sunnuntai 30. tammikuuta 2022

Huippuja valtaamaan

 

Nousu sivistykseen

 

Jack London, Martin Eden. Osa I. Suomentanut Ville Hynynen. ExLibris 1974, 248 s.

 

Jack Londonia voi ilman muuta pitää maailmankirjallisuuden klassikkona. On tälläkin palstalla hänen kirjojaan käsitelty ( ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=jack+london ). Joidenkin mielestä London on ilmeinen esifasististen aatteiden levittäjä, toisten mielestä taas aito proletaarikirjailija. Neuvostoliitossahan hänet ainakin sijoitettiin maailmankirjallisuuden pantheoniin.

Suomessa hän lienee leimautunut lähinnä eräkirjailijaksi. Tosin myös erilaiset vasemmistoradikaalit pitävät Rautakorosta, joka on kirjailijan simppeleimpiä ja kehnoimpia aikaansaannoksia kaikessa osoittelevassa didaktisuudessaan.

Niin tai näin, tuntuu luontevalta, että hänen kirjojaan nykyään saa kirjastojen poistohyllyistä. Sinnehän hän luontevasti kuuluu, yhdessä Dostojevskin, Maupassantin, Goldingin ja vastaavien kynäniekkojen kanssa. Miksi näin on, tulee kyllä pakosti miettineeksi. Kaiketi ajatellaan, ettei kenenkään edes pitäisi lukea viisikymmentä vuotta vanhempaa kirjallisuutta? Sieltähän saattaisi saada vanhentuneita näkemyksiä ja asenteita ja ties mitä.

London, joka kuoli vain 40-vuotiaana, ehti seikkailla ympäri maailmaa ja toimia erilaisissa työläisammateissa. Samaan aikaan hän ehti kirjoittaa valtavan tuotannon, joka etupäässä perustui hänen omiin kokemuksiinsa.

Londonin kirjoissa työväen usein ankea ja sorrettu asema tulee usein räikeästi esille, mutta samaan aikaan niissä nousevat esille ihailtavat sankarit, eräänlaiset yli-ihmiset, jollaisia on kaikissa yhteiskuntaluokissa, kuten on myös lurjuksia ja mitättömyyksiä.

Varsin kiinnostava on Londonin suhde aikansa korkeakulttuuriin, joka ilmeisesti perustuu hänen omiin kokemuksiinsa. Martin Eden on oppimaton merimies, joka autodidaktina hankkii itselleen huomattavan kulttuurin tuntemuksen ja säilyttää samalla itsenäisen arvostelukykynsä, eikä koskaan kumarra tyhjälle valheellisuudelle tai ryntää mukaan manipulointia odottavaan sopulilaumaan.

Martin Edenin kuvataan saaneen kulttuurisokin joutuessaan vierailulle yläluokkaiseen perheeseen, jossa kaikki on hänelle outoa, kieltä myöten. Itse asiassa kieli juuri onkin se suurin erottaja, joka tekee nuorelle merimiehelle mahdottomaksi osallistua keskusteluun tai edes ymmärtää, mitä muut puhuvat.

Niinpä sankari alkaa opetella englantia, äidinkieltään. Kieliopin hän pänttää ulkoa ja lukee myös sanakirjaa uudelleen ja uudelleen. Metodi ei tietenkään ole kovin hedelmällinen, mutta johtaa sentään eteenpäin Sankari alkaa myös kirjoittaa kertomuksia ja runoja, jotka kerta kerran jälkeen palautetaan. Periksi ei kuitenkaan anneta. Muuan ongelma on oppia lausumaan ne sanat, jotka löytää ensin kirjallisessa muodossa.

Mitä englannin opetteleminen tarkoittaa, esitetään konkreettisesti. Kuten yläluokkaisen perheen tytär hänelle kertoo, hänen puheensa ei ole aivan virheetöntä. Itse asiassa hän oli sanomaisillaan: se on kauheaa. Niinpä Martin oli sanonut you was, rakenteen you were asemesta, sanonut I seen, I saw -muodon asemesta, käyttänyt kahdennettua kieltomuotoa, kuten never helped nobody, sanonut do’nt, kun piti olla should not.

