Sananvapauden sankarit

Sananvapauden sankarit

Sananvapauden sankarit olivat aikoinaan niitä, jotka uhmasivat sitä mahtavaa valtiokoneistoa, joka halusi pimittää totuuden. Siinä oli riskinsä, mikä tiedettiin.

Venäjällä levisivät samizdat ja tamizdat. Ne, jotka kunnioittivat totuutta enemmän kuin pelkäsivät systeemin ja sitä nuoleskelevien kostoa, ottivat riskin ja lukivat ja levittivät totuutta sen itsensä vuoksi. Eihän siitä kukaan palkkaa maksanut.

Sananvapauden ehdoton arvo vapauden yhtenä tunnusmerkkinä oli tuohon aikaan niin itsestään selvä, ettei sen kiistämiseen ollut halukas edes Neuvostoliiton virallinen taho.

Koska sillä ei ollut varaa sallia itse asiaa, se todisteli falskisti juuri itse harjoittavansa suurinta mahdollista sananvapautta. Tuota nimikettä muka kuitenkin myös väärinkäytettiin ja sen varjolla pyrittiin esimerkiksi mustamaalaamaan sosialismin todellisuutta, joka objektiivisesti juuri edusti suurinta mahdollista vapautta.

Sellainen myyräntyö ei tietenkään kuulunut sananvapauden piiriin ja siksi kaikki maailman rehelliset ihmiset (eräs suosittu neuvostolainen ilmaus) ilmaisivat syvän halveksuntansa niille, jotka sananvapauden valheellisten tunnusten alla parjasivat kaikkien työläisten isänmaata.

Journalistin ammatti ei Neuvostoliitossa ollut rehelliselle ihmiselle kaikkein helpoimpia. Vaarana olikin tilanne, että siihen valikoituisivat vain kaikkein kyynisimmät lurjukset, hölmöjen ohella tietysti.

Näin ei kuitenkaan käynyt. Tutustuin itsekin, neuvostosysteemin ollessa vielä maineensa huipulla, pariin journalistiin, jotka ymmärsivät, mistä on kysymys ja pyrkivät tuomaan kehiin rehellisyyttä niin paljon kuin se niissä oloissa oli mahdollista. Muistan, että eräs tuttavani jopa kertoi, ettei edes käynyt äänestämässä, koska ei halunnut tukea valhetta.

Se oli jo vaarallista leikkiä. Eihän sen takia enää leirille lähetetty, mutta systeemi ei edes peitellyt sitä, että mielipiteidensä takia ihmisiä kohdeltiin eri tavoin. Luikurit ja hölmöt olivat erityisessä suosiossa.

Ne, jotka tämän koulun kävivät, osasivat arvostaa perinteistä länsimaista vapautta, jonka ydin kiteytyi Voltairen tunnetussa lausahduksessa, jonka mukaan asiasta voitiin olla eri mieltä, mutta mielipiteen ilmaisemisen oikeutuksesta ei. Sananvapaus oli pyhä.

Tuntuu kuin tästä olisi kulunut kokonainen aikakausi. Nyt ollaan Suomessa vaatimassa sananvapausrikoksista ehdotonta vankeutta ja eturiveissä ovat journalistit…

Koska ehdoton vankeus meillä on nykyään varsin poikkeuksellinen menettely, jollaista ei hevin haluta tuomita edes törkeille väkivaltarikollisille, on sitäkin kiinnostavampaa, että sitä vaaditaan henkilölle, joka on todellakin vain kirjoittanut jotakin tai ainakin sallinut kirjoitettavan.

Asiaa on varmaankin -näin luulen- motivoitu sillä, että mahdollinen kova tuomio antaa riittävän pelotusvaikutuksen myös niille, jotka joskus tulevaisuudessa mahdollisesti haluaisivat tehdä jotakin samanlaista. Vankeushan tunnetusti ei paranna rikollisia ja on sitä paitsi valtiolle kovin kallista.

