Vielä on mistä kiittää

Kiitti vaan

Uskonnolliset juhlat eivät ole nykyään oikein olleet muodissa. Kulttuurin yleinen vulgarisoituminen ilmenee yhä tavallisemmin ylimielisenä suhtautumisena perinteisiin muotoihin, juhliin ja rituaaleihin.

Toki niistä otetaan irti hyötyä silloin kun sitä on löydettävissä. Jouluna myydään puolen vuoden rihkamat ja syödään mahdollisimman ylellisesti ja siinäpä se olikin. Juhannuksena juodaan ja pääsäisenä taas kerran syödään. Helatorstaina ei oikein tiedetä, mitä tekisi, mutta ainakin kyseessä on mukava keväinen luppopäivä. Toisin kuin katolisilla, ortodokseilla ja muslimeilla, mässäystä ei meillä koskaan edellä paasto.

Nyt meille ollaan omaksumassa Amerikan puritaanien Kiitospäivää, johon myös kuuluu syömistä ja kaikkea muuta kivaa. Kiinnostavana erona muihin mässäysjuhliin tapana kuuluu olevan kutsua naapurikin aterialle. En ole ehkä ymmärtänyt kaikkea, mutta kutsuun liittynee vastavuoroisuuden odottaminen, vaikkapa seuraavana kiitospäivänä.

Amerikkalaisten tapojen apinointia voi pitää ilman muuta typeränä ja kiitospäivän kaupallisuus haisee jo kauas. Meilläkin liikemiehet ovat jo keksineet mainostaa myös mustan perjantain alennuksia. Kalkkunatkin kai tekevät myös meillä kauppansa samoin kuin omassa juhlassaan Martin hanhi. Sekin on tapa, joka on aivan hiljattain levinnyt meille ja tuskin ilman kauppiaiden myötävaikutusta.

Silti toki kiitospäivän idea on mitä kannatettavin, kuten olen joskus ennenkin koettanut sanoa. Laura Saarikoski kirjoitti taannoin Helsingin Sanomissa asioista, joista Suomessa olisi syytä kiittää ja jotka eivät monessa muussa maailman kolkassa ole suinkaan itsestäänselvyyksiä.

Meillä on turvalliset kadut, puhdas vesi ja ilma, vauvat jäävät henkiin, opiskelijoille maksetaan opiskelusta, naiset pärjäävät aivoillaan, baarista voi kävellä kotiin, suihkut ovat kuumat, bussit kulkevat, kadut aurataan, koulussa saa lämmintä ruokaa, poliisia ei tarvitse pelätä, virkamiehiä ei lahjota, opettajat osaavat kirjoittaa, lomat ja vanhempainvapaat ovat pitkät ja niin edelleen.

Suomessa näistä ei osata kiittää, toteaa kirjoittaja aiheellisesti. Sen sijaan voidaan todeta, että meillä mangutaan ja voivotellaan, jos mitä tahansa maailman mitassa arvioiden ylenpalttisia privilegioita aiotaan vähänkin leikata. Ilmeisesti ajatellaan, että leikkaukset ovat vain alkua, kuten ehkä ovatkin. Entä sitten, rahat menevät, kuten ovat tulleetkin? Niin kauan kuin nämä ilmaiset ihmeet ovat todellisuutta, niistä on syytä olla kiitollinen aivan riippumatta siitä, mitä ehkä joskus tulee. Ja niistä myös kannattaisi pitää kiinni.

Vaan kenelle pitäisi olla kiitollinen? Klassisen liberalismin ja marxismin perustana olevan vanhan työnarvoteorian mukaan kiitollisuuden hyödykkeistä pitäisi kohdistua työntekijään, joka luo maailmassa kaiken arvon. Nykyisempi näkökulma pakottaa huomioimaan myös muut tuotannon tekijät. Ilman automaatteja ja yrittäjäntoimintaa meillä olisi paljon vähemmän aineellisia hyödykkeitä jaettavana.

