Vielä on mistä kiittää

Kiitti vaan

Uskonnolliset juhlat eivät ole nykyään oikein olleet muodissa. Kulttuurin yleinen vulgarisoituminen ilmenee yhä tavallisemmin ylimielisenä suhtautumisena perinteisiin muotoihin, juhliin ja rituaaleihin.

Toki niistä otetaan irti hyötyä silloin kun sitä on löydettävissä. Jouluna myydään puolen vuoden rihkamat ja syödään mahdollisimman ylellisesti ja siinäpä se olikin. Juhannuksena juodaan ja pääsäisenä taas kerran syödään. Helatorstaina ei oikein tiedetä, mitä tekisi, mutta ainakin kyseessä on mukava keväinen luppopäivä. Toisin kuin katolisilla, ortodokseilla ja muslimeilla, mässäystä ei meillä koskaan edellä paasto.

Nyt meille ollaan omaksumassa Amerikan puritaanien Kiitospäivää, johon myös kuuluu syömistä ja kaikkea muuta kivaa. Kiinnostavana erona muihin mässäysjuhliin tapana kuuluu olevan kutsua naapurikin aterialle. En ole ehkä ymmärtänyt kaikkea, mutta kutsuun liittynee vastavuoroisuuden odottaminen, vaikkapa seuraavana kiitospäivänä.

Amerikkalaisten tapojen apinointia voi pitää ilman muuta typeränä ja kiitospäivän kaupallisuus haisee jo kauas. Meilläkin liikemiehet ovat jo keksineet mainostaa myös mustan perjantain alennuksia. Kalkkunatkin kai tekevät myös meillä kauppansa samoin kuin omassa juhlassaan Martin hanhi. Sekin on tapa, joka on aivan hiljattain levinnyt meille ja tuskin ilman kauppiaiden myötävaikutusta.

Silti toki kiitospäivän idea on mitä kannatettavin, kuten olen joskus ennenkin koettanut sanoa. Laura Saarikoski kirjoitti taannoin Helsingin Sanomissa asioista, joista Suomessa olisi syytä kiittää ja jotka eivät monessa muussa maailman kolkassa ole suinkaan itsestäänselvyyksiä.

Meillä on turvalliset kadut, puhdas vesi ja ilma, vauvat jäävät henkiin, opiskelijoille maksetaan opiskelusta, naiset pärjäävät aivoillaan, baarista voi kävellä kotiin, suihkut ovat kuumat, bussit kulkevat, kadut aurataan, koulussa saa lämmintä ruokaa, poliisia ei tarvitse pelätä, virkamiehiä ei lahjota, opettajat osaavat kirjoittaa, lomat ja vanhempainvapaat ovat pitkät ja niin edelleen.

Suomessa näistä ei osata kiittää, toteaa kirjoittaja aiheellisesti. Sen sijaan voidaan todeta, että meillä mangutaan ja voivotellaan, jos mitä tahansa maailman mitassa arvioiden ylenpalttisia privilegioita aiotaan vähänkin leikata. Ilmeisesti ajatellaan, että leikkaukset ovat vain alkua, kuten ehkä ovatkin. Entä sitten, rahat menevät, kuten ovat tulleetkin? Niin kauan kuin nämä ilmaiset ihmeet ovat todellisuutta, niistä on syytä olla kiitollinen aivan riippumatta siitä, mitä ehkä joskus tulee. Ja niistä myös kannattaisi pitää kiinni.

Vaan kenelle pitäisi olla kiitollinen? Klassisen liberalismin ja marxismin perustana olevan vanhan työnarvoteorian mukaan kiitollisuuden hyödykkeistä pitäisi kohdistua työntekijään, joka luo maailmassa kaiken arvon. Nykyisempi näkökulma pakottaa huomioimaan myös muut tuotannon tekijät. Ilman automaatteja ja yrittäjäntoimintaa meillä olisi paljon vähemmän aineellisia hyödykkeitä jaettavana.

