Ukko ja juuttien aarteet

Ukko ja juuttien aarteet

Ukko piti kovasti silavasta ja pekonista. Ukraina oli näiden herkkujen ystävän todellinen Mekka, Ukko opetti poikaa, koiraa ja kissaa ja karhua. Kuitenkin, myös Tanskassa sai hyvin syödäkseen eikä sikäläinen pekoni ollut lainkaan hullumpaa ainakaan vielä takavuosina, jolloin Ukko oli ryöstellyt Jyllannin ja Själlannin rannikoita. ”Ohhoi, jaa-jaa”, tuumasi Ukko muistellessaan menneitä aikoja. ”Ne olivat aikoja ne”. Muistanpa kerrankin, kun purjehdimme kymmenen beaufortin vastatuulessa Skagerrackin yli.” ”Pakko myöntää, että Ukko tuli silloin merikipeäksi ja makasi hervottomana kajuutassa kaksitoista tuntia”.

Karhu ja Koira ja kissa ja poika katsoivat toisiinsa hämmästyneinä. Kukaan ei ollut ajatellut, että myös Ukko voisi tulla merikipeäksi. Kukas silloin ohjaisi laivaa?

”No, Ukko sanoi, ”Laivaa ohjasi ensimmäinen upseerini Esko Härkönen, joka oli arvoltaan ensimmäisen luokan kapteeni ja merirosvopiireissä hyvin arvostettu. Se ei ollut mikään ongelma”. ”Mutta oli se kurjaa olla kaksitoista tuntia sairaana ilman nuuskaa tai rommia.”

”Ohhoi, jaa-jaa”, Ukko tuumasi jälleen.”Amiraali Nelsonilla ja minulla oli samanlainen merijalka”. Ukko katsoi talonväkeään arvokkaasti ja painotti sanoja ”Nelson” ja ”merijalka.” Se tarkoittaa sitä, että kevään ensimmäisellä retkellä tulimme aina merikikipeiksi. ”Nelsonin kanssa tulimme aina hyvin toimeen, Ukko jatkoi. ”Huikkasin aina ohi mennessäni: ”Hiiohoi, Old Horatio!” Nelson vastasi yleensä kajauttamalla ”Victorylta” täyslaidallisen, viisikymmentä tykkiä ampui silloin toiselle puolelle ja viisikymmentä toiselle. Se kyllä huomattiin kaukanakin. Aika poika tuo vanha kunnon Horatio.” Ja Ukko vaipui mietteisiinsä, mutta jatkoi sitten vähän tuohtuneena. ”Mutta olisi hän voinut jättää Kööpenhaminan polttamatta, sillä olin juuri tulossa paikalle ja jäljellä oli vain savuavat rauniot. Horatio sen kuin virnisteli Victoryn peräkannelta, jossa hän aina seisoi styyrpuurin puolella ja huusi: ”Hi, Ukko! T’was my turn now! Better luck next time!”

Jäätyään vaille Kööpenhaminan iloja Ukko oli murheellinen, sillä hän oli aina tottunut pistäytymään Nyhavnilla ryöstettyään ensin kohtuullisen määrän rikkaiden ylimääräisiä aarteita, jotka olivat ylellisyyttä. Se tarkoitti, että niillä ei näille tyhjäntoimittajille ollut kuitenkaan mitään käyttöä, koska he eivät yksinkertaisesti jaksaneet niistä nauttia. Merirosvot sen sijaan nauttivat niistä täysin siemauksin. Nyt koko kaupunki oli raunioina ja sen ihmiset vihaisia. Oli vain jatkettava matkaa.

Niinpä Regina Linnanheimo kääntyi tiukkaan laitamyötäiseen ja alkoi kiitää kohti Aalborgia, mistä matka jatkuisi Limfjordin kautta Pohjanmerelle. Matkasta tuli hankala, sillä Ukon laiva tunnettiin täällä ja juutit heristivät rannoilla nyrkkiä. He luulivat, että ukko oli osallistunut Kööpenhaminan polttamiseen yhdessä Nelsonin kanssa. Niinpä rantaan ei ollut menemistä, vaan miehistö seilasi vain nälkäisenä ja vihaisena kohti Pohjanmerta, jossa saatettaisiin kohdata vaikkapa espanjalaisia kaleereita, joista aina löytyisi jotakin suuhunpantavaa.