Mutta tämä on vain osa siitä hyvinvoinnista, joka meillä on ja joka vaikkapa Amerikasta puuttuu. Turvalliset kadut eivät synny rahan voimalla. Puhdas vesi ja ilma ovat mahdollisia, mikäli niitä pidetään arvoina sinänsä eikä ainoastaan tietyn hintaisina hyödykkeinä. Korkeatasoinen koulutus ja kohtuuhintaiset terveyspalvelut ovat mahdollisia vain korkean verotuksen avulla. Pitkät lomat ja vanhempainvapaat kuuluvat samaan kategoriaan. Meillä valtio riistää etenkin hyväosaisilta suuren osan tuloista, mutta palauttaa saalistaan monessa muodossa.

Emme osaa kaivata asioita, jotka meillä jo ovat. Köyhän toiveena on saada rahaa ja hänelle se on kohtuullinen ja järkevä toive, koska raha lisää hänen onnellisuuttaan. Kun sen sijaan hyväosainen keskittää toiveensa ja ponnistuksensa hankkiakseen vielä enemmän rahaa, on se lähinnä typeryyttä, ellei  pahempaa. Mikäli suorastaan muutamme maamme Amerikaksi saadaksemme lisää rahaa, olemme mielettömiä.

On ilmeistä, että hyvinvointivaltiomme on vaarassa, eikä kyse ole vain kestävyysvajeesta ja eläkkeiden koosta. Ne asiat, jotka Suomessa ovat kansainvälisesti kaikkein arvostettavimpia, uhkaavat rapautua. Niitä ovat kansakunnan koheesio, yhteiskunnassa vallitseva luottamus, vähäinen väkivalta- ja muukin rikollisuus ja asioiden arvottaminen muutenkin kuin niiden rahassa laskettavan hinnan perusteella.

Niiden välttämätön edellytys on ollut raha, jota elinkeinoelämä on luonut ja jota poliitikot ovat viisaasti ohjanneet yleiseen hyvinvointiin. Mutta ei se ole yksin riittänyt. Toimiva yhteiskunta vaatii muutakin. Historiamme varrella olemme myös pystyneet muodostamaan kansakunnan, jossa on kyetty yhteistyöhön ja suomalaiseen isänmaallisuuteen kahdella kielellä. Se on hieno saavutus verrattuna vaikkapa Belgiaan. Sellainen ei ole rahalla ostettavissa.

Mitä meidän olisi nyt tehtävä, jotta pystyisimme selviämään siitä kriisistä, jossa hyvinvointivaltiomme näyttää olevan?

Rahaa tarvitaan. Työaikaa on ehkä pidennettävä ja palkkoja ainakin alennettava, mikä on sama asia. Olemme kuitenkin ääliöitä, jos pidennämme työaikaa tolkuttomasti, elämänlaadun kustannuksella. Saman asian voi hoitaa palkanalennuksilla. Kohtuullinen rahan menettäminen ei merkitse keskituloisen ihmisen elämänlaadulle juuri mitään. Sen sijaan menetämme jotakin korvaamatonta, mikäli maastamme tulee pelon ja kyräilyn valtakunta, jossa lapset eivät voi mennä yksin kouluun eikä presidentti tulla torille kävelemään. Jos emme voi enää luottaa viranomaisten rehellisyyteen emmekä opettajien ammattitaitoon, kohtaamme jälleen ongelman, joka ei ole rahalla korvattavissa.

Niin kauan kuin valtio huolehtii kansalaisistaan niin hyvin kuin se Suomessa vieläkin tekee, maksan puolestani veroni mukisematta, raippaverot mukaanlukien, sillä tiedän saavani rahoilleni vastinetta. Tiedän kuitenkin, että tämä idylli on vaarassa. Globaali talous ei salli meidän loputtomasti pitää yllä epärealistisen korkeita palkkoja ja sosiaaliturvaa. Asiaa ei voi korjata itkemällä eikä tappelemalla, se muuttuu olosuhteiden pakosta.