Mutta tämä on vain osa siitä hyvinvoinnista, joka meillä on ja joka vaikkapa Amerikasta puuttuu. Turvalliset kadut eivät synny rahan voimalla. Puhdas vesi ja ilma ovat mahdollisia, mikäli niitä pidetään arvoina sinänsä eikä ainoastaan tietyn hintaisina hyödykkeinä. Korkeatasoinen koulutus ja kohtuuhintaiset terveyspalvelut ovat mahdollisia vain korkean verotuksen avulla. Pitkät lomat ja vanhempainvapaat kuuluvat samaan kategoriaan. Meillä valtio riistää etenkin hyväosaisilta suuren osan tuloista, mutta palauttaa saalistaan monessa muodossa.

Emme osaa kaivata asioita, jotka meillä jo ovat. Köyhän toiveena on saada rahaa ja hänelle se on kohtuullinen ja järkevä toive, koska raha lisää hänen onnellisuuttaan. Kun sen sijaan hyväosainen keskittää toiveensa ja ponnistuksensa hankkiakseen vielä enemmän rahaa, on se lähinnä typeryyttä, ellei  pahempaa. Mikäli suorastaan muutamme maamme Amerikaksi saadaksemme lisää rahaa, olemme mielettömiä.

On ilmeistä, että hyvinvointivaltiomme on vaarassa, eikä kyse ole vain kestävyysvajeesta ja eläkkeiden koosta. Ne asiat, jotka Suomessa ovat kansainvälisesti kaikkein arvostettavimpia, uhkaavat rapautua. Niitä ovat kansakunnan koheesio, yhteiskunnassa vallitseva luottamus, vähäinen väkivalta- ja muukin rikollisuus ja asioiden arvottaminen muutenkin kuin niiden rahassa laskettavan hinnan perusteella.

Niiden välttämätön edellytys on ollut raha, jota elinkeinoelämä on luonut ja jota poliitikot ovat viisaasti ohjanneet yleiseen hyvinvointiin. Mutta ei se ole yksin riittänyt. Toimiva yhteiskunta vaatii muutakin. Historiamme varrella olemme myös pystyneet muodostamaan kansakunnan, jossa on kyetty yhteistyöhön ja suomalaiseen isänmaallisuuteen kahdella kielellä. Se on hieno saavutus verrattuna vaikkapa Belgiaan. Sellainen ei ole rahalla ostettavissa.

Mitä meidän olisi nyt tehtävä, jotta pystyisimme selviämään siitä kriisistä, jossa hyvinvointivaltiomme näyttää olevan?

Rahaa tarvitaan. Työaikaa on ehkä pidennettävä ja palkkoja ainakin alennettava, mikä on sama asia. Olemme kuitenkin ääliöitä, jos pidennämme työaikaa tolkuttomasti, elämänlaadun kustannuksella. Saman asian voi hoitaa palkanalennuksilla. Kohtuullinen rahan menettäminen ei merkitse keskituloisen ihmisen elämänlaadulle juuri mitään. Sen sijaan menetämme jotakin korvaamatonta, mikäli maastamme tulee pelon ja kyräilyn valtakunta, jossa lapset eivät voi mennä yksin kouluun eikä presidentti tulla torille kävelemään. Jos emme voi enää luottaa viranomaisten rehellisyyteen emmekä opettajien ammattitaitoon, kohtaamme jälleen ongelman, joka ei ole rahalla korvattavissa.

Niin kauan kuin valtio huolehtii kansalaisistaan niin hyvin kuin se Suomessa vieläkin tekee, maksan puolestani veroni mukisematta, raippaverot mukaanlukien, sillä tiedän saavani rahoilleni vastinetta. Tiedän kuitenkin, että tämä idylli on vaarassa. Globaali talous ei salli meidän loputtomasti pitää yllä epärealistisen korkeita palkkoja ja sosiaaliturvaa. Asiaa ei voi korjata itkemällä eikä tappelemalla, se muuttuu olosuhteiden pakosta.

