Algoritmien pahuus

Väärät algoritmit

Todellisuuden kieltäminen on hankala positio. Viimeisin hullutus tällä alalla näyttää olevan huoli rasistisista algoritmeista. Laatulehti NYRB, joka aina pysyy muodin kärjessä, julkaisi siitä juuri artikkelin.

Itse asiasta ei paljon jäänyt mieleeni. Vain ongelma tuli selväksi ja se näyttää olevan sukua rasistisen koiran ongelmalle.

Kuten koirakin saattaa oppia tunnistamaan vihaamansa ihmiset heidän rodustaan tai jostakin vastaavasta, mikäli sovitaan, ettei rotuja ole, niin myös algoritmi voi oppia niin sanoakseni suurella todennäköisyydellä haukkumaan väärää puuta, mikäli nimittäin pidetään kiinni poliittisesta korrektiudesta.

Ellemme me siitä pidä kiinni, voimme kenties pudota pohjattomaan kuiluun, jossa koko korrektius jauhautuu tuusan nuuskaksi järjen armottomissa rattaissa.

Algoritmeilla on tai saattaa siis olla poliittis-moraalinen ulottuvuutensa. Nehän ovat ohjelmia, jotka ennustavat erilaisia asioita.

On kuitenkin asioita, joita ei saa ennustaa ihan siksi, ettei niin saa tehdä. Mikäli ajattelemme riskiä tulla väkivaltaisen ryöstön kohteeksi, tiedämme erinomaisesti, että uhkaa lisää merkittävästi, mikäli pimeällä ja yksinäisellä kadulla vastaan tulee kolme miestä, jotka ovat nuorempia kuin eläkeikäisiä.

Mikäli vastaan sen sijaan tulee kolme naista, on todennäköisyys selvästi pienempi, joskaan ei olematon. Mutta jos kyseessä on kolme eläkeikäistä mummoa, laskee todennäköisyys huomattavasti. Mikäli kyseessä on vain yksi mummo, jolla on ilmeinen liikuntaongelma, on todennäköisyys jo hyvin pieni.

On luultavasti sopimatonta ja joitakin tiedostus- ja kannatusryhmiä pahoin loukkaavaa, mikäli katsotaan, ettei yhdellä sairaalla mummolla olisi minkäänlaista potentiaalia ns. katu-uskottavuuden alalla, mutta yleinen elämänkokemus ja tilastot osoittavat, että se on hyvin pieni.

Käytännössä meistä jokainen luo mielessään erilaisia algoritmejä, joita voidaan myös nimittää stereotyypeiksi.

Ilman niitä olisimme täysiä tolvanoita, joiden käytös muuttuisi yhtä ennustamattomaksi kuin se olisi hupaisaa. Emme osaisi järkevästi ja kohtuullisesti ennakoida alkeellisimpiakaan arkipäivän tilanteita ja joutuisimme yhä uudelleen yllättymään sellaisista asioista, jotka normaalin psyyken omaaville ovat itsestään selviä. Luultavasti eloonjäämisennusteemme olisi heikko.

On itsestään selvää (vain onko sellaisia asioita?), että tietokone ottaa huomioon käsittelemiensä henkilöiden etnisyyden tai siis oppii sen nopeasti tunnistamaan. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että ryhmien välillä on keskimääräisiä eroja. En usko, että konetta on mahdollista estää tätä tekemästä, vaikka sitä voitaisiinkin kieltää nimeämästä ryhmiä tietyillä perusteilla. Ne ryhmät muodostuvat siitä huolimatta.

Koneella ei ole moraalia, mutta voidaan tietenkin kysyä, eikö sille voitaisi sellainen opettaa. Tiettävästi se on aivan mahdollista. Asiasta koituva hyöty taitaa joka tapauksessa jäädä hämärän peittoon.

Mutta miksi ihmiset sitten panostavat niin kovin paljon poliittiseen korrektiuteen ja tiettyjen ryhmien keskimääräisten ominaisuuksien olemassaolon salaamiseen?

Kysymys on sangen ilmeisesti siitä, että tarve päteä saa tyydytyksensä uhrauksista. Jumalaton 21. vuosisadan ihminen, yltäkylläisen kulttuurin kasvatti, tuntee tarvetta uhrata eli siis uhrautua jollakin tavoin.

Yksi tapa uhrata on kieltäytyä syömästä epäpuhtaiksi ajateltuja herkkuja ja nauttimasta helposta ja halvasta matkustamisesta, jolla on yhteys maailmaa tuhoavaan, saatanalliseen voimaan.

Niihin verrattava asia on kieltäytyminen ymmärtämästä maailmaa sellaisena kuin se on ja asioiden kuvitteleminen aivan toisenlaisiksi, kuin se aistiemme ja järkemme mukaan on.

Kaikki tämä on tietenkin hullutusta maailman viisaille, mutta adepteille se on totista totta. Sen voi havaita vaikkapa menemällä heidän luokseen ja laskemalla leikkiä siitä, mitä ympärillään näkee.

Tämähän muistuttaa suuresti sitä, mitä ennen oli tapana sanoa hurskaudeksi eli oikeamielisyydeksi (dikaiosyne). Eikös asian näe jo niin sanoakseni tämän joukon kaapujen laadusta?

Mutta on myös olemassa vanha ja vakiintunut hurskastelun käsite. Mikäli nykyisin olisi fariseuksia (vai onko heitä?) heidät tunnistaisi, paitsi punavihreästä aatteellisuuden kaavusta, myös siitä kärkkäydestä, jolla he hyökkäisivät niiden kimppuun, joiden aatteellinen maailma olisi toisenlainen.

Nuo viholliset olisi nyt helppo löytää algoritmeillä, jotka nopeasti paljastavat, kuka nauraa väärille asioille, käyttää vääriä sanoja ja suhtautuu skeptisesti vaikkapa lihan syönnin tai lentomatkustamisen saatanallisuuteen.

Fariseusten omat kokoontumisajot sen sijaan täyttyvät toinen toistaan hullummista hurskastelijoista, jotka paisuttelevat omia henkisiä urotekojaan tolkuttomuuksiin, olipa kyseessä suvaitsevaisuus tai epätodennäköisten asioiden uskottelu itselleen.

Fariseuksen ja, sanokaamme, publikaanin, erottaa toisistaan yleensä helposti: yksi ainoa sana saattaa riittää. Siihen siis tuskin tarvitaan tietokonetta algoritmeineen, mutta apuahan niistäkin lienee.

Kiinnostava kysymys on, tuleeko poliittinen korrektius, feminismi tai jokin muu älyllisyyden kieltävä ja moraalista etevämmyyttään tyrkyttävä lahkolaisuus vielä tunkeutumaan sille puhtaasti kognitiiviselle alueelle, jota algoritmit ovat tähän mennessä edustaneet ja mitä se siellä saa aikaan.

Ihmisten muuttaminen robottien kaltaisiksi on tämän totalitaarisuutta tavoittelevan aikamme tyypillisiä pyrkimyksiä.

Sen onnistumisesta en olisi niinkään varma. Jotakin irrationaalista inhimillistä tarvetta se kyllä näyttää palvelevan tänä uskonnon jälkeisenä aikanamme.