Mutta ajan mittaan nuo nyt ehkä katkerilta tuntuvat rahalliset menetykset voidaan aina korvata. Rahalla on se ominaisuus, että se on aina täysin ja jäännöksettömästi korvattavissa uudella rahalla. Vanhan sanaparren mukaan rahan menettäminen ei ole mikään menetys. Jos sen sijaan menettää ystävän, voi se olla jo suuri menetys ja jos menettää terveyden, menettää kaiken.

Mihinpä rahasummaan sitä vaihtaisi vaikkapa oikean kätensä? Jalkansa? Näköaistinsa? Kuulonsa? Myös yhteiskunnan terveys on asia, jota tuskin voi vaihtaa rahaan. Tuskin ainakaan kannattaa niin tehdä. Yhdysvallat on esimerkki valtiosta, josta puuttuvat monet niistä arvokkaista perusasioista, joita meillä pidetään itsestäänselvyyksinä. Sen virheitä kannattaa siis visusti välttää toistamasta.

Yhdysvaltoja on monesta syystä vaikea verrata Suomeen, mutta yksi ero maiden välillä on ilmeinen. Yhdysvallat on monikulttuurinen yhteiskunta, joka kumartaa rahaa korkeimpana yhteisesti tunnustettuna arvona ja jossa eturyhmät ratkaisevat kaiken. Suomi sen sijaan on kansallisvaltio, jossa toimii sosiaalivaltion hyväksyvä yhteiskuntasopimus. Kansalaiset antavat valtiolle kykyjensä mukaan ja saavat siltä vastinetta, jolleivät nyt vallan tarpeidensa mukaan, niin kuitenkin monia perustarpeita vastaavasti.

Tämän maan muuttaminen monikulttuuriseksi, kultaista vasikkaa palvovaksi kilpailevien eturyhmien yhteiskunnaksi on täysin mahdollista ja prosessi alkaa jo olla vaarallisen pitkällä. Monikulttuurisuuden lisääntyessä yhteiskunnan koheesio ja sisäinen luottamus vähenevät, kuten tutkimus osoittaa. On kaikki syyt odottaa, että nykyisen menon jatkuessa myös turvattomuus lisääntyy ja luokkaerot jyrkkenevät ja meille syntyy samankaltainen kroonisen kulttuurisen konfliktin tilanne, jonka tunnemme jo useimmista muista Euroopan maista.

Tulevaisuuden Suomesta saattavat puuttua monet niistä perusasioista, joita emme nyt osaa arvostaa, mutta joita tulemme haikeina muistelemaan. Ruotsi, joka kerran oli turvallisen lintukodon perikuva, on nyt häikäilemättömän väkivaltarikollisuuden, slummien ja asosiaalisen elämäntavan pesäpaikka, jonka kansallisia tapoja ja perinteitä suuri osa kansasta halveksii. Se pitää yhä yllä sosiaalivaltiota, mutta on yhä enemmän menettämässä useista niitä perustekijöistä, jotka kerran tekivät siitä esimerkin koko maailman silmissä.

Tomppelimainen sentimentaalisuus, joka ”auttamisen” nimikkeellä haalii maahan valtavaa vieraan kulttuurin enklaavia, on tekemässä Ruotsista uudenlaista yhteiskuntaa, jossa ovat käytössä ruotsalaiset verot ja sen kyseenalaisena vastineena amerikkalaismallinen turvaton ja epätasa-arvoinen yhteiskunta. Nähtäväksi jää, miten Ruotsin yhteiskuntasopimus sen kestää.

Kiitospäivään on aina aihetta. Historian tässä vaiheessa voisimme keskittyä kiittämään siitä, että emme ole enempää Amerikka kuin Ruotsi. Samalla voisimme rukoilla, ettei meidän koskaan tarvitsisi sellaisiksi muuttuakaan. Ratkaisun hetket ovat käsillä.