Miten sananvapautta sitten oli väärinkäytetty? Kyseinen henkilö oli ainakin julkaissut luvatta Sanoma Oy:n laatimaa aineistoa (mahdollisesti jopa kommentoiden, en tiedä) sekä julkistanut jonkun itseään koskevan salaiseksi luokitellun dokumentin. Sitä paitsi teot oli tehty pyrkien taloudelliseen hyötyyn.

Kun mainittu Sanoma Oy on itse tehnyt täsmälleen samaa, kysyy jokainen järkensä säilyttänyt lukija, mitä niin kauheaa tuo sananvapausrikollinen oli tehnyt, että juuri hänet pitää vangita, mutta esimerkiksi Helsingin Sanomien toimitusta ei?

Itse asiassa tuo hirmuinen syyte sisältää muitakin kohtia. Niitä ovat laittomat rahankeräykset (pikkusummista) ja sitten vielä laiton uhkaus, jota ei suinkaan tehnyt syytettynä ollut henkilö, vaan hänen keskustelupalstallaan jokin ulkopuolinen taho, jostakin syystä ja kukaties johonkin aivan tiettyyn päämäärään pyrkien.

Puolustuksen mukaan kyseessä ei ollut perinteinen lehti, vaan uusi ja moderni sananvapauden instituutio, jolla ei ollut vastaavaa päätoimittajaa (onko sitä internetillä?), vaan jokaisella oli ihan oikea vapaus tehdä mielensä mukaan ja sitten kai myös tarvittaessa kantaa itse se vastuu. Yleensähän kommentoijien henkilöllisyys selviää, jos niin halutaan.

Syytteeseen kuuluu myös tuo politiikan saralla kuuluisaksi tullut kiihottaminen kansanryhmää vastaan ja olihan siellä myös törkeä kunnianloukkaus. Nämä ovat kovin venyviä ja tulkinnanvaraisia käsitteitä, kuten on saatu todeta parissa oikeudenkäynnissä, jotka eivät taida jäädä oikeuslaitosemme historiaan sen loistavimpina sivuina.

En puutu tässä sen enempää tuohon oikeusjuttuun, joka valitettavasti uhkaa muodostua ikäväksi farssiksi ja hälyttäväksi yritykseksi kuristaa sananvapautta. Ratkaisuahan emme vielä voi tietää, mutta huomiota herättää, että syytetty ei pääse edes vastaamaan vapaalta jalalta.

Totean vain, että surkeaksipa on toimittajakunnan moraali mennyt, kun sen piiristä ei näytä kuuluvan mitään ääniä sananvapauden puolesta. Toki tässä nyt hyökätään juuri sitä vastaan. Tuleepa hauskasti mieleen 1970-luvun mielenosoitusten termi ”sananvapauden monopoli”. Siihenhän sitä näköjään pyritään.

Hurjimpia aloitteita, joita olen tällä alalla koskaan kuullut, on journalistipiireistä esitetty lisätty suoja toimittajalle vihapuhetta vastaan.

Toimittaja halutaan siis rinnastaa virkamieheen, jonka virkatoimien tukena on koko valtion (ei siis puolueen…) arvovalta. Toimittaja nostettaisiin tässä siis tavallisen kansalaisen yläpuolelle ja hänellä olisi ex cathedra puhuessaan ainakin jonkinlainen koskemattomuus…

Ensimmäinen reaktio ikäpolveni edustajalta on epäusko: miltä vuosisadalta nämä puheet oikein ovat? Vastaus kuuluu, että ne edustavat nimenomaan 2010-lukua ja poikkeavat rajusti siitä, mikä olisi ollut mahdollista vielä viime vuosituhannen lopulla. Orwellin vuosi 2050 lähestyy.

Ymmärrän mainiosti, että itse kukin haluaa pitää työnsä ja pitää sen takia niin sanotusti mölyt mahassaan, mikäli hänen oikeudentajuaan loukkaa moinen ilveilyoikeudenkäynti.

Näinhän suurin osa toimittajista toimi myös 1970-luvun Neuvostoliitossa. Ei kai se muuta olisikaan voinut tehdä. Mutta sikäläinen systeemi nyt oli mitä oli ja jokainen tiesi mitä se oli.

