insinöörityö, jota Stalin harjoitti, olisi ilman sitä ollut mahdotonta. Ajan lehdistä voi lukea, miten talonpojat kulakkien likvidoinnin aikaan puolustivat omia naapureitaan, jotka oli määrätty likvidoitaviksi kulakkeina.

Artikkeleiden sävy oli pilkallinen: kulakkien luokka-asema tekee heistä sosialismin leppymättömiä vihollisia ja tämä koskee koko luokkaa ja siis myös kaikkia sen jäseniä. Lepertely siitä, että juuri tämä ”meidän kulakkimme” olisi poikkeus säännöstä, se romuttaisi koko idean.

Niinpä ei siis ollut tarjolla armoa. Mitä se sana muuten itse asiassa tarkoittaa? Ainakin sen yksi merkitys on suoja, turva. Englanniksi armon anojat huusivat quarter eli siis pyysivät kortteeria. Muuan vanha sea-shanty kertoo, miten barbareskimerirosvot yrittivät kerran samaa, mutta heidät hukutettiin (oh, it was a cruel sight…).

Jääkärimarssissa kerrotaan ”koko onnemme kalpamme kärjissä on, meill’ armoa ei, kotimaata”. Tässä viitataan siihen, että jääkäreiksi lähteneet olivat armottomia eli vailla suojaa ja heidän henkiin jäämisensä riippui nyt vain omista aseista. Myös heitteille jätettyjä lapsia nimitettiin armottomiksi.

Armollisuus sen sijaan on luonteenpiirre. Se koettiin kristillisissä piireissä lähtökohtaisesti arvokkaaksi, koska Jeesus oli näyttänyt asiassa esimerkkiä. Vanhan testamentin Jahve oli ollut toista maata kuin hänen uusi hahmonsa.

Tilanherra eli armo oli periaatteessa myös armollinen, muuten kyseessä oli jonkinlainen vääristymä. Ehkä hän siinä tapauksessa saisi vielä viimeisellä tuomiolla muistella tekosiaan. Näinhän kristityillä alustalaisilla oli aihetta ajatella.

On kiintoisaa, että myös allahin, joka luonteeltaan muistuttaa yhtä suuresti vanhan testamentin Jahvea, kuin poikkeaa Jeesuksesta, mainitaan alituisesti olevan armelias ja armahtavainen -rahman rahim.

Miten tämä toteutuu, jää kuitenkin lukijalle salaisuudeksi, sillä hänen sanansaattajansa iloitsee koraanin sivuilla lakkaamatta niistä loppumattomista tuskista, joita uskottomille luvataan.

Profeettaa voi muutenkin pitää aivan erityisen julmana ja armottomana tyyppinä, joka ainakin minussa herättää vastenmielisyyttä.

Ajatelkaamme nyt vaikka Ibn Hishamin arvovaltaista Profeetan elämäkertaa. Siinä kerrotaan, miten muuan juutalainen nainen oli tehnyt huorin juutalaisen miehen kanssa. Paikalliset asukkaat kysyivät Muhammedilta, miten pari olisi tuomittava.

Toora määräsi syntiset tällaisessa tapauksessa kivitettäviksi, mutta juutalaiset yrittivät pimittää sen selvää määräystä. Muhammed paljasti juutalaisten kierouden ja sai aikaan, että tuomio pantiin täytäntöön. ”Kun tuo juutalainen mies tunsi ensimmäisten kivien osuvan, hän suojasi naista omalla ruumiillaan kumartumalla hänen ylitseen. Heidät molemmat kivitettiin kuoliaiksi”.

Tästä asiasta profeetta näyttää olleen erityisen ylpeä ja hän sanoi: ”Niinpä minä siis ensimmäisenä herätän Jumalan käskyn ja Hänen Kirjansa eloon ja toimin niiden mukaan!”

Psykologisesti profeetta kaiketi osui naulan kantaan. Vasta sitten, kun hänen oppinsa nimissä tehtiin suuria julmuuksia, se oli pakko ottaa vakavasti. Myös ne, jotka osallistuivat julmuuksiin, joutuivat selittämään itselleen, että kyseessä oli mitä ansiokkain toiminta. Tämä on vanha konsti, joka toimii yhä.

Kaikkihan me muistamme, millä nimellä Espanjassa kerran tunnettiin ne tilaisuudet, joissa kerettiläisiä poltettiin elävältä. Kyseessä oli auto da fé, uskon teko. Ilman uskoa kukaan ei olisi moiseen mielettömyyteen lähtenyt, mutta sen jälkeen tuskin monikaan toimeenpanijoista enää epäili tehtyjen tekojen ansiokkuutta ja välttämättömyyttä.