Berliiniä

Preussin pääkaupunki

Berliiniä hyvin tuntevat kehuvat kaupunkia kiinnostavaksi. Kulttuuripuoli on todellakin antoisaa ja meininki reilun boheemia. Monikansallista ns. värinää riittää ja ainakin ruokapaikoissa on kiinnostavaa kirjavuutta, vaikka enimmäkseen etniset ravintolat ovat tuota Imbiss-tasoa, joka ei hirveästi innosta ympäristönä, olipa ruoka miten hyvää tahansa. Mutta kelpo Eisbein on aina helppo löytää ja hapankaali on venäläistä tasoa.

Turistitason Berliinin-kävijänä täytyy kuitenkin todeta, että kaupunki on aika lattea hahmoltaan, minkä selittävät pommitukset, jos tähän selityksiä kaivataan. Jällenrakennuskauden onnettomuutena oli se kansainvälinen rikollinen ideologia, joka tunnetaan funktionalismin nimellä. Voidaan kaikin mokomin sanoa, etteivät kaukana toisistaan sijaitsevat suorakulmaiset särmiöt ole sitä oikeaa funktionalismia, mutta en jaksa vakuuttua asiasta. Bauhaus ymmärrettiin kerran suurena edistyksellisenä voimana, joka muun edistyksen tavoin näyttää ehdottomasti uskoneen historialliseen missioonsa. Jäljet eivät ole häävit. Vanhan Berliinin kuvat osoittavat, millaista alamäkeä on vuosien saatossa laskettu.

Joskus noin kymmenen- parikymmentä vuotta sitten Berliini oli täynnä putkia ja nostokurkia.  Koko kaupunki näytti olevan luomassa nahkaansa. Nyt niitä ei enää paljon ole, mutta mitään hämmästyttävää tuo Euroopan suurimpiin kuuluva työmaa ei ole saanut aikaan. Vertailla voi vaikkapa Moskovaan, jossa tapahtui sama ilmiö.  Toisin kuin Berliini, Moskova on täysin muuttunut kaupunki.

Myös Pietari on hyvä vertailukohde. Pietarin keskusta ei toki kärsinyt yhtä paljon kuin Berliini, mutta sitä ei myöskään raadeltu samalla radikaalilla tavalla kuin silloisen vihollismaan pääkaupunkia. Syynä oli toki enemmän kyvyn kuin halun puute vihollisen puolelta, mutta ilmeisesti myös tietty pieteetti isäntien taholla. Venäjällä radikaalit arkkitehdit joutuivat jo 1930-luvulla samaan ”formalistien” vihollisgalleriaan kuin muutkin modernistit. Pietarin luomus, (Петра творенье) korjattiin niin entisensä näköiseksi kuin voitiin.

Berliini näyttää siis ainakin diletantista hieman tylsältä, mutta ei se ehkä tarkemmin katsoen sitä ole. Toki ainakin sen museot ovat mahtava kokoelma sivilisaatiomme ja hieman muidenkin sivilisaatioiden historiaa ja taidetta. Kiinnostavin osa ei koske Pergamonia eikä Egyptiä tai Roomaa, vaan itse Preussia ja Berliiniä sen keskuksena, mikäli saa sanoa.

Jedem das Seine – suum cuique oli Preussin valtiollisena ihanteena ja oli kirjoitettu lukemattomiin paikkoihin, kunniamerkeistä hamaan Buchenwaldin keskitysleirin porttiin. Nokia otti sen aikoinaan puhelimensa mainoslauseeksi, mutta jotkut Holocaust-busineksella ratsastavat juutalaisjärjestöt pakottivat sen luopumaan tuosta tunnuksesta. –Uskomaton temppu: vanhan ja perinteisen tunnuksen merkityksen omiminen itselleen oletetulla uhripääomalla. Ikään kuin Preussin kulttuuriperinnön copyright olisi joutunut Hitlerin Saksan käsiin ja sitten sotasaaliina sen uhreille.

