Ei pidä elää valheessa

Ei pidä elää valheessa

Aleksandr Solženitsynin kuuluisa tunnus oli ”žit ne po lži!” –on elettävä valheen ulkopuolella. Hiljattain ilmestyneessä venäläisessä filmissä Pappi (Pop), kuvataan päähenkilöä, joka saksalaismiehityksen aikana katkaisee välinsä ystäväänsä ja tukijaansa, joka on auttanut kristinuskon palauttamista bolševikkien runtelemalle Venäjälle.

Syynä oli, että tämä ystävä oli jalallaan –symbolisesti- potkaissut mutaan juuttunutta saksalaisten kuorma-autoa liikkeelle. Auton lavalla oli partisaaneja, joiden kaulassa oli silmukka. Kun auto viimein pääsi liikkeelle, jäivät teloitettavat roikkumaan hirteen.

Kun papilta kysytään, miksi hän kieltäytyi ystävänsä seurasta ja avusta, hän kuiskaa sanomattoman surullisesti ”on tolknul…” hän työnsi.

Tuolla työnnöllä ei sinänsä ollut mitään merkitystä. Sen takia vangit eivät kuolleet ja ilman sitä he olisivat kuolleet aivan yhtä varmasti. Merkitystä oli kuitenkin sillä, että ihminen oli myynyt itsensä, osan rehellisyydestään. Saadakseen saksalaisten hyväksynnän, jota tarvitsi auttaessaan kristittyjä tuo ystävä oli mennyt mukaan saksalaisten tuhoamiskoneiston toimintaan, symbolisesti.

Kommunismin vuosina Venäjällä oli ihmisiä, jotka eivät menneet mukaan valheeseen. Se vaati tavatonta rohkeutta. Koko järjestelmä oli rakennettu sen varaan, että ihmiset hyötyisivät valheen työntämisestä eteenpäin. Ja se toimi noista totuudellisista huolimatta.

Solženitsynin radikaali vaatimus, joka moraalisessa syvyydessään muistuttaa Dostojevskin ajattelusta, oli reaalipoliitikkojen silmissä naurettava. Tavallisen kunniallisen poroporvarin silmissä se oli loukkaava. Hänhän ei tehnyt yhtään mitään tai teki aivan samaa kuin kaikki muutkin kunnialliset ihmiset. Puolueen ignoroiminen käytännön elämässä olisi merkinnyt leimautumista, syrjintää, ylenkatsetta, tuskin enempää. Mutta kukapa halusi ottaa vapaaehtoisesti kannettavaksi sellaisenkaan taakan, joka lupasi vain vaivoja palkaksi. Keskivertovenäläisen omatunto pysyi aivan yhtä puhtaana kuin keskivertosuomalaisen. Miksei eläisi valheessa? Mitä oikeus maksaa ja mitä se tuottaa? Turhia kysymyksiä. Tästä pääsemmekin pakinoitsija Eroseen ja ”hihamerkkikohuun”.

Pääministeri Jyrki Katainen on Uuden Suomen mukaan ”puuttunut hihamerkkikohuun”. Koska olen alkanut epäillä journalisteja, jätän sittenkin avoimeksi kysymyksen onko hän todella ”puuttunut” vaiko vain vastannut kysymykseen. Mikäli hän olisi oma-aloitteisesti puuttunut, hän tuntisi kohun lähteen. Siinä tapauksessa hänen lausuntonsa pitäisi luokitella tahalliseksi valheen puolustamiseksi. Tässä tapauksessa asia olisi tietenkin ymmärrettävä, sillä totuuden puolustaminen kävisi aivan liian kalliiksi. Politiikassa etsitään asian etua eikä totuutta. Mikseipä siis puolustaisi hyvää periaatetta ja samalla sanoutuisi irti kaikesta vastuusta siihen skandaaliin nähden, jonka journalistit ovat itse keittäneet kokoon?

Tämähän ei maksa mitään, luvassa on pelkkiä tuottoja vai kuinka? Samalla linjalla jatkavat persupuolueen Ruohonen-Lerner, joka yhä ”etsii keinoja” syyttömän rankaisemiseksi. Turun Sanomat ja Helsingin Sanomat kirjoittavat itse tekemästään skandaalista kuin Pravda ja Izvestija Solženitsynistä. Kaiken huippuna on liiankin tunnettu dosentti Bäckman, joka on tehnyt pakinoitsija Erosesta tutkintapyynnön poliisille. Parodia on käynyt mahdottomaksi.

Varkaan kannattaa aina huutaa ”ottakaa varas kiinni”! Tämä toimi aikoinaan Neuvostoliitossa ja se toimi Kekkosen Suomessa. Mutta se toimi vain aikansa. Totuus tiedetään sittenkin ja vielä se pakottaa tunnustamaan itsensä. Aivan riippumatta siitä, miten hyvin valehtelu näyttää kannattavan tässä ja nyt.