Sanojen loppuja Martin nieleskeli ja muutteli ihan kauheasti ja sanoi jopa nuorelle ladylle pontikan olevan viinaa, joka juovuttaa sinut nopeasti. Olisi toki pitänyt käyttää passiivia välttyäkseen moiselta vihjaavalta tökeryydeltä. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Nykyaikainen lukija hätkähtää moista purismia. Slummien kielihän nykyään kuuminta muotia, sen erikoislaatua arvostetaan jopa siinä määrin, että valkoihoisten ei kuulemma sovi käyttää esimerkiksi sanontaa long time no see. Tämä kieli on, nähkääs, kehitetty tummaihoisten keskuudessa ja tuollainen kulttuurinen omiminen olisi suoranaista plagiointia.

Sitä paitsi omaan suomen kieleemmekin ollaan lainaamassa päivittäin yhä uusia englantilaisia, mieluimmin mahdollisimman rahvaanomaisia ja siis aidoimpia ilmaisuja. Kukapa enää käyttäisi tai edes osaisi käyttää suomen kielelle ominaista passiivia, mikäli voi käyttää sellaisia ilmauksia, joissa teet jotakin, vaikkapa nyt tuut känniin. Juuri eilen opin, että puhelutkin pitää klousata (clousata?) eikä päättää.

Kirjan kiinnostavin osa on se, joka kuvaa sitä, miten Martin kohtaa tuon itselleen uuden, sivistyneen maailman. Sen ylemmyydestä siihen kulttuuriin verraten, jossa hän itse oli elänyt, ei ollut epäilystäkään. Pelkkä nuoren ladyn puheen lempeä, rikas ja soinnikas sävy oli aivan toisesta maailmasta kuin hänen korvissaan soivat barbaarinaisten raa’at huudot ja juopuneiden noitien kirkuna.

Entäpä sitten pianon soitto, runous, teatteri ja niin edelleen. Lyhyesti sanoen, nuoren ladyn maailma oli selvästi jossakin korkeammalla, edusti joka suhteessa sivilisaation korkeampaa tasoa, jossa seurustelun säännöt olivat sivistyneitä ja kaukana siitä eläimellisyydestä, joka vallitsi satamakortteleissa.

Muuan yksityiskohta sai Martinin hätkähtämään: talon rouva tuli pankista. Hän siis kuului siihen yhteiskuntaluokkaan, jolla oli pankkiasioita. Mitään sellaista ei nuorella merimiehellä ollut eikä voinutkaan olla.

On kiinnostavaa suhteuttaa tuon ajan (1909) käsityksiä meidän aikaamme. 1960-luvun ns. kulttuurivallankumoukseen kuului, suorastaan julkilausuttunakin uusrahvaanomaisuus, joka yleensä kai ymmärrettiin vitsiksi. Mutta kyllä se oli vakava asia ja erittäin merkittävä ilmiö.

Muistan, kun Arvo Salo ja eräät muut pohdiskelivat, pitäisikö tehdä sellaista kulttuuria, jota työmieskin ymmärtää, vai pitäisikö kasvattaa sellainen työmies, joka ymmärtää kulttuuria. Jälkimmäinen tiehän olisi edustanut klassista, ranskalaista ajatusta sivilisaation absoluuttisesta luonteesta, mutta oli niin sanotusti epäseksikäs.

Käytännössä koko läntinen maailma on lähtenyt sivilisaation arvojen suhteellistamisen, itse asiassa niiden kieltämisen tielle. Uudet arvot on otettu nimenomaan puolivillien, moraalisesti ja kulttuurisesti rappeutuneiden slummien piiristä. Sivilisaation normit on leimattu mielivaltaiseksi luokka-, rotu- ja kukaties vielä sukupuolisidonnaiseksikin pakkopaidaksi, jollaiseen luovat henget eivät voi alistua eikä kukaan muukaan.

Seksuaalisuudesta Martin Edenillä on omat, satamakortteleista saadut käsityksensä, mutta nuoren ladyn hahmossa hän kohtaa nyt myös rakkauden korkeimmat tasot, jotka myös kantavat hänen pyrkimyksiään kehittyä yhä paremmaksi.

Seksi näyttää aluksi kuuluvan tuhon suhteeseen vain vaimennettuna ja jopa tiedostamattomana taustatekijänä, kunnes Martin lopulta oivaltaa Kiplingin nerouden, joka ilmenee hänen säkeessään:

For the colonel’s lady and Judy O’Grady/ are sisters under their skin… Tässä on jotakin salaperäistä ja huumaavaa.