Kiinnostavinta Berliinissä ovat edelleen sen omaan historiaan liittyvät paikat ja museot. Gendarmenmarktilla sijaitseva hugenottimuseo jäi nyt käymättä, mutta itse hugenottien suuri osuus, viidesosa Berliinin asukkaista 1700-luvun alussa, osoittaa maan suvaitsevuuden ja rationaalisuuden voimaa. Sen ajan pakolaiset eivät toteuttaneet kansainvaellusta, vaan olivat sangen hyödyllinen osaavien ihmisten ryhmä, joista monet maat hyötyivät.

Gendarmenmarktin näyttely ”Fragen an die deutsche Geschichte” tuli katsottua jo jokunen vuosi sitten, enkä edes tiedä, onko se yhä paikallaan. Sen sijaan Saksan historian museo tarjoaa sangen nautinnollista katsottavaa. Lyhyin mahdollinen katsaus Saksan historiaan ei tehnyt erityistä vaikutusta ja haarniskoiden ja aseiden rivit ovat samanlaisia kaikissa eurooppalaisissa suurissa museoissa.  

Kuten niin usein, jumala on täälläkin detaljeissa. Hitlerin aika oli itse aiheutettu onnettomuus, johon kuuluu irvokkaita kampanjoita. Niissä saatettiin esimerkiksi julistein argumentoida vammaisten elättämisen kalleutta vastaan ja heidän tuhoamisensa puolesta. Speerin suunnittelema maailman suurin rakennus (vastaisku Stalinin Neuvostojen palatsille, Дворец советов) on kuin valtava maailman napa tai paremminkin napatyrä hirviömäisine kupoleineen.

Jotenkin tuntuu siltä, että sodan hedelmänä löydetty vaatimattomuus kaunistaa saksalaisia. Joskus maailmassa kuuluisa preussilainen pöyhkeys on nykyään kuin poispyyhittyä. Jotakin symbolista on siinä, että Berliini, boheemien, hippien ja maahanmuuttajien pääkaupunki on kuitenkin taas samaan aikaan Saksan hallituskaupunki, jonka uudet, ilmeettömyydessään kauhistuttavat rakennukset pitävät sisällään vanhan byrokratian linnakkeita, noita preussilaisuuden perinteen jatkajia, jotka omalla eleettömällä tavallaan pitävät taas kerran muuta Eurooppaa tylsän lujassa otteessaan.

Mutta vielä jotakin museoista. Bismarckin kädenjälki oli aikoinaan niin raskas, että se tulee yhä uudelleen esille säilyneissä muistomerkeissä kuten Siegessäule. Vain vanha Fritz taitaa olla suositumpi. Mutta myös toinen keisarikunta oli onneton luomus. Vuotta 1848 edeltänyt Vormärz on ehkä sittenkin nykyisestä perspektiivistä katsoen Saksan historian kultainen aika. Silloin Saksa runoili ja unelmoi suurista eikä tehnyt kenellekään pahojaan. On kovin symbolista, että Heinrich Heine nojailee nyt vinosti hymyillen Humbolt-yliopiston lähellä olevaan penkkiin. Hän näyttää symbolilta sille toiselle Saksalle, joka oli ”Ilmojen valtakunnan” hallitsija ja runoilijoiden ja ajattelijoiden maa.

Toisaalta realismiin palauttaa Saksan historian museossa kuvattu Johann Gottlieb Fichten hahmo varustautuneena hukarilla ja pistooliparilla. Siinäpä hengen miekan heiluttelija vailla vertaa! Verellä ja raudallahan Saksa sekä vapautettiin että yhdistettiin. Harva kuitenkaan muistaa, mitä oikeastaan laulettiin siinä Saksalaisten laulussa, joka nykyäänkin on maan kansallishymni.