Sodoma ja Gomorra hävitettiin sen takia, ettei sieltä löytynyt riittävästi hurskaita eli oikeamielisiä ihmisiä. Neuvostoliitto taas tuhoutui sen takia, että heitä sittenkin lopulta löytyi riittävästi. Kaiketi oikeus tapahtui molemmissa tapauksissa.

On pakko sanoa, että olen kovin imponoitu toimittajakunnan nykyisestä asenteesta, joka ilmenee suurena vaitiolona.

 Haluaisin todella tietää, miten monet toimittajat todella ja ihan oikeasti pitävät tuota mainitsemaani tämän hetken suurta sananvapausjuttua aitona taisteluna aidon sananvapauden puolesta ja yhteiskuntaa turmelevaa valhemediaa vastaan ja miten monet taas ovat sitä mieltä, että kyseessä on falski ja läpinäkyvä hyökkäys kilpailijaa vastaan, vieläpä itse sananvapauden periaatetta törkeästi loukaten.

Hölmöjä ja opportunistejahan maailmassa on aina ollut ja tulee aina olemaan. Ei siinä mitään uutta tai järkyttävää ole. Mutta onko tuo oikeamielisten eli hurskaiden määrä nykyisissä oloissa käynyt yhä pienemmäksi?

Joskus ennen meillä oli median piirissä aina vaihtoehtoja. Jos niin sanottu edistysväki hehkutti sosialistisen vapauden onnea, oli sillä aina myös vastavoimansa. Onko sellaista nyt?

Ehkäpä me tosiaan elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa, kuten niin moni ajattelija on yhä uudelleen päätellyt. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että me itse edustamme myös suurinta mahdollista hyvettä. Meidän aikamme on tainnut jopa oppia sitä halveksumaan ja eihän se oikein taidakaan elättää, saati kannattaa.

Valtiomiehen muistelmia

Kelpo mies paikallaan

Nikolai Gerard. Suomen unohdettu kenraalikuvernööri/ Н.Н. Герард. Забытый генерал-губернатор Финляндии. Toimittaneet Arja Rantanen & Olga Sendhardt & Päivi Happonen & Jussi Nuorteva. Kansallisarkisto 2017. 434 s.

Kansallisarkisto on tehnyt kulttuurityön julkaisemalla vuosina 1906-1908 Suomen kenraalikuvernöörinä toimineen Nikolai Gerardin muistelmista Suomea koskevan osuuden ja hieman muutakin, hyvin kiinnostavaa materiaalia.

Kirjaan liittyy myös huolellisesti tehty johdanto ja erinomainen kuvitus ja komeahan se on muutenkin. Harvinainen ratkaisu on panna suomalainen ja venäläinen teksti vierekkäin, mikä muistuttaa lähinnä kielten oppimateriaaleista, mutta eipä tuo haittaakaan.

Ainakin siinä on nyt erinomainen lahja historiasta kiinnostuneille venäläisille ystäville.

Nikolai Gerardin kanssa suomalaiset tulivat hyvin toimeen. Hänen uransa Suomessa alkoi mahdollisimman miellyttävissä merkeissä eli marraskuun manifestin toimeenpanolla. Ihmiset tervehtivät uutta kenraalikuvernööriä riemulla, josta tämä oli liikuttunut.

Gerardin kauteen liittyi myös koko maailmassa ainutlaatuisen äänioikeusreformin toimeenpano. Muistelmissaan Gerard kuvailee myös sitä, miten tämä asia, johon liittyi myös naisten täydet poliittiset oikeudet, esiteltiin keisarille. Kaikessa karuudessaan kohtaus on herkullinen.

Monta muutakin herkullista kuvausta ajan suurista ja pienistä hahmoista muistelmiin sisältyy. Keisarin äiti, Maria Fjodorovna alias Dagmar oli tunnetusti varsin aktiivinen Suomen puolustaja, kun taas hänen miniänsä Aleksandra suhtautui maamme oikeuksiin varsin kylmästi.