Olen lukenut vasta ykkösosan. Toistaiseksi suurimmat seksuaaliset jännitteet on saatu lähinnä hipaisuista ja vastaavista kokemuksista. Jännitys tihenee.

Tuo hieman yli sadan vuoden takainen aikakausi oli epäilemättä erittäin jakautuneen ja epäoikeudenmukaisen yhteiskunnan valtakautta. Korkeakulttuurillakin oli räikeät varjopuolensa, eikä rahvaalla ollut käytännössä useinkaan mahdollisuuksia nousta tasoaan ylemmäs. Jo matka maaseudulta kaupunkiin oli kulttuurisesti pitkä.

Kului vuosikymmeniä, ennen kuin merimiehet ja satamajätkät alkoivat hoitaa omia pankkiasioitaan ja saivat käytännössä mahdollisuuden harrastaa korkeakulttuuria.

Samaan aikaan koko tuo kulttuurin tai, sanokaamme, sivilisaation käsite on tullut aivan uudella tavalla arvotetuksi. Ehkäpä voi sanoa, että sen kärkijoukko kohtasi umpikujan ja lakkaasi kelpaamasta tai edes tarjoutumasta alemmille luokille esikuvaksi samaan aikaan, kun nämä puolestaan ovat etsineet omat norminsa ja sankarinsa yhä primitiivisemmistä piireistä.

Mihin tässä vielä mennään, on kovin kiinnostavaa. Muistan hyvin, kun meillekin tuotiin primitiivisestä maailmasta sellainen leikki kuin limbo. Luulen, että sitä sovelletaan nyt kulttuuriin.

17 kommenttia:

  1. Massaviihde on jo pitkään ollut muovista kertakäyttöviihdettä. Sitä on tietenkin halvempaa tuottaa alakulttuurin voimavaroilla kuin yläkulttuurin. Toisaalta massamediakin on katoamassa ja muuttumassa yhä yksilöidymmäksi ja karsinoidummaksi ainakin siellä, missä moiseen riittää voimavaroja. Suomen kohtalona lienee niin kuin aina ennenkin apinoida noita suurempien voimavarojen kulttuureita enemmän tai vähemmän hyvällä menestyksellä.

    Lähihistorian toimintakulttuuri on meillä loppujen lopuksi pysynyt hämmästyttävän vakaana ja omaleimaisena. Hyvä niinkin. Muista kulttuureista toki löytyisi varmasti hyödyllistä lisättävää, jos vain tutkittaisiin muutakin kuin Jenkkilää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Sitä on tietenkin halvempaa tuottaa alakulttuurin voimavaroilla kuin yläkulttuurin."
      En tiedä onko se ihan noinkaan. Jos mietin musiikkitaidetta niin sen minkä itse miellän klassiseksi, tyyliin piano, viulu yms. niin teoriassa vaatinee aika monta ketä yritetään kouluttaa niiden instrumenttien saloihin, eikä monestakaan tule edes hyvää. Mutta taas se mitä mielletään "rahvaiden" musisoimiseksi niissä monesti on itseoppineita. Teknisesti kanteleenkin soittaminen vaatisi jonkun sitä opettamaan.
      Mutta itse miellän musiikin enempi tuomaan iloa, lohtua yms. (tai lähinnä taiteen omasta mielestä pitäisi tuoda positiivisia asioita, mutta ymmärtänen ettei kaik näe taidetta niin).
      Vähän kuin suvivirsi minkä käsittänyt aikanaan käännetyn saksankielestä (ilmeisesti tullut ruotsin kautta) tuomaan lohtua nälkävuosista selvinneille. Sanotuksen merkitys saanee ihan uuden ulottuvuuden kun sen pistänee siihen kontekstiin. Ymmärtänee miksi sitä edelleen kouluissa lauletaan, sitten taas toisaalta jää pohtimaan että siitä on kyllä aikaa miksi väki edelleen sitä laulaa?

