Leikki sijansa saakoon

Leikillä on sijansa

Luin tässä Ilmari Kiannon kirjan Nirvana (Otava 1907, 239 s.). Tämä lemmentarina on osapuilleen yhtä kiusaannuttava kuin tekijän muutkin tuon kauden ja aihepiirin tuotteet.

Aitoa tavaraahan se joka tapauksessa on ja vaikka se onkin ajassaan tukevasti kiinni, on sillä myös arvonsa muidenkin aikojen näkövinkkelistä.

Kiantohan kärsi tuolloin hirmuisesti tolstoilaisuudesta. Tarkoitan sitä uusjeesustelua, jonka Jasnaja Poljanan mestari oli vanhoilla päivillään lanseerannut koko ihmiskunnan parhaaksi.

Monisärmäinen Tolstoi, tuo Isaiah Berlinin ketuksikin nimittämä profeetta nimittäin oli saanut päähänsä pitää seksuaalisuutta kirottuna asiana. Vanhalta alan mieheltä tämä oli jotenkin kummallinen askel ja ilmeisesti tuotti maailmaan paljon onnettomuutta.

Myös tämän romaanin sankaritar Nirvana Napoleonovna siteeraa muuatta kriitikkoa, jonka mukaan pelkästään Kreutzer-sonaatti oli tehnyt tuhansia naisia hulluiksi.

Mutta ei asia vain naisia koskenut. Papin poika Kianto oli joutunut pahasti ristiriitaan koko uskonnon kanssa ja löytänyt Tolstoista itselleen radikaalin esikuvan, joka kehotti viis veisaamaan kirkon valheellisesta opista ja valtiovallan väkivaltaisista ilveilyistä. Upseerinahan Kiantokin oli aloitellut.

Puhdas Kristuksen oppi oli äärimmäisen yksinkertaista, väitti Tolstoi ja ainakin yritti ottaa sen ihan täydestä. Asiaan kuului, paitsi se, ettei pahalle saanut tehdä vastarintaa, myös se äärimmäisyysasenne, jonka mukaan seksuaalisuus jo mielikuvituksen tasolla oli saatanasta.

Olihan Nasaretin mestari sanonut, että se, joka katsoo naista himoiten, on jo tehnyt huorin hänen kanssaan. No, Paltamon suuri poika tunsi piston sydämessään. Oli tainnut tulla toisenkin kerran syntiä tehdyksi.

Tarkastellessaan myöhemmin tuon kauden kokemuksiaan Moskovan maisterissa, Kianto ei voi olla kommentoimatta höperöä käytöstään, jolla hän onnistui tekemään onnettomaksi paitsi itsensä, myös erinäisiä naisia, joita kiusasi täydellisellä saamattomuudellaan, aivan kuin jonkinlaisen metoo-psykoosin vallassa.

Nirvana keskittyy päähenkilön oman häiriintyneen psyyken vatvomiseen ja vierittää lopulta -nähdäkseni falskisti- syyn tuon muka epänormaalin naisen niskoille. Kirjassa on silti paljon kiinnostavaa.

Se on myös kertomus suomalaisesta nuorukaisesta Venäjällä ja kuvaa laajemminkin molemminpuolisia odotuksia ja tuntemuksia. Hieman kenraali Järnefeltin tapaan Kianto on pyhästi päättänyt, ettei voi pettää isänmaataan menemällä naimisiin venäläisen kanssa, mutta huomaa ennen pitkää olevansa valmis rikkomaan tätä periaatetta.

Mutta kiinnostavampaa kirjassa on itse päähenkilön radikaali persoonallisuus. Rehellisyys, tuo Tolstoin epäjumala tuntuu sopivan suomalaiselle ja luterilaiselle ateistille kuin nenä päähän.

Käytännössä se tarkoittaa tökeryyttä, joka menee uskomattomiin karkeuksiin asti. Kianto ei voi sietää erästä viehättävän sisarusparven jäsentä hänen ulkonäkönsä takia ja rehellisyyden nimissä kertoo asian niin kuin se on.

Hän ei myöskään kunnioita ortodoksien enempää kuin muidenkaan uskontojen taikauskoisia tapoja, eikä lainkaan välitä salata asiaa.

Moskovan maisterissa Kianto suorataan kertoo loukanneensa pääsiäissuudelman antajaa sanoa töksäyttämällä ”En halua pilkata Jumalaa!”.

Tässä meillä taitaa olla radikaalin nuoren ikuinen prototyyppi, ihminen, joka nostaa oman narsisminsa kaiken mitaksi ja kieltäytyy osallistumasta ympäristönsä leikkeihin näiden säännöillä. Vastaavan tyypinhän näemme vaikkapa Turgenevin Isissä ja lapsissa. Kyseessä on siis nihilistin tyyppi, vaikka Kianto ei nimitystä olisikaan hyväksynyt.