Siinähän toki luetellaan kansakunnan rajat, jotka nykyään ovat joka suunnalla valtion rajojen ulkopuolella (Etsch eli Adige, Belt, Maas sekä Memel eli Klaipeda). Lisäksi toitotetaan, maan nousevan ”yli kaiken maailmassa” –über alles in der Welt.

Mutta olikeastaan, letzten Endes laulun yleissävy on mitä herttaisin. Koska harvat sitä oikeasti tuntevat, pistän ne muut säkeistöt tähän:

Deutsche Frauen, deutsche Treue,
Deutscher Wein und deutscher Sang
Sollen in der Welt behalten
Ihren alten schönen Klang,
Uns zu edler Tat begeistern
Unser ganzes Leben lang –
Deutsche Frauen, deutsche Treue,
Deutscher Wein und deutscher Sang!

Einigkeit und Recht und Freiheit
Für das deutsche Vaterland!
Danach lasst uns alle streben
Brüderlich mit Herz und Hand!
Einigkeit und Recht und Freiheit
Sind des Glückes Unterpfand –
Blüh im Glanze dieses Glückes,
Blühe, deutsches Vaterland!

Tässä ei siis lauleta saksalaisen sotilassaappaan ylistystä, vaan nostetaan korkealle saksalainen laulu ja saksalainen viini, saksalaiset naiset ja saksalainen uskollisuus. Luulenpa, että ne ovat arvoja, joita kaikki kelpo miehet kaikkialla voivat yhtyä kunnioittamaan. Yhtenäisyys, oikeus, vapaus –kuka tohtisi vastustaa myöskään niitä, onnen ehtohan ne ovat ja siihen tässä pyritään eikä seimerkiksi palvella epäjumalaa nimeltä gloire (tai Preussens Gloria). Mikäpä ettei? Jedem das Seine!

Ei Vormärz tietenkään mikään paratiisi ollut. Heine lienee sen parhaita kuvaajia ja myös Snellman, vieraileva intellektuelli liian vähän tunnetussa kokoelmassaan Saksan matka 1840-41 (kirjana Otavalta 2001)antaa kohdemaastaan sympaattisen, jos toki kriittisen kuvan. Hän, jos kuka arvioi tarkkaan Saksan jokaisen kulmakunnan yliopistot, mutta myös naiset ja viinit. Paljon löytyi niin hyvää kuin moitittavaakin. Jedem das Seine. Berliini ja Preussi ovat muuttuneet, mutta tunnus sopii yhä.

Ansiottomasta arvonalennuksesta

Vähälahjainen puolisko?

Muuan pietarilainen sosiologi, jonka nimeä en muista, kirjoitti joskus 1990-luvulla, että naisten arvostus on suurinta idässä ja pienintä länsimaissa. Venäjä sijoittuu tässäkin asiassa sinne välille.

Tämä saattaa kuulostaa yllättävältä, mutta tarkemmin ajatellen se on tietenkin totta. Itäisillä mailla nainen on suvun kallein aarre, jota vartioidaan kuin Graalin maljaa.  Arvostus tulee naiselle synnyinlahjana, sen hyväksi ei tarvitse varsinaisesti tehdä mitään paitsi nyt käyttäytyä siveellisesti, mikä ei tietenkään ole vähäinen vaatimus. Erityisiä, harvinaisia kykyjä ja harjoitusta se ei kuitenkaan vaadi.

Lännessä kaikki on toisin. Feministit haluavat panna naiset samalle viivalle kuin miehet, tajuamatta asian todellista, raakaa merkitystä. Miehen on nimittäin aina hankittava arvostuksensa, hän ei saa sitä pelkästään olemalla miehen näköinen. Harva nainenkaan on kyllin typerä arvostaakseen pelkästään sitä, miltä mies näyttää, kaikki kaipaavat hänessä substanssia.