      Räihälällä on tuo kirja Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa. Siinä hän kertoi ihan älyttömän hyvin tuosta musiikin historiasta, toisen maailmansodan vaikutteesta musiikkikulttuuriin ja monesta muustakin asiasta. Mutta kaikista eniten tykästyin kyllä kirjoitus/esitystapaan. Lähinnä se kun oli jokin musiikkiin liittyvä sana niin lisäyksenä oli ettei tarvinne huolestua jos ei termiä ymmärrä, että yleensä termejä käyttävät vain alalla työskentelevät joka taas muille on suht hebreaa. Ellei sitten ole niitä jotain toista kautta kuullut yms.

      Poista
    2. Musiikissa kulttuurin kehitys näkyy mielestäni selvästi. Jos inspiroitunut rahvas aiemmin opetteli soittamaan instrumentteja ja kokosi vielä yhtyeenkin, saattoi päästä kuuluisuuteen, joka kestää meidän päiviimme asti ja pidemmällekin. Siitä jää kulttuuriin jälki. Heidän musiikkiaan ihaillaan ja siitä haetaan innoitusta yhä aivan kuten monet jazzmuusikotkin aikoinaan saivat innoitusta kamarimusiikista.

      Samaa ei pysty sanomaan nykyisestä populaarimusiikista, joka unohtuu parissa viikossa. Joissakin musiikkilajeissa ei tarvitse osata sen enempää laulaa kuin soittaakaan kunhan on jotain sanottavaa. Osa ns. musiikista tuntuu olevan enemmänkin nykyajan runoutta kuin musiikkia.

      Poista
    3. On sielä eroja. Ja osa on suoraan tehty kaupalliseksi. Kyse on kait enempi siitä mitä kuvitellaan et kävisi helpommin kaupaksi ja näin olleen teoriassa "vääristää" todellisuutta. (Itse kasvanut aikanaan katsomalla kotimaista Jyrki-musiikki ohjelmaa ja siitä sitten mtv:tä, ei kolmonen vaan toinen musiikkiohjelma). Mutta mitä lähinnä tarkoitan että otetaan tyyppejä heilumaan lavalle, videolle. Musiikki tulee autotunena ja videossa taas osanne sanoa laulaneeko henkilö oikeasti niin vai tuleeko se koneelta mahdollisesti jonkun toisen laulamana?
      Mikä nyt ensinnä tulee mieleen niin tuo ruotsalainen E-typessä aikanaan laulaja oli toinen nainen kun videossa esityksissä heilui taas toinen. Kun naisia katsonee (iltasanomat joskus tehneet asiasta kanssa juttua) niin ymmärtänee mitkä aatokset sielä taustalla on olleet, ei oikein äänen oikeaa omistajaa kohtaan, mutta minkäs teet vuosia vanhalle jutulle.
      Toinen mikä taas itse kiinnostanee tuossa kun saman "henkiset" tekee töitä, niistä monesti tulee parempia omasta mielestä. Lähinnä jos mietin vaikka brittiläistä Queenia niin pitänen enempi heidän lauluistaan kuin taas keulahahmon yksinään soolourana tehdyistä. Ei ne huonoja ole mutta jokin niissä bändinä tehdyissä on vain parempi.
      Ja suht kesyiksi tuo on mennyt jos ennen muusikot otti kaikenlaisia aineita, kun nykyiset kertonee limuista ja karkkiähkyistä voineensa huonosti.
      Ääni on kyllä omalla tavallaan mielenkiintoinen. Muistanen kun joskus kuuntelin Samu Haberin haastattelua radiosta ja herran ääni oli mainio, vähän sellainen Dressmannin mainoksesta. Mutta ei ne laulut itselle iske, se puheääni vain kuulosti kivalta.
      Ja Saksassahan tuo Rammstein on tasaisin väliajoin aiheuttanut paheksuntaa, mutta itse kyllä tykästyin kovasti Deutshclandiin, vaikka musiikkivideo on hyvin epäkorrekti, ehkä juuri siitä syystä? Tosin saksankieli kyllä kuulostaa omaan korvaan kivan käskevältä, kun en tuota osanne niin kiinnittänee enempi sen sointiin huomiota.