Sivumennen sanoen, Turgenev kuuluu niihin kirjailijoihin, joita Kianto ihailee ja joita taas äiti on kieltänyt Nirvanaa lukemasta.

Tästä ei pidä tehdä sitä johtopäätöstä, että naiset tuhon aikaan olisivat Venäjällä olleet teremiinsä piilotettuja. Itse asiassa heillä oli enemmänkin vapautta kuljeskella yksinään nuorten miesten kanssa kuin suomalaisilla siskoilla konsanaan. Tästä riittää todistuksia muuallakin.

Mutta tuo Kiannon surullisen hahmon ritarin tyyppihän se on se kirjan päähenkilö. Hänenlaisensa oli mahdollinen juuri tuohon aikaan, jolloin voimakas tekosiveellisyyden aalto nousi vastustamaan ajan kevytmielistä menoa ja saman tein koko seksiä sinänsä.

Olihan siinä mitä vastustaa, sillä prostituutio oli paisunut ylenpalttiseksi yhtä jalkaa porvarillisen ja puritaanisen kainostelukulttuurin kanssa ja kaksinaismoraali kukoisti.

Prostituutio nähtiin yhtenä suurimpana sosiaalisena epäkohtana ja syytä olikin, sillä siihen liittyi monenlaisia epäkohtia ja vaaroja, joista kuppa ei ollut vähäisin.

Radikaali Tolstoi keksi yhtä simppelin kuin mahdottoman reseptin niin sotaa kuin prostituutiotakin vastaan. alkuperäinen Jeesuksen oppi riitti. Ongelmana oli, ettei sitä voinut saada toimimaan, mutta mikäpä esti edes yrittämästä.

Lenin arvosti Tolstoita suuresti nimenomaan radikaalina par excellence. Suuri kirjailija oli kerta kaikkiaan päättänyt lakata leikkimästä kulttuurinsa leikkejä ja kehotti muitakin niin tekemään.

Totuuden ja tosikkouden suhde on kuitenkin problemaattinen. Ei vaadi erityisiä hengenlahjoja, jotta huomaisi, miten vähän erilaiset traditiot noudattelevat niitä ihanteita, jotka mielestämme voitaisiin ja pitäisi asettaa järkevän yhteiskuntaelämän normeiksi.

Mutta tämänhän ymmärtävät useimmat ja siitä huolimatta kutsuvat papin kastamaan lapsia ja siunaamaan avioliittoja tai vainajia. Jokainen kohtaa elämässään ihmisiä, joita ei voi sietää, mutta siitä huolimatta harva pitää velvollisuutenaan kertoa asiasta päin naamaa ja sen sijaan pyrkii aina tavatessa hymyilemään ystävällisesti.

Sen lajin rehellisyys, jota nuori Kianto ja jopa hänen oppi-isänsäkin vanhoilla päivillään edusti, tarkoittaa leikistä kieltäytymistä. Itse asiassa siinä rikotaan leikin sääntöjä, mikä on reaalimaailmassakin vakava asia. Ajatelkaamme vaikka korttipeliä.

Kuitenkin myös radikaalit liikkeet kehittävät aina omat leikkinsä, joita sitä paitsi vaaditaan ottamaan täysin vakavasti. Samaan aikaan irtaudutaan niistä leikeistä eli siis kulttuurista, jotka ovat aiemmin tehneet elämän viehättäväksi ja elämisen arvoiseksi tai ainakin nyt pehmentäneet sen irvokkaita puolia.

Itsevaltiuden vallitessa Venäjälläkin kunnioitettiin yksilön ainutkertaista arvoa, vaikka hänelle ei myönnetty poliittisia oikeuksia.

Kun joku teloitettiin, häntä ei suinkaan teurastettu kuin elukkaa, vaan pantiin toimeen monimutkainen rituaali, johon kuuluivat asian juhlallinen perustelu, hirsipuun rakentaminen, papin palveluiden tarjoaminen ja niin edelleen.

Kaikki tämä oli kukaties valheellista koristelua eikä lainkaan muuttanut itse pääasiaa, mutta harva väittänee, että kehitys Aleksanteri III:n kaudelta Leninin kauteen oli tälläkään alalla edistystä.

Radikaali Kianto sentään pääsi ennen pitkää sovintoon itsensä kanssa ja kehittyi melkoiseksi uurastajaksi naissukupuolen mielihalujen täyttäjänä. Nirvana, jonka alaotsikkona on Lemmentarina, jää hänen kehityskertomuksessaan lopultakin vain irvokkaaksi episodiksi miehen tiellä kohti aikuisuutta.