Itsevaltiuden ilmapiirissä henkilökohtaiset suhteet ja juonittelut olivat keskeinen osa politiikkaa ja Gerard kertoo, miten hänen politiikalleen pantiin koko ajan kapuloita rattaisiin ns, vanhojen bobrikovilaisten toimesta. Niiden takapiruna hovissa toimi ilmeisesti muun muassa keisarin suosiossa oleva palatsikomendantti Dmitri Trepov.

Gerard kuvaa yhteistyötään suomalaisten kanssa suurelta osalta erinomaiseksi ja hänen luotettavana aisaparinaan tässä oli, yllätys, yllätys, Leo Mechelin ja yleensäkin perustuslailliset voimat. Vanhasuomalaisista ei Gerard puhukaan oikeastaan mitään.

Toki Mecheliniä, joka oli julkaissut kirjan Suomen perustuslaeista, pidettiin Suomen-syöjien piirissä itse pääpiruna, joka oli keksinyt koko tarinan Suomen valtiosta. Hän oli kuitenkin periaatteen mies, jolla oli rajoitetut päämäärät, ei seikkailija eikä vehkeilijä.

Kun myrskyistä aikaa elettiin, joutuivat suomalais-venäläiset suhteet monta kertaa koetukselle. Viaporin kapina, Viipurin manifesti, pommitehtailu Kannaksella, ns. Voima-liiton paljastuminen ja muut vastaavat hyvin vakavat asiat aiheuttivat ongelmia suuriruhtinaskunnan ja valtakunnan yhteistyölle.

Šovinistiselle lehdistölle ne olivat, kuten sanotaan tai sanottiin, gefundenes Fressen ja etenkin Novoje Vremja oli ehtimiseen niin Suomen kuin uuden kenraalikuvernöörin kimpussa.

Gerardin muistelmat todistavat kirjoittajan intelligenttiydestä. Hän ei yksioikoisesti määrittele ihmisiä hyviksi tai huonoiksi eikä varsinkaan sillä perusteella, kannattivatko he hänen kanssaan samoja näkemyksiä vai ei. Jokaisesta merkittävästä henkilöstä löytyy hyveiden ohella myös paheita.

Stolypin teki aluksi myönteisen vaikutuksen, mutta paljastui pikkusieluiseksi pyrkyriksi. Witte oli suurempi mies, mutta näyttää jotenkin romahtaneen duumakaudella, jolloin olisi voinut olla hänen suuri hetkensä.

Keisari oli uskomattoman heikko ja ujo, mutta omalla tavallaan valloittava. Hän olisi ilmeisesti mieluummin ollut jossakin muualla kuin vallassa. Jopa tyttöjen kutsuminen tanssiin oli nuorelle Nikolaille hirmuinen haaste. Hänen äitinsä, entinen Tanskan prinsessa Dagmar oli taas hurmaava persoona ja luotettava ystävä, mutta kiinnostunut etupäässä seurapiirielämästä.

Gerardin ura tarjosi paljon tilaisuuksia tarkkailla Pietarin suurmaailmaa, jota jokaisen korkeassa virassa olevan täytyikin tarkkailla. Myös siltä osin kirja on aarreaitta. Suomalaisista Pietarissa pyrki ja pääsikin korkealle Konstantin Linder, jonka kirjoittaja leimaa tyhjänpäiväiseksi tuulenpieksäjäksi.

Suomessa hän ihaili ja kunnioitti Mechelinin valtiomiestaitoja ja moraalisia ominaisuuksia, jotka kyllä joskus hieman lipsuivat. Kaiken kaikkiaan Gerardin kertomasta tulee se vaikutelma, että Suomessa olisi ilmeisesti kyetty saamaan aikaan toimiva suhde Venäjään, mikäli liikkeellä ei olisi ollut tiettyjä häiriköitä.