Kun nainen lännessä pudotetaan tai ainakin yritetään pudottaa samaan asemaan kuin mies, se merkitsee hänelle kaksinkertaista stressiä. Koska hänet on luonnostaan tarkoitettu toisenlaisiin tehtäviin, nimittäin lasten synnyttämiseen ja hoitamiseen, ovat hänellä miehille varsinaisesti kuuluvat biologiset valmiudet ravinnon hankintaan ja suojaamiseen heikommat. Ne saattavat jopa olla surkastuneita kuten miehen nännit. Aikoinaan tätä ole koskaan pidetty ongelmana, mutta toki jokainen voi siitä itselleen sellaisen tehdä.

Kylmä tosiasia on, että puolet ihmiskunnasta on keskimääräsitä tyhmempiä. Tällä en viittaa erityisesti naisiin, vaikka myös heistäkin tasan puolet, kuinka ollakaan, on juuri keskimääräistä tyhmempiä. Koska matematiikka on puolueetonta, mitä kaikki eivät halua hyväksyä, täytyy varmaan vielä erikseen todeta, että kyllä myös miehet ovat samassa tilanteessa. Koska tiedän, että mahdolliset feministilukijat tässä vaiheessa jo kiehuvat kiukkua, totean vielä hyvin painokkaasti, että puolet naisista on myös keskimääräistä älykkäämpiä, sikäli kuin puhutaan nimenomaan naispopulaatiosta. Mutta tämä ei koske koko ihmiskuntaa.

Mutta mitä aihetta tässä nyt oli puhua noista populaation puolikkaista? Miten asia liittyy naisten arvostukseen?

Se liittyy siihen sillä tavalla, että mies- ja naispopulaatioiden kyvyt eivät ole yhteneväiset. Mikäli niitä kullakin alalla kuvataan esimerkiksi ympyrällä, voidaan havaita ympyröiden kyllä leikkaavan toisensa, mutta osa niiden pinta-alasta pysyy kuin pysyykin erillään.

Se harmaa vyöhyke, jolla ympyrät leikkaavat toisensa on niin sanotun tasa-arvon aluetta, jolla miehet ja naiset ovat keskimäärin samalla viivalla. Ympyröiden perusosa –miten suuri se missäkin tapauksessa sitten lieneekään- on molemmilla sen sijaan varsinaista ydinosaamisaluetta. Miehet voivat yrittää päteä tunteellisessa viehättävyydessä ja naiset karskissa hyökkäävyydessä, mutta tulokset ovat yleensä vain groteskin huvittavia. Naiset voivat hankkia lihasvoimaa ja muita vastaavia fyysisiä avuja, mutta miehiin nähden he ovat takamatkalla. Olisi aivan kohtuutonta vaatia tässä ”tasa-arvoa”,

Sen vuoksi meillä on erilaisissa kilpailuissa erikseen miesten ja naisten sarjoja. Naiivit feministit halkeavat innosta, kun joku nainen pärjää miesten lajeissa, mutta eihän siinä mitään kummallista ole. Tilastollinen harmaa alue on olemassa yhtä varmasti kuin sukupuolten välinen keskimääräinen ero. Yksilöiden kohdalla tuleminen vastakkaisen sukupuolen kaltaiseksi voi useinkin onnistua, suuren joukon kohdalla ei.

Mutta juuri tätä itsetuhoisimmat feministit edellyttävät. Kun kerran tietyllä osalla naisia tietyllä tilastollisella todennäköisyydellä on mahdollista päteä miesten sarjoissa, on tästä tehtävä normi ja saatava ne loputkin niissä pärjäämään. Ne ympyrät nyt vain on kuviteltava yhteneviksi ja mahdolliset poikkeamat sorrosta syntyneiksi tai muuten vain konstruoiduiksi. Mielikuvitus on valtava voima, luulee moni.