      Poista
  2. "pitäisikö tehdä sellaista kulttuuria, jota työmieskin ymmärtää, vai pitäisikö kasvattaa sellainen työmies, joka ymmärtää kulttuuria. "

    Surullisempia piirteitä tuossa 1960-luvun kulttuurivallankumouksessa oli se, että ne vanha työväenliike pyrki jälkimmäiseen, kun taas uusi polvi luopui siitä ja lähti laskemaan tasoa. Tosiasiassa se johti siihen, että näiltä kiellettiin oikeus korkeakulttuurin, vähän sama kuin jos koulujen oppimistavoitteet asetettaisiin apukoulun tasolle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Silloin saatiin paljon hyvää aikaan jota nyt yritetään "imperiumin vastaiskulla" peruuttaa ja palauttaa 1930 -luvun koti ja kirkko asenteet kunniaan.

      Poista
    2. "palauttaa 1930 -luvun koti ja kirkko asenteet kunniaan."

      Missä hitossa sitä näkee? Koko media ja "kulttuuri"väki kun on valjastettu hävittämään nekin vähäiset jäänteet sitä on jäänyt jäljelle.

      Poista
    3. Katso peiliin...

      Poista
  3. Martin Eden- kirjaa pidetään Londonin omaelämänkerrallisena.
    Lopussa päähenkilön hukuttautuminen kuvaa että ei kuolema ole paha vaan elämän viime riipaisut voivat sitä olla.

    VastaaPoista
  4. Puhuttu kieli saapuu korvan rumpukalvolle sarjana värähdyksiä ja välittyy aivoihin eräänlaisena "jatkuvana nykyhetkenä", jota vastaanottaja ei pysty säätelemään, kun taas silmien kautta välittyvä kirjoitettu kieli elää joustavassa aikaulottuvuudessa, jossa lukijan on mahdollista edetä tekstissä juuri haluamallaan nopeudella, ja tarpeen vaatiessa jopa keskeyttää lukeminen, palata taaksepäin, lukea useita kertoja.

    Auditiiisen kognition ja visuaalisen kognition ero on myös rakenteellinen -- eli puhuminen ja kirjoittaminen sijoittuvat aivoissamme osin eri kohtiin. Sitäkin merkittävämpää mielestäni on, että nuo kummatkin kielen kanavat ovat kehittäneet ajatteluamme niin eri suuntii, että on aihetta puhua jo tietynlaisesta yhteismitattomuudesta puhutun ja kirjoitetun kielen välillä.

    Jos eurooppalaisen uuden ajan ajatushistoriaa tarkastellaan, sinä filosofia operoi valistusajan jälkeenkin vielä pitkään sellaisten ongelmien kimpussa, jotka oli asetettu aikalaisajattelussa syntyneillä ja kehittyneillä käsitteillä. Tässä suhteessa Wittgensteinin nuoruudenfilosofia räjäytti potin -- se otti tarkasteltavakseen itse sen kielen jolla ongelmat asetetaan.

    On mielestäni oikeutettua pitää noita vuosisadan takaisia nerontöitä tietyllä tavalla koko uuden ajan ajatushistorian huippuina, sillä kartesiolaisen -- subjektin eriytymiseen ja todellisuuden objektivoimiseen -- perustuvan loogisen empirismin pohjalta tuskin päästään pitemmälle kuin tilanteeseen, jossa kartesiolainen subjekti sisällytetään kalibroituna osana tarkasteltavaan todellisuuteen. Näitä ajatushuippuja samaan ajankohtaan sijoittuvana on kolme: Einsteinin suhteellisuuteoria, Freudin psykoanalyysi ja sitten tämä Wittgensteinin kielifilosofia.

    Nuoruudentyössään Wittgenstein käsitteli kysymystä, missä määrin "lauseen" rakenne vastaa todellisuuden rakennetta. Hän ei nähdäkseni itse täysin kirkkaasti oivaltanut, että hänen tarkastelunsa kohteena oli nimenomaan "kirjoitettu" kieli. Vasta myöhäisfilosofiassaan hän otti tämän uudelleen käsittelyyn.

    Tavallaan Wittgensteinia voisi sanoa autodidaktiksi -- siitä huolimatta että hän oli taloudellisen ylimyssuvun kasvatti ja oli saanut myös muodollista opetusta. Huipulta katsoen akateeminen sivistyneistö näyttäytyi Wittgensteinille moukkina, ja jostain syystä hänen vihoihinsa on nykypäivänä aika helppo samaistua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Huipulta katsoen akateeminen sivistyneistö näyttäytyi Wittgensteinille moukkina, ja jostain syystä hänen vihoihinsa on nykypäivänä aika helppo samaistua."