Ennen muuta näihin vastuuttomiin aineksiin kuuluivat Voima-liiton ympärille kokoontuneet vehkeilijät. Tuo aseiden kalistelu näyttääkin olleen aivan olennainen syy siihen suomalaisvastaisuuteen, jota lehdet sitten hehkuttivat ja joka pääsi myöhemmin vaikuttamaan valtakunnanduumassa.

Vanhojen bobrikovilaisten kiukkuinen Suomen-vastaisuus on tunnettua, mutta vähemmän tunnettua on niiden Suomelle lojaalien henkilöiden vaikutus ja ajattelu, joihin myös Gerard kuului. Ei ole ihme, että Ohrana valvoi myös Gerardin toimia.

Oli oikein ja kohtuullista, että itsenäinen Suomen valtio myönsi sitten 1920-luvulla Gerardille ja hänen puolisolleen eläkkeen ja paikan Halilan parantolassa, jonne muutti Pietarista myös toinen kenraalikuvernööri, Boeckman.

Gerardia tapaamassa kävi myös toinen lakimies, K.J. Ståhlberg ja molemmilla lienee ollut melko samanlaisia näkemyksiä Suomen ja Venäjän suhteista ainakin siihen saakka, kun Suomi sitten joutui itsenäistymään.

Nythän me jo katselemme noitakin asioita aivan eri perspektiivistä kuin kerran aikalaiset. Gerardin aikana joka tapauksessa maidemme suhteet (niin, Suomi oli oma valtionsa, vaikka ei itsenäinen) hoidettiin niin hyvin kuin se tuossa häiriköiden, provokaattorien ja demagogien ilmapiirissä oli mahdollista, joutuu lukija päättelemään.

No, muistelmat ovat muistelmia, kuten jokainen ymmärtää ja joutuu lähdekritiikkiä harjoittaessaan ottamaan huomioon. Kiitoksia joka tapauksessa kirjan julkaisijoille, se täyttää kyllä merkittävän tyhjäksi jääneen tilan!

Vaikka kirja on niin hyvä ja kiintoisa, on pakko hieman tukistaa toimittajaa. Huolimattomuusvirheisiin kuuluu, että on sekoitettu ruhtinas ja suuriruhtinas, keisarillinen korkeus ja majesteetti, lokakuun vallankumous ja lokakuun suurlakko tai väitetty perustuslaillisten olleen bobrikovin myötäilijöitä.

Sattuuhan näitä tekevälle. Yhtä asiaa en kuitenkaan sulata. Juutalaisille määrätty asuinalue eli черта оседлости on kyllä englanniksi Pale of Settlement. Kun nyt kuitenkaan englanti ei ole maamme virallinen kieli, pidän sallimattomana tuon alueen kutsumista nimellä Pale.

Eihän sillä lyhyttä suomalaista nimeä toki ole, mutta eiköhän sovita siitä, että nimitetään sitä sitten vain juutalaisten asuinalueeksi tai lyhyesti juutalaisalueeksi.

Villakoiran ydin

Villakoiran ydin

Richard Vinen, The Long ’68. Radical Protest and Its Enemies. Allen Lane 2018, 446 s.

Nuori englantilainen historian professori on ryhtynyt tutkimaan yhtä uudemman historian mysteerioista, hullua vuotta 1968.

Ymmärrän kiinnostuksen tähän aiheeseen. Kirjoja onkin jo ilmestynyt aikamoinen liuta, Saksassakin määrä lienee kymmenissä, pikaisen kirjakaupan selailun perusteella. Das Tolle Jahr oli aikamoinen Tollhaus sielläkin, siis Länti-Saksassa.

Vinenin kirjan lopussa on muuan huvittava ja paljonpuhuva kuva, ehkä kirjan dramaattisin. Siinä nuori mies heittää hattunsa palavan auton päälle ja vieressä oleva tyttö valmistautuu tekemään saman rituaalisen uhrauksen.

Kuva on vappuriehasta Jyväskylässä ja siinä poltetaan omia ylioppilaslakkeja. Auto on opiskelijoiden ostama romu ja sytytetty poliisin luvalla. Heittäjä kuvassa on Mikko Pyhälä, myöhempi suurlähettiläs.

