Berliiniä

Preussin pääkaupunki

Berliiniä hyvin tuntevat kehuvat kaupunkia kiinnostavaksi. Kulttuuripuoli on todellakin antoisaa ja meininki reilun boheemia. Monikansallista ns. värinää riittää ja ainakin ruokapaikoissa on kiinnostavaa kirjavuutta, vaikka enimmäkseen etniset ravintolat ovat tuota Imbiss-tasoa, joka ei hirveästi innosta ympäristönä, olipa ruoka miten hyvää tahansa. Mutta kelpo Eisbein on aina helppo löytää ja hapankaali on venäläistä tasoa.

Turistitason Berliinin-kävijänä täytyy kuitenkin todeta, että kaupunki on aika lattea hahmoltaan, minkä selittävät pommitukset, jos tähän selityksiä kaivataan. Jällenrakennuskauden onnettomuutena oli se kansainvälinen rikollinen ideologia, joka tunnetaan funktionalismin nimellä. Voidaan kaikin mokomin sanoa, etteivät kaukana toisistaan sijaitsevat suorakulmaiset särmiöt ole sitä oikeaa funktionalismia, mutta en jaksa vakuuttua asiasta. Bauhaus ymmärrettiin kerran suurena edistyksellisenä voimana, joka muun edistyksen tavoin näyttää ehdottomasti uskoneen historialliseen missioonsa. Jäljet eivät ole häävit. Vanhan Berliinin kuvat osoittavat, millaista alamäkeä on vuosien saatossa laskettu.

Joskus noin kymmenen- parikymmentä vuotta sitten Berliini oli täynnä putkia ja nostokurkia.  Koko kaupunki näytti olevan luomassa nahkaansa. Nyt niitä ei enää paljon ole, mutta mitään hämmästyttävää tuo Euroopan suurimpiin kuuluva työmaa ei ole saanut aikaan. Vertailla voi vaikkapa Moskovaan, jossa tapahtui sama ilmiö.  Toisin kuin Berliini, Moskova on täysin muuttunut kaupunki.

Myös Pietari on hyvä vertailukohde. Pietarin keskusta ei toki kärsinyt yhtä paljon kuin Berliini, mutta sitä ei myöskään raadeltu samalla radikaalilla tavalla kuin silloisen vihollismaan pääkaupunkia. Syynä oli toki enemmän kyvyn kuin halun puute vihollisen puolelta, mutta ilmeisesti myös tietty pieteetti isäntien taholla. Venäjällä radikaalit arkkitehdit joutuivat jo 1930-luvulla samaan ”formalistien” vihollisgalleriaan kuin muutkin modernistit. Pietarin luomus, (Петра творенье) korjattiin niin entisensä näköiseksi kuin voitiin.

Berliini näyttää siis ainakin diletantista hieman tylsältä, mutta ei se ehkä tarkemmin katsoen sitä ole. Toki ainakin sen museot ovat mahtava kokoelma sivilisaatiomme ja hieman muidenkin sivilisaatioiden historiaa ja taidetta. Kiinnostavin osa ei koske Pergamonia eikä Egyptiä tai Roomaa, vaan itse Preussia ja Berliiniä sen keskuksena, mikäli saa sanoa.

Jedem das Seine – suum cuique oli Preussin valtiollisena ihanteena ja oli kirjoitettu lukemattomiin paikkoihin, kunniamerkeistä hamaan Buchenwaldin keskitysleirin porttiin. Nokia otti sen aikoinaan puhelimensa mainoslauseeksi, mutta jotkut Holocaust-busineksella ratsastavat juutalaisjärjestöt pakottivat sen luopumaan tuosta tunnuksesta. –Uskomaton temppu: vanhan ja perinteisen tunnuksen merkityksen omiminen itselleen oletetulla uhripääomalla. Ikään kuin Preussin kulttuuriperinnön copyright olisi joutunut Hitlerin Saksan käsiin ja sitten sotasaaliina sen uhreille.

Kiinnostavinta Berliinissä ovat edelleen sen omaan historiaan liittyvät paikat ja museot. Gendarmenmarktilla sijaitseva hugenottimuseo jäi nyt käymättä, mutta itse hugenottien suuri osuus, viidesosa Berliinin asukkaista 1700-luvun alussa, osoittaa maan suvaitsevuuden ja rationaalisuuden voimaa. Sen ajan pakolaiset eivät toteuttaneet kansainvaellusta, vaan olivat sangen hyödyllinen osaavien ihmisten ryhmä, joista monet maat hyötyivät.

Gendarmenmarktin näyttely ”Fragen an die deutsche Geschichte” tuli katsottua jo jokunen vuosi sitten, enkä edes tiedä, onko se yhä paikallaan. Sen sijaan Saksan historian museo tarjoaa sangen nautinnollista katsottavaa. Lyhyin mahdollinen katsaus Saksan historiaan ei tehnyt erityistä vaikutusta ja haarniskoiden ja aseiden rivit ovat samanlaisia kaikissa eurooppalaisissa suurissa museoissa.  