Mutta ajan mittaan nuo nyt ehkä katkerilta tuntuvat rahalliset menetykset voidaan aina korvata. Rahalla on se ominaisuus, että se on aina täysin ja jäännöksettömästi korvattavissa uudella rahalla. Vanhan sanaparren mukaan rahan menettäminen ei ole mikään menetys. Jos sen sijaan menettää ystävän, voi se olla jo suuri menetys ja jos menettää terveyden, menettää kaiken.

Mihinpä rahasummaan sitä vaihtaisi vaikkapa oikean kätensä? Jalkansa? Näköaistinsa? Kuulonsa? Myös yhteiskunnan terveys on asia, jota tuskin voi vaihtaa rahaan. Tuskin ainakaan kannattaa niin tehdä. Yhdysvallat on esimerkki valtiosta, josta puuttuvat monet niistä arvokkaista perusasioista, joita meillä pidetään itsestäänselvyyksinä. Sen virheitä kannattaa siis visusti välttää toistamasta.

Yhdysvaltoja on monesta syystä vaikea verrata Suomeen, mutta yksi ero maiden välillä on ilmeinen. Yhdysvallat on monikulttuurinen yhteiskunta, joka kumartaa rahaa korkeimpana yhteisesti tunnustettuna arvona ja jossa eturyhmät ratkaisevat kaiken. Suomi sen sijaan on kansallisvaltio, jossa toimii sosiaalivaltion hyväksyvä yhteiskuntasopimus. Kansalaiset antavat valtiolle kykyjensä mukaan ja saavat siltä vastinetta, jolleivät nyt vallan tarpeidensa mukaan, niin kuitenkin monia perustarpeita vastaavasti.

Tämän maan muuttaminen monikulttuuriseksi, kultaista vasikkaa palvovaksi kilpailevien eturyhmien yhteiskunnaksi on täysin mahdollista ja prosessi alkaa jo olla vaarallisen pitkällä. Monikulttuurisuuden lisääntyessä yhteiskunnan koheesio ja sisäinen luottamus vähenevät, kuten tutkimus osoittaa. On kaikki syyt odottaa, että nykyisen menon jatkuessa myös turvattomuus lisääntyy ja luokkaerot jyrkkenevät ja meille syntyy samankaltainen kroonisen kulttuurisen konfliktin tilanne, jonka tunnemme jo useimmista muista Euroopan maista.

Tulevaisuuden Suomesta saattavat puuttua monet niistä perusasioista, joita emme nyt osaa arvostaa, mutta joita tulemme haikeina muistelemaan. Ruotsi, joka kerran oli turvallisen lintukodon perikuva, on nyt häikäilemättömän väkivaltarikollisuuden, slummien ja asosiaalisen elämäntavan pesäpaikka, jonka kansallisia tapoja ja perinteitä suuri osa kansasta halveksii. Se pitää yhä yllä sosiaalivaltiota, mutta on yhä enemmän menettämässä useista niitä perustekijöistä, jotka kerran tekivät siitä esimerkin koko maailman silmissä.

Tomppelimainen sentimentaalisuus, joka ”auttamisen” nimikkeellä haalii maahan valtavaa vieraan kulttuurin enklaavia, on tekemässä Ruotsista uudenlaista yhteiskuntaa, jossa ovat käytössä ruotsalaiset verot ja sen kyseenalaisena vastineena amerikkalaismallinen turvaton ja epätasa-arvoinen yhteiskunta. Nähtäväksi jää, miten Ruotsin yhteiskuntasopimus sen kestää.

Kiitospäivään on aina aihetta. Historian tässä vaiheessa voisimme keskittyä kiittämään siitä, että emme ole enempää Amerikka kuin Ruotsi. Samalla voisimme rukoilla, ettei meidän koskaan tarvitsisi sellaisiksi muuttuakaan. Ratkaisun hetket ovat käsillä.