Myöhemmin sama seremonia toistui Mikkelissä, jossa hattunsa poltti Erkki Liikanen, myöhemmin merkittävä yhteiskunnallinen toimihenkilö.

Kirjoittaja toteaa kuvan osoittavan, että protestiaalto ulottui Euroopan joka kulmalle. Suomalaisia erikoisuuksia hän ei ryhdy selostamaan, vaikka ne tutkijalle voisivatkin antaa kiinnostava näkökulman koko asiaan yleensäkin. Tehtävä on kuitenkin vaativa, kuten voi ymmärtää.

Vinenin tarkoittama pitkä ’68 tarkoittaa suunnilleen samaa kuin ranskalaisten käyttämä termi Les années soixante-huit, jotka ulottuvat vuodesta 1962 (Algerian sodan päättyminen) vuoteen 1981 (Mitterrandin ensimmäisen hallituksen virkaan astuminen).

Kirja on ihan nuhteeton kokoelma Euroopan ja Amerikan tapahtumia ja prosesseja noilta vuosilta. Siinä on pohdintaa ja analyysiä ja kirjoittaja näyttää kunnioittavan kohdettaan asianmukaisesti, välttäen liian helppoja selityksiä.

Silti kirjasta mielestäni puuttuu jotakin oleellista. Mistä tuossa hullussa vuodessa oikein oli kyse? Kirjoittaja esittää, että siinä olivat mukana hyvinvoivat maat, joissa radikaali protesti suuntautui valittuja hallituksia vastaan.

Toisaalla hän luettelee sen komponentteja: nuorten kapina vanhoja vastaan, poliittinen kapina militarismia, kapitalismia ja poliittisia vallanpitäjiä vastaan ja kulttuurinen kapina, joka pyöri rock-musiikin ja elämäntyylin ympärillä

Totta joka sana. Pelkään kuitenkin, että käytetty lähestymistapa ei riitä ilmiön syvempään ymmärtämiseen. On toki sinänsä tärkeää tietää, mitä tapahtui, millaisia syitä asioille esitettiin ja millaisia taustatekijöitä voidaan löytää. On niin ikään syytä tietää, mitä tuosta kaikesta jäi jäljelle ja miten nuo aikansa kapinalliset sijoittuivat myöhemmin yhteiskuntaan.

Asian syvempi ymmärtäminen vaatii kuitenkin enemmän. Goethen Faustia lainatakseni, täytyy löytää villakoiran ydin, des Pudels Kern. Siis se paholainen, joka kaikkea liikutti.

Itse muistan yhtä ja toista noista ajoista, kuten moni muukin. Muistin varaan ei kuitenkaan herra vielä huonetta rakenna. Se on petollinen ja hatara. Silti minusta tuntuu, että Vinen, nuori mies, on ollut kirjaa kirjoittaessaan liian rationaalinen, lukemistaan dokumenteista huolimatta hän ei ole edes uskonut tai kyennyt kuvittelemaan, miten syvää järjettömyys saattoi aikanaan olla.

Kirjan teemana on siis protesti ja sellainenhan on yleensä pohjimmiltaan rationaalista toimintaa, reagointia johonkin. Toki se tässä tapauksessa suuntautui kansan itse demokraattisesti valitsemia hallituksia vastaan, mikä asettaa sen outoon valoon. Silti lukijalle jää käsitys, että kysymys oli vain jyrkemmistä poliittisista vaatimuksista kuin mitä vakiintunut poliittinen järjestelmä oli tottunut asettamaan tai valmis hyväksymään.

Kun tuloksia ei syntynyt, siirryttiin sitten siellä täällä jopa terroriin ja tietenkin taas petyttiin. Mutta ihmisethän oppivat erehdyksistään. Ehkäpä 1968 oli vain groteskin liioittelun ja katteettoman optimismin vuosi poliittisessa toiminnassa. Ja sehän sentään jätti jälkeensä myös paljon pysyvää ja myönteistä, vai kuinka?

