Valtio ja muut

Valtion ystävät ja viholliset ennen ja nyt

Usein näkee sanottavan, että Hitlerin aikeista tiedettiin kaikki jo ennen hänen valtaannousuaan. Teoksessaan Taisteluni hän oli jo kertonut mihin uskoi ja mitä halusi.

No, aika simppeliä päättelyähän tämäkin on. Olen minäkin lukenut Trumpin vaalikirjan, mutta en vieläkään usko, että hän edes yrittää tehdä sitä, mitä lupasi.

Toinen esimerkki on Leninin Valtio ja vallankumous. Se on kirja, joka naurattaa tai kauhistuttaa lukijaa vielä paljon enemmän kuin nuo kaksi ennen mainittua, riippuen tietysti hänen omista uskomuksistaan ja mieltymyksistään.

Ensiksikin kirja paljastaa paljon suuremman häikäilemättömyyden ja tolkuttomuuden kuin nuo edelliset ja toisekseen siitä ilmenee uskomaton naiivius, mikä sisältää muun muassa varauksettoman lujan uskon siihen, että Marxin ammoinen löysä spekulointi on ehdotonta totuutta.

Toisekseen kirjasta ilmenee valmius alistaa käytännön politiikka eli kymmenien ja mikäli mahdollista jopa satojen miljoonien ihmisten kohtalo fanaattiselle politiikalle, jonka mahdollisista tuloksista on olemassa vain aivan hämäriä oraakkelilauseita.

Mikä sitten oli Leninin päämääränä tuon kirjasen mukaan? Usein se unohdetaan, mutta kyllä hän sen suoraan ilmoittaa: anarkia, valtion hävittäminen.

Varmemmaksi vakuudeksi Iljitš vielä kertoo, että bolševikit eivät eroa anarkisteista päämäärän, vaan ainoastaan keinojen suhteen. Keinona heille kelpasi mitä tiukin diktatuuri. Sehän toki oli dialektiikan ymmärtäjälle tavattoman lähellä anarkiaa, josta sen erotti vain yksi Aufhebung, muuan kehityksen normaali ja välttämätön etappi…

Kuten tiedämme, bolševistisesta anarkismista ei myöhemmin kuultu kovin paljoa. Jopa kommuunit, joiden mukaan koko puolue sai uuden nimensä, yksinkertaisesti kiellettiin vuonna 1930. Anarkistit, joiden terrori oli uhannut kaikkia vallanpitäjiä Venäjällä, nuijittiin maan rakoon sellaisella terrorilla, jota kukaan ei ollut osannut des kuvitella mahdolliseksi sivistyneessä maailmassa.

Olihan se systeemi jotakin uutta koko maailmassa. Mutta mitä tulee itse valtioon, se ei ainoastaan lujittunut ja tunkenut lonkeroitaan kaikkialle, vaan pääsi myös sellaisen palvonnan kohteeksi, jollaisesta slavofiilit tai edes mustasotnialaiset eivät olisi voineet uneksiakaan.

Toki valtion kuoleutuminen oli yhä sallittu aihe filosofisissa spekulaatioissa ja siitä puhuttiin vielä niin myöhään kuin 1960-luvulla, kommunismin rakentamisen kaudella. Se tulisi tarpeettomaksi ja kuolisi pois, kun jokainen kuharkkakin pistettäisiin hallinnoimaan elinympäristöään. Tämä kuulosti oikein vihreältä ja kaikin puolin ihanalta. Jakamistaloutta ja perheen hävittämistäkin suunniteltiin. Vain sukupuolirintamalla ei koskaan palattu vallankumouksen jälkeiseen radikalismiin, joka kerran oli sensaatio koko maailmassa.

Mutta tuosta valtiosta. Siihen kohdistettu palvonta veti hyvin vertoja natsien ja fasistien omille yrityksille. Itse asiassa se taisi mennä pitemmällekin, ainakin seremonioiden, patsaiden ja plakaattien määrällä mitaten.

Ja kyllähän valtiota todella rakastettiin. Sen puolesta uhrautuminenkin oli enemmän kuin velvollisuus, sehän oli oikeastaan suurin onni, joka ihmistä saattoi kohdata. Synnyinmaa ja Stalin olivat valtion korkeita symboleja, se byrokratia ja kurjuus, joka sitä arkipäivän tasolla edusti, ilmensi vain niitä puutteita, joita vajavaisilla yksilöillä oli. Tuskin he olivat valtionsa arvoisia.

Mutta eihän tässä koko tarina ole. Joskus kylmän sodan vuosina muista useammankin Neuvostoliitossa vierailleen havainneen hämmästyksellä, että sehän oli anarkistien maa.

Virallisen propagandan kuva liki robottimaisesta uudesta neuvostoihmisestä ja lujasta järjestyksestä oli pelkkää keksintöä. Käytännössä venäläinen arkielämä sujui aivan toisten sääntöjen ja säännöttömyyksien mukaan.