Niinpä nainen, joka lähtee sukupuolten ”tasa-arvoisuuden” periaatteesta, millä itse asiassa ei nykymuodossaan ole ”arvojen” kanssa mitään tekemistä, joutuu samaan tilanteeseen kuin keskiaikaansa (1400-luku Muhammedin Hidzrasta lähtien) elävä muslimi länsimaissa. Häntä kalvaa äänetön nöyryytys, tietoisuus siitä, etteivät naiset historian aikana ole luoneet juuri mitään siitä miesten maailmasta, jossa hän olettaa olevansa tasaveroinen. Niillä arvoilla mitaten, joita hänen halutaan arvostavan, hän on suurella varmuudella alempiarvoinen.

Mutta miksi naisten pitäisi ehdottomasti päteä nimenomaan niillä aloilla, jotka ovat heille vieraita ja epäedullisia? Juuri siksi, ettei naisellisuutta arvosteta. Meillä ei ole enää pyhimyksiä, täydellisen ihmisen malleja, jollaisia kerran oli tarjolla erikseen naisille ja miehille. Tämä ei tietenkään tarkoittanut sitä, että kumpikin sukupuoli olisi kunnioittanut vain omiaan. Tämän laatuinen barbaria tuskin tuli ihmisten mieleen siinä vaiheessa, kun pyhimyskultit syntyivät.

Jokainen normaali mies kunnioittaa naisia ja ymmärtää heillä olevan ominaisuuksia ja luontaisia mahdollisuuksia, jollaiset häneltä puuttuvat tai ovat heiveröisiä. Normaalissa kulttuurissa sama pätee myös toisin päin. Miehillä on erityiset mahdollisuudet kehittää tiettyjä kykyjä. Mikäli he niitä viljelevät eli aristotelilaisittain tulevat siksi, mitä ovat, he voivat luottaa vastakkaisen sukupuolen arvostukseen. Molemmilla on tietty määrä toisen kykyjä ja siksikin mahdollisuus ja taipumus niitä arvostaa myös toisella, omat rajoituksensa ymmärtäen.

Sairaan kulttuurin piirteisiin on varmasti laskettavissa kyvyttömyys lisääntyä, mikä ennen pitkää johtaa tuhoon. Sitä kai ei mitenkään voi pitää terveyden merkkinä. Sukupuolten välisissä suhteissa asia ilmenee näköjään juuri naisen arvostuksen häviämisessä ja hänen pyrkimyksessään miesmäisyyteen. Toisaalta miesten kulttuuri tällaisina aikoina rappeutuu myös helposti akkamaisen vätystelyn ja sentimentaalisuuden ihailuksi. Naisten seksuaalinen valta selittänee sen, miksi nuoret miehet niin usein pyrkivät kiihkeästi kunnostautumaan moraaliposeerauksella ja ”pehmeydellä”. Kaiketi se tuottaa säälipisteitä.

Mahdottoman yrittäminen ja ihmisten yllyttäminen siihen on bisnesideoista paras. Mikäli miljoonat naiset saadaan uskomaan, että he naisina ovat pelkkiä nollia, elleivät prässää itsestään mahdollisimman miehekästä versiota, on tie loputtomalle rahastukselle avattu.

Tom Wolfe kuvasi romaanissaan ”Turhuuksien rovio” pirullisella terävyydellä sitä bisnestä, joka käytti hyväkseen naisia, joiden päämääränä oli tehdä itsestään ”poikia, joilla on rinnat”.

Onnistuuhan se tietylle pienelle joukolle, mutta ei tuolle tuntemallemme keskimääräiselle yksilölle tai edes sille populaation puolikkaalle, joka on keskimääräistä naisellisempi. Ja se meillä on aina keskuudessamme, vaikka mitä tekisimme. Itse pidän tätä asiain tilaa mitä suotavimpana ja katson, ettei sen tarjoamia mahdollisuuksia pitäisi halveksua, vaan viljellä. Olisi varmaan syytä kehua nainen päivässä. Enkä tarkoita tällä niitä, jotka ovat onnistuneet miesmäisyydessä.