Demokratian variantteja

Demokratian kriisi ja Visegrádin haaste

Suomenkin lehdissä on näinä aikoina puhuttu demokratian nykytilasta ja sen ongelmista. Jopa Kultarannassa on asia nostettu esiin, joten sitä voi pitää niin sanotusti nykytärkeänä.

Sattumoisin sekä uusimman Economistin että Spiegelin kansikuvat ovat idealtaan samanlaisia. Niissä on muutamia miehiä (Economist: Strongmen), jotka tuntuvat nyt joidenkin mielestä hankalilta ja epäilyttäviltä.

Minä olen kansa. Autokraattien aikakausi (Ich bin das Volk. Das Zeitalter der Autokraten) otsikoi peräti Der Spiegel. How to Subvert Democracy, kysyy taas Economist.

Molempien lehtien kansikuvapoikiin kuuluvat Putin ja Erdogan. Economistin galleriassa ovat lisäksi Orbàn ja Duterte. Näiden sijasta Spiegelin kannessa ovat esillä Xi ja Trump.

Spiegelin kirjoittajalle voisi heti huomauttaa, ettei kukaan näistä esille nostetuista henkilöistä ole autokraatti eli itsevaltias, vaan jokainen on huolella hankkinut valtuutensa kansalta, tavalla tai toisella. Kaikki vannovat demokratian nimiin eikä joukkoon mahdu edes yhtään monarkkia, perustuslaillistakaan.

Vielä sata vuotta sitten oli tapana puhua valtiomuodoista, joiden ajateltiin perusteellisesti poikkeavan toisistaan. Autokratia oli jo siirtynyt menneisyyteen, mutta monarkian ajatus oli yhä varteenotettava vaihtoehto.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustetut demokratiat eivät yleensä täyttäneet kansojen odotuksia, varsinkaan kovan paikan tullen, mutta sittemmin tuo valtiomuoto on siinä määrin juurtunut koko maailmaan, että se on jo hieman hätäisesti ehditty julistaa ainoaksi oikeaksikin.

Välillä vallitsi ns. diktaattoreiden aika, mutta kannattaa muistaa, että diktaattori kuuluu tasavaltaisiin instituutioihin ja sellainen valittiin aikoinaan vain määräajaksi poikkeusoloissa. Meilläkin toimi siinä virassa Kullervo Manner. Kansanvallan periaate pysyi voimassa myös diktaattorin toimikaudella.

Mutta sittenhän se diktatuurin ideakin käytännössä rappeutui, kuten kaikille hyvillekin asioille saattaa käydä. Tämän ymmärsi mainiosti jo Aristoteles.

Demokratian idealla joka tapauksessa haluaa yhä vain ratsastaa yksi jos toinenkin, vaikka käytäntö on taas vienyt kohti harvainvaltaa. The Economist Intelligence Unit kertoo, että demokratia on sitten vuosien 2007-2008 kriisin ottanut taka-askeleita 89 maassa ja edistynyt vain 27:ssä. Mitä tämä oikeastaan merkitsee, en tiedä, mutta viesti on selvä.

Vain alle kolmasosa nuorosta amerikkalaisista on kuulemma enää sitä mieltä, että on oleellisen tärkeää elää demokratiassa. Niinpä kirjoja demokratian kuolemasta myydään nyt hyvin, kertoo Economist.

Economist puhuu epäliberaalista demokratiasta, jollaiseksi monet maat ovat voimamiesten johdolla rappeutuneet. Se ei kuitenkaan ryhdy pohdiskelemaan sitä, mitä se todella aito demokratia loppujen lopuksi on, esimerkiksi monarkiaan verrattuna.

Epäilemättä demokratia on ainakin yksi poliittinen toimintamekanismi muiden joukossa, keino vaihtaa vallanpitäjiä ja sellaisena se on ilmeisesti eräs parhaista. Mutta mitä merkitseekään demokratian kriisi?

Mikäli valtaan äänestetään henkilöitä, joiden mielipiteet poikkeavat suuresti heidän edeltäjiensä aatteista ja käytännöistä, lienee asiassa kaiken järjen mukaan nähtävissä systeemin voima eikä suinkaan sen kriisiä. Mikä tahansa systeemi kai pystyy jatkamaan vanhoillaan, niin kauan kuin luottoa riittää.