Voihan sen niinkin nähdä. Mielestäni aikakauden todellinen luonne ei kuitenkaan tätä tietä kulkien vielä paljastu. 1968 oli aito hulluuden hetki, jota kuvaamaan tarvittaisiin uusi Egon Friedell, joka kukaties oli itsekin sopivasti hullu voidakseen ymmärtää kaltaisiaan.

Mielestäni kohtaamme tässä saman ongelman, kuin kuvatessamme ns. poliittisia pyhiinvaeltajia. Heidän mielettömät ihastumisensa omiin ideoihinsa ovat selväpäisen ihmisen mielestä koomisia ja tulkitsemme ne helposti tyhmyyden hedelmiksi, mitä ne sanan jossakin mielessä tietysti ovatkin. Mutta se ei ole koko tarina.

Kummassakin tapauksessa, sekä vuoden 1968 kiliasteilla että Neuvostoliittoa ja Kiinaa ylistäneillä pyhiinvaeltajilla on tiettyä psyykkistä samanlaisuutta. Tervejärkistä ja tasapainoista ihmistä molempien touhut naurattavat ja hän tulee ajatelleeksi, että hänen edessään on älykääpiöitä.

Näin ei toki ole. Vuonna 1968 voimme kyllä nähdä uskomatonta logiikan uhmaamista ja aivan lapsentasoista hyväuskoisuutta, mutta usein niitä osoittavat hyvin älykkäät henkilöt.  Viisaita he kyllä eivät ole.

Vinen itse kysyy, mikä oli vuonna 1968 se juttu, the Thing. Asia kiinnosti aidosti myös Enoch Powellia, josta tuli 68-joukon inhokki hänen pidettyään kuuluisan maahanmuuttopuheensa. Se ansaitsee kunniapaikan aikakauden poliittisessa historiassa, mutta tulkittiin aikoinaan juuri siten kuin vastaanottajien valmiudet edellyttivät.

Se minuakin kiinnostaisi, tuo itse asia.

Luulen, että villakoiran ytimen löytäminen on hyvin haastava tehtävä. Nyt jo aikuisiksi varttuneet ja vanhuksiksi muuttuneet nuoret eivät useinkaan edes pysty muistamaan niitä asioita, jotka heitä todella aikoinaan liikuttivat ja joihin he hartaasti uskoivat. Ne on aktiivisesti unohdettu.

Tietysti liikkeellä oli myös tuohon aikaan monenmoisia ohjelmia ja uskomuksia ja eri ryhmillä oli kullakin omansa. Yhtä tai kahta yleisavainta koko aikakauteen saattaa olla mahdoton löytää muuten kuin aivan banaalilta tasolta, tilastoista.

Sekin on epäilemättä tärkeää. Mutta tärkeää voisi olla myös tutkia sitä ajattelun ja käyttäytymisen äkillistä muutosta, jossa irtauduttiin niin nopeasti ja täydellisesti menneestä.

Ehkäpä juuri tuo suhteen katkaiseminen menneeseen voisikin olla yksi noista avaimista? Siihen liittyi luontevasti eräänlainen ajattelun oikosulku, joka ilmeni rationalisaation ja samalla koko järjen auktoriteetin hylkäämisenä yleensäkin.

Muutoksen ymmärrämme vertaamalla historiallista ja sosiologista esitystä. Historioitsija ymmärtää ja pitää tärkeinä niitä perusteluja, jotka ovat, sanokaamme, tasa-arvon puuttumisella siinä tai tuossa asiassa.

Sosiologi, ainakin 60-luvun sosiologi sen sijaan esittää ja myös näkee vain vallitsevan tilanteen, jonka helposti havaitaan tai ainakin katsotaan sisältävän vääryyden. Se on korjattava, ja piste!

Tämä on epäilemättä primitiivistä, mutta menee hyvin kaupaksi niille, jotka jostakin syytä haluavat tällaista tavaraa ostaa. Nykyinen feminismihän noudattaa tätä samaa ajattelutapaa yhä.