Koska nälkä alkoi kuitenkin käydä hillittömäksi päätti Ukko riskeerata ja teki yllättävän landauksen Nyköpingin kaupunkiin. Kun lankonki laskettiin ja Ukon miehistö syöksyi maihin hurjasti huutaen ja mölyten, kaikki ihmiset lakosivat jokainen koteihinsa. Ovet väännettiin lukkoon.

Ukko kuulutti kaduilla, että jokaisen oli maksettava Regina Linnanheimolle ja sen miehistölle kontribuutiota eli polttoveroa tai talojen ovet pönkitettäisiin kiinni ja talonväki nääntyisi nälkään. Vastauksena oli vain juuttien pilkkahuutoja, sillä jokaisessa talossa oli riittävästi tikkaita, jotta talonväki pääsisi tarvittaessa katon kautta ulos. Toisaalta kaupunkia ei voinut sytyttääkään, sillä oli juuri satanut, eikä se olisi millään palanut.

Regina Linnanheimon oli poistuttava Nyköpingistä ainoana saaliinaan viisikymmentä kiloa simpukoita, joita laivalla sen jälkeen syötiin kaksi viikkoa ainoana ruokana. Loppuvaiheessa Ukko sai koko ajan pelätä miehistön nousevan kapinaan ja asensi sen takia silmälaseihinsa peilin, jonka avulla saattoi tarkkailla myös sitä, mitä selän takana tapahtui.

Kun Regina Linnanheimo saapui Thyborönin kaupunkiin Pohjanmeren rannalle, Ukko joutui pahaan kiipeliin. Pohjanmeren aallot ovat tunnetusti hyvin jyrkkiä ja Limfjordin aallot vieläkin jyrkempiä. Siinä kohtaa, jossa Thyborönin möljä loppuu, aallot iskivät yhteen ja niistä tuli kaksinkertaisen korkeita ja jyrkkiä. Regina Linnanheimo oli kuitenkin rakennettu kestämään ja se suuntasi uljaasti kohti ristiaallokkoa. Ukko sattui juuri silloin olemaan keulakannella tähystämässä kaukoputkellaan espanjalaisten kaleerien mahdollista ilmaantumista. Kun laiva joutui möljän suulle syntyneeseen aallokkoon, se ei jatkanutkaan normaalisti eteenpäin, vaan teki niin sanotun kiinalaisen jiipin. Se tarkoitti sitä, että laivan mastot kääntyivät alas osoittamaan suoraan kohti Kiinaa.

Silloin olivat vitsit vähissä. Kun laiva pyörähti uudelleen ympäri, oli Ukko hävinnyt kannelta, mutta löytyi sitten laivan mastosta, johon hän oli takertunut kiinalaisen jiipin aikana. Esko Härkönen, joka oli nyt vahtipäällikkönä, joutui jättämään ruorin, jonka hän naulitsi kiinni kuuden tuuman lankanauloilla. Esko, ”Härkä” Härkönen tunnettiin merirosvopiireissä neuvokkuudestaan ja hän onnistuikin irrottamaan mastosta Ukon, joka oli lähes hengetön roikuttuaan hyvän aikaa laivan mastossa kaulastaan. Sillä väli Regina Linnanheimo oli kuitenkin kääntynyt takaisin kohti maata ja humpsahti pian Jyllannin pehmeään hiekkaan. Samalla se kaatui ja Ukko lensi kauas hietikolle, mihin jäi makaamaan ketarat suorana.

Rosvot tilasivat kiireesti ambulanssin, joka saapui ja vei Ukon mennessään. Homma oli hoidettu, mutta missä olivat juuttien aarteet, joista Ukko oli puhunut ja missä oli nyt itse Ukko? Palaisiko hän enää takaisin alukselle? Rosvot istuivat hietikolle ajautuneen veneen vierellä vaiti ja pureskelivat kynsiään.