Itse asiassa juuri tällaisissa, suuria ratkaisuja edellyttävissä tapauksissa, kun ei ole kykyä vastata ajan haasteisiin, saattaakin se kriisi tulla vastaan. Suuret uudistukset ovat sen sijaan aina niitä vaikeita asioita etenkin establishmentille. Siinä niiden vaarallisuus, joka ei siis läheskään aina kohdistu itse systeemiin.

 Mikäli sen sijaan ei tyydytä normaaleihin, vaalien aiheuttamiin muutoksiin, vaan vangitaan satojatuhansia ihmisiä poliittisin perustein, kuten Turkissa, voidaan puhua demokratian rappiosta, vaikka itse instituutiot jäisivätkin toimimaan. Kriisikin voi olla kyseessä.

Saksan väitetään nyt olevan kriisissä ja joidenkin mielestä myös sikäläisen demokratian. Tätä tulkintaa voi pitää suorastaan herjaavana, sillä kysymys sentään näyttää pikemmin olevan siitä, että pitkään istuneen kanslerin politiikka ei vastaa kansan tahtoa ja hänet on siis vaihdettava. Näinhän se demokratia toimii.

Muuan tekijä, jonka vaikutus on tässä yhteydessä syytä muistaa, on V4 eli Visegrád-maat. Niistä kirjoitin 2.2.2016.

On suorastaan outoa, että koko tästä käsitteestä ei Suomessa puhuta yhtään mitään. Kuitenkin se on Saksan ja siis EU:n ja myös Suomen kannalta hyvin tärkeä.

Visegrád-maat ovat kyllin suuri tekijä uhmatakseen ulkoisia painostusyrityksiä. Holtitonta maahanmuuttopolitiikkaa ne eivät omalta osaltaan aio sallia ja niiden pakottaminen taitaa olla ylivoimaista. Kun EU:n piirissä esitettiin uhkauksia taloudellisista sanktioista, totesi Viktor Orbán, että mikäli rahaa ei tule sieltä, voidaan sitä saada Kiinasta.

Siellä ollaankin kiinnostuneita Itämeren ja Adrian meren yhdistävästä Intermarium-liikenneväylästä ja sen rahoittamisesta, kerrotaan.

Saksassa baijerilaiset tunnetusti haluavat yhteistyötä itäisten veljiensä kanssa, kun taas joschkafischerit lähestyisivät Ranskaa ja jättäisivät V4:n sivuraiteelle.

Mutta entäpä, jos Visegrád-maat alkavatkin integroitua sen Venäjä-vetoisen Euraasian unionin suuntaan, joka nyt näyttää toistaiseksi vielä olevan löysän puheen tasolla. Tällainenkin skenaario on joka tapauksessa esitetty Bundeswehrin sisäisissä pohdinnoissa.

Maailmahan on koko ajan muuttumassa. EU:n tuskin kannattaa julistaa olevansa yhtä kuin demokratia. Mikäli se pyrkii väkivalloin määräämään jäsenvaltioidensa oikeuksia niiden elinkysymyksissä, se voi varautua siihen, että sieltä potkaistaan takaisin.

Kiinan nousevaa mahtia ja sen merkitystä myös Euroopassa ei kannata vähätellä ja sama koskee Venäjää, joka todellakaan ei ole Hollannin kokoinen. Sitä paitsi myöskään USA ei enää ole vain se kiltti setä, joka aina tulee Euroopan avuksi, kunhan nämä vain muistivat vannoa uskollisuutta euroatlanttiselle järjestelmälle.

Vapaus on länsimaille ollut aina tärkeä perusarvo, silloinkin kun sitä ei käytännössä ole kunnioitettu. Myyttisellä tasolla Herodotoksen kuvaus helleenien taistelusta idän despotiaa vastaan tunnetaan yhä osaksi lännen missiota.

Se on tärkeä arvo, josta kannattaa jopa maksaakin. Nykyään on kuitenkin tainnut jo valjeta useimmille, ettei vapaus sinänsä vielä merkitse myös hyvinvointia. Sitä paitsi vapauteen kuuluu myös vapaus olla eri mieltä. Siitäkin voidaan joutua maksamaan, mutta sillä tavallahan se asioiden arvo punnitaan.