Kannattaa muistaa, että myös anarkismin suurimmat nimet ovat olleet venäläisiä. Mihail Bakunin, joka oli suuri germanofobi, kirjoitti vuonna 1870, Saksan ollessa yhdistymässä, kirjan Knuto-germanskaja imperija i sotsialnaja revoljutsija (Ruoskasaksalainen imperiumi ja sosiaalinen vallankumous).

Bakuninia tympäisi saksalaisten euforia sen johdosta, että Elsass-Lothringen liitettäisiin suureen isänmaahan. Mitä järkeä siinä oli? Riemuitsiko saksalainen poroporvari sen johdosta, että nuo heimoveljet nyt saisivat nauttia vapaudesta ja yhteiskunnallisesta kehityksestä?

Vielä mitä. Nuo pölvästit riemuitsivat siitä, että yhä uudet ihmiset joutuisivat preussilaisen saappaan alle ja samaan kasarmikuriin kuin he itsekin… Valtion mahti kasvoi ja se, jolla oli orjan mieli, riemuitsi siitä, oman epävapautensa unohtaen.

Näinhän se taitaa olla tänäänkin. Täysin mieletön laivastonäyttely Pietarissa aiheutti lapsenmielisessä yleisössä sellaisen riemun, että paljon nähnyt suomalainen toimittajakin oli ihmeissään: tällaista ei ollut vielä koskaan ollut.

Rahojen tuhlaaminen absurdiin ja jo lähtökohtaisesti rikolliseen ydinaseistukseen ei suinkaan nostattanut suuttumusta, vaan aiheutti suloisen onnen tunteen, jonka ylpeys oman valtion mahdista saa aina aikaan kaikissa henkisesti keskenkasvuisissa yksilöissä.

Mutta ehkäpä etatismi todella onkin sellainen asia, joka mahdollistaa henkisesti kehittymättömälle persoonalle erään tavan päästä osalliseksi jaloista ja elämää suuremmista tunteista? Näinhän Konstantin Leontjev, ”Venäjän Nietzsche” joskus pohdiskeli. Hitler oli samaa mieltä.

En itsekään ole anarkisti, mikä toki olisi varsin sopimatonta minun iässäni, mutta kyllä Bakuninillakin on pointtinsa ja Kropotkinilla niitä on vieläkin enemmän.

Sokea valtion palvonta on eräänlaista idolatriaa, epäjumalan palvontaa, jota olisi syytä kavahtaa. Asiaa ei kannata sekoittaa nationalismiin tai patriotismiin, joiden kanssa se tosin on usein hyvin viihtynyt yhdessä. Eri asioita ne silti ovat. Onhan etatismi ollut myös ankarasti internationalistisen bolševismin todellinen ydin.

Etatismi on muuan tapa, jolla ihminen vieraantuu itsestään, mikäli tohtisi käyttää tätä melko odiöösiä termiä. Tässäkin oleellista on kohtuuden saavuttaminen ja siinä pysyminen. Valtion totaalinen hylkääminen ja vihaaminen on yksi hulluuden muoto, sen palvonta on toinen.

Vladimir Putin on useamminkin puhunut siitä, että valtio on Venäjän historiassa keskeisessä roolissa. Sama näkemys on ollut myös klassisella ns. valtiollisella koulukunnalla Venäjän historiografiassa. Kyllä Putinilla on argumentteja takanaan.

Ei tässä kuitenkaan vielä tarvitse nähdä mitään laadullista eroa Venäjän ja muiden kansakuntien välillä. Kyllä valtiokeskeisyyttä on ollut myös vaikkapa Ranskassa tai Suomessa.

Nyt, EU:n aikana näyttää meilläkin vallitsevan kansallisvaltiolle vihamielinen trendi, joka ilmenee myös usein hullunkurisena propagandana, jossa normaalista tehdään perverssiä ja päinvastoin.

Tämä uusi asiain tila taitaa jo muuttaa meidänkin perspektiiviämme ympäröivään maailmaan. Kun itse elämme EU:n kaltaisessa epävaltiossa, meillä on kiusaus nähdä luonnottomana se, mikä itse asiassa on normaalia. Sekä Venäjä että USA, Kiina ja lukemattomat muut valtiot tuntuvat näin, eurooppalaisten arvojen näkökulmasta, kummallisilta luomuksilta ja niiden pyrkimykset irrationaalisilta tai rikollisilta.

Eivät ne kuitenkaan siitä mihinkään häviä, vaikka kuinka toistelisimme eurooppalaisia arvojamme. Lieneepä syytä täälläkin ottaa lusikka kauniiseen käteen ja ruveta hyväksymään se, että valtiota tulee käsitellä sellaisina kuin ne ovat. Eläminen illuusioissa voi käydä kalliiksi niin siellä kuin täällä.