En kuvittele sanovani mitään erityisen uutta ja tuoretta, kun totean, että sosiologialla oli 60-luvun radikalismille valtava merkitys. Siitä tuli sen metodologia, jonka avulla sivuutettiin historia ja samalla koko se porvarillinen ideologia eli marxilaisessa merkityksessä väärä tietoisuus, joka oli ihmisen ja hänen onnensa välissä.

Tämä on vain yksi puoli aikakauden uudesta psykologiasta. Joka tapauksessa Vinen mielestäni jättää suotta huomiotta sen uuden ajattelun ja uuden psykologian merkityksen joka innoitti hullun vuoden hulluutta ja vasta teki sen mahdolliseksi.

Kun nuoret haastoivat vanhempansa, oppilaat opettajansa ja alaiset esimiehensä, kyseessä oli mielettömyyden voitto, stultitia triumphans.

Aivan vastaavaa oli tapahtunut myös Neuvostoliitossa ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana ja samaa tapahtui vuonna 1968 myös Kiinassa. Näissä tapauksissa koko kampanja oli määrätietoisesti ylhäältä käsin järjestetty. Tyhmille annettiin lupa astua viisaampiensa paikalle.

Euroopassa tapahtui samaa, mutta spontaanimmin. Olennainen kysymys kuuluukin: mistä nuoriso sai päähänsä, että se oli pätevämpää arvostelemaan asioita kuin ne, jotka olivat hankkineet tietoja ja kokemusta?

Järjen hylkääminen on tässä avainasia. Puheet vuoden 1968 suurista ideologeista ovat tyhjiä. Hyvin harva luki noiden kaapin päälle korotettujen kamarioppineiden munkkilatinaa eikä kukaan luultavasti saanut siitä mitään tolkkua, koska sellaista ei ollutkaan.

Sen sijaan noihin oppineisiin voitiin kyllä viitata, mikäli olisi pitänyt vastata hankaliin kysymyksiin. Olennainen ydin uudessa opissa oli kuitenkin yksinkertainen: vaatikaa mahdottomia, sillä se on upeaa ja sallittua ja kertoo teistä hyvää.

Aitoa uskoa utopiaan oli varmasti liikkeellä ja paljonkin. Jan Myrdalin Raportti kiinalaisesta kylästä on tämän asenteen monumentti. Tokihan uskoakin tarvittiin hulluuden nostamiseksi puujaloilleen.

Suuri kynnyskysymys saattoi sittenkin olla tarvittavan röyhkeyden löytäminen. Nuorisohan normaalisti ymmärtää tietyn kognitiivisen epätäydellisyytensä ja juuri sen vuoksi janoaa lisää viisautta ja kuluttaa sen hankkimiseen työtä ja vaivaa. Vuonna 1968 oli toisin. Se katsoi olevansa jo ilman muuta valmis ja oikeutettu opettamaan hulluutta kaikille muillekin.

Kysymys kuuluu, miten tähän tultiin psykologisesti? Kun asia selvitetään, niin saattaa olla, että juuri sieltä löytyy ajan henki, se villakoiran ydin, joka elähdytti sitä mielettömyyttä, joka kerran, äkkiä ja yllättäen sai uuden nuorisokulttuurin joukot valtaansa koko läntisessä maailmassa.

Muuten, vuoden 1968 symbolisoima kulttuurivallankumous oli luultavasti käännekohta myös koko länsimaiden psykologiassa.

Sen jälkeen suhde muuhun maailmaan ei enää ole ollut entisensä. Se imperialistinen ylemmyydentunto ja sivilisaatiomissio, joka oli liittynyt eurooppalaisuuteen, sai antaa tilaa anteeksipyytelylle ja itseinholle. Euroopan ja yleisemminkin lännen degradaatio oli siirtynyt uudelle tasolle ja tullut tiedostetuksi.

En puhu siitä, oliko kyseessä hyvä vai huono asia. Ehkäpä se on sivuseikka. Rappio nyt vain kuuluu kaikkeen kehitykseen sen yhtenä vaiheena. Vuosi 1968 on tässä suhteessa merkittävä virstanpylväs.