      Ehkä, mutta vaatinee muutaman sukupolven kasvattaa se herrasmies/daami ja jostain nuokin ovat aikanaan sinne ponnistaneet. Suomessa tuo työ tainnut olla sitten vielä kovemman "saavutuksen" tulos.

      Poista
    2. Oliko Wittgenstein "ylimyssuvun kasvatti"? Isänsä oli toki "Kakanian" rikkaimpia miehiä ja lapsuudenkoti mahdollisimman korkeakulttuurinen. Silti tämä koko kuvio olisi ollut mahdoton kuvitella vain sukupolvea varhemmin, enkä tarkoita vain juutalaista elementtiä. W halveksi modernia maailmaa mutta oli joissakin suhteissa sen arkkityyppi, filosofian professori joka ei ollut lukenut riviäkään Aristotelesta! (Terry Eagletonin lohkaisu.) Kaikki olemme hetkemme lapsia, sekä skarpeimmat että himmeimmät. -jussi n

      Poista
    3. Luulen, että Wittgenstein hylkäsi sokraattiset dialogit hedelmättöminä sen vuoksi, että hän keskittyi niin vahvasti oivallukseensa logiikan "tautologisuudesta". Matematiikan lisäksi kielen käsitteillä muodostuvat ontologiset kehät -- jotka sulkevat meidät "kielen häkkiin" -- olivat nuoruuden vaiheessa hänen filosofisen intohimonsa pääkohde.

      Voisi sanoa niinkin, että juuri tässä mielessä hän oli akateeminen filosofi, joka etsii nimenomaan ylihistoriallista totuutta. Syy, miksi hän ei toistellut antiikin ajattelijoiden lauseita ei ollut se että hän olisi ymmärtänyt historiallisten aikakausien yhteismitattomuuden, vaan se, että hänen todistelutarpeensa kieli-ilmaisujen rajoittuneisuuden suhteen oli niin vahva.

      Jos akateemisen filosofin muotokuvaa piirretään, siitä tulee väistämättä karikatyyri. Äijät todellakin toistelevat eriperusteisten aikakausien oppineiden tekstejä aivan kuin ne kaikki olisi kirjoitettu samalta vakioiselta alustalta.

      Poista
  5. Minulle hämäräperäiseksi jäänyt kustantamo "Ex Libris" teki todellisen kulttuurityön julkaisemalla Jack Londonin koko tuotannon. Teokset ilmestyivät kirjakerhomaiseen tapaan koukuttelevana ketjuna verrattain halpaan hintaan. Mikä tärkeintä, noita vihreäkantisia vinyylisidoksia on nyt jo puoli vuosisataa ollut kaikissa divareissa, kirpputoreilla ja poishaku-hyllyissä kaikkien saatavissa puoli- tai kokonaan ilmaiseksi.
    Samalla tavoin julkaistiin J. Somerset Maughamin teokset ja venäläiset klassikot, ja taisipa olla joku muukin sarja. Mutta London oli varmasti suosituin ja oikeasti luetuin.
    Martin Eden teki aikoinaan tähän nuorukaiseen suuren vaikutuksen. Pidin siitä kovasti.
    T. Mäkättäjä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mainittu kirjasarja oli varhaisnuoruuteni mieluisampia joululahjoja. Varsinkin sen etelä-meren tagit jäivät mieleen, samoin kuin fantasiakirjallisuuteen kuuluva Tähtivaeltaja.

      Poista
  6. Jack London kuului minunkin nuoruuteeni; vaikuttavin taisi olla "Kadotuksen kansa" eli East Endin mustat mujut, toissa vuosisadan vaihteen tienoilta. Ajalta jolloin läntisen kurjuuden ehkäpä surkein alennus esiintyi Imperiumin kehdossa? - Mutta tuosta merikarvian lahjasta Suomen kulttuurielmälle, Arvo Salosta, joka minullakin oli ilo tavata erinäisiä kertoja. Eikös hän nimenomaan esittänyt lausumansa imperatiivina: "Ei pidä luoda kulttuuria, jonka työmies ymmärtää, pitää luoda työmies, joka ymmärtää kulttuuria."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin se kyllä olikin, vaikka taisi hän siitä tinkiäkin.

      Poista

Kirjoita nimellä.