Kuten niin usein, jumala on täälläkin detaljeissa. Hitlerin aika oli itse aiheutettu onnettomuus, johon kuuluu irvokkaita kampanjoita. Niissä saatettiin esimerkiksi julistein argumentoida vammaisten elättämisen kalleutta vastaan ja heidän tuhoamisensa puolesta. Speerin suunnittelema maailman suurin rakennus (vastaisku Stalinin Neuvostojen palatsille, Дворец советов) on kuin valtava maailman napa tai paremminkin napatyrä hirviömäisine kupoleineen.

Jotenkin tuntuu siltä, että sodan hedelmänä löydetty vaatimattomuus kaunistaa saksalaisia. Joskus maailmassa kuuluisa preussilainen pöyhkeys on nykyään kuin poispyyhittyä. Jotakin symbolista on siinä, että Berliini, boheemien, hippien ja maahanmuuttajien pääkaupunki on kuitenkin taas samaan aikaan Saksan hallituskaupunki, jonka uudet, ilmeettömyydessään kauhistuttavat rakennukset pitävät sisällään vanhan byrokratian linnakkeita, noita preussilaisuuden perinteen jatkajia, jotka omalla eleettömällä tavallaan pitävät taas kerran muuta Eurooppaa tylsän lujassa otteessaan.

Mutta vielä jotakin museoista. Bismarckin kädenjälki oli aikoinaan niin raskas, että se tulee yhä uudelleen esille säilyneissä muistomerkeissä kuten Siegessäule. Vain vanha Fritz taitaa olla suositumpi. Mutta myös toinen keisarikunta oli onneton luomus. Vuotta 1848 edeltänyt Vormärz on ehkä sittenkin nykyisestä perspektiivistä katsoen Saksan historian kultainen aika. Silloin Saksa runoili ja unelmoi suurista eikä tehnyt kenellekään pahojaan. On kovin symbolista, että Heinrich Heine nojailee nyt vinosti hymyillen Humbolt-yliopiston lähellä olevaan penkkiin. Hän näyttää symbolilta sille toiselle Saksalle, joka oli ”Ilmojen valtakunnan” hallitsija ja runoilijoiden ja ajattelijoiden maa.

Toisaalta realismiin palauttaa Saksan historian museossa kuvattu Johann Gottlieb Fichten hahmo varustautuneena hukarilla ja pistooliparilla. Siinäpä hengen miekan heiluttelija vailla vertaa! Verellä ja raudallahan Saksa sekä vapautettiin että yhdistettiin. Harva kuitenkaan muistaa, mitä oikeastaan laulettiin siinä Saksalaisten laulussa, joka nykyäänkin on maan kansallishymni.

Siinähän toki luetellaan kansakunnan rajat, jotka nykyään ovat joka suunnalla valtion rajojen ulkopuolella (Etsch eli Adige, Belt, Maas sekä Memel eli Klaipeda). Lisäksi toitotetaan, maan nousevan ”yli kaiken maailmassa” –über alles in der Welt.

Mutta olikeastaan, letzten Endes laulun yleissävy on mitä herttaisin. Koska harvat sitä oikeasti tuntevat, pistän ne muut säkeistöt tähän:

Deutsche Frauen, deutsche Treue,
Deutscher Wein und deutscher Sang
Sollen in der Welt behalten
Ihren alten schönen Klang,
Uns zu edler Tat begeistern
Unser ganzes Leben lang –
Deutsche Frauen, deutsche Treue,
Deutscher Wein und deutscher Sang!

Einigkeit und Recht und Freiheit
Für das deutsche Vaterland!
Danach lasst uns alle streben
Brüderlich mit Herz und Hand!
Einigkeit und Recht und Freiheit
Sind des Glückes Unterpfand –
Blüh im Glanze dieses Glückes,
Blühe, deutsches Vaterland!

Tässä ei siis lauleta saksalaisen sotilassaappaan ylistystä, vaan nostetaan korkealle saksalainen laulu ja saksalainen viini, saksalaiset naiset ja saksalainen uskollisuus. Luulenpa, että ne ovat arvoja, joita kaikki kelpo miehet kaikkialla voivat yhtyä kunnioittamaan. Yhtenäisyys, oikeus, vapaus –kuka tohtisi vastustaa myöskään niitä, onnen ehtohan ne ovat ja siihen tässä pyritään eikä seimerkiksi palvella epäjumalaa nimeltä gloire (tai Preussens Gloria). Mikäpä ettei? Jedem das Seine!

Ei Vormärz tietenkään mikään paratiisi ollut. Heine lienee sen parhaita kuvaajia ja myös Snellman, vieraileva intellektuelli liian vähän tunnetussa kokoelmassaan Saksan matka 1840-41 (kirjana Otavalta 2001)antaa kohdemaastaan sympaattisen, jos toki kriittisen kuvan. Hän, jos kuka arvioi tarkkaan Saksan jokaisen kulmakunnan yliopistot, mutta myös naiset ja viinit. Paljon löytyi niin hyvää kuin moitittavaakin. Jedem das Seine. Berliini ja Preussi ovat muuttuneet, mutta tunnus sopii yhä.