Siunaus Venäjälle?

 

Sodan tyhmentävä vaikutus

 

Jussi Tenkku, rintamamies ja sotilaspastori, myöhempi filosofian professori kirjoitti sodan aikana ja sen jälkeen tuoreeltaan vaikutelmia aikakaudestaan ja sen kulttuurista (ks. Vihavainen: Haun tenkku tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Sota oli primitiivisen tason asia, tiivistäisin Tenkun kokemuksen. Se toki vaati tiettyä, teknistä älyä ja teki ihmiset tavallaan vastaanottavaisiksi myös kysymyksille elämän ja kuoleman merkityksestä. Kuitenkin koko asia tapahtui tietyllä banaalilla tasolla, sota oli ennen muuta reagoimista tiettyihin polttaviin käytännön tarpeisiin. Se oli välineellisyyttä ja sen rajoittamaa ajattelua.

Sitä paitsi sota oli falskia, siinä haluttiin esiintyä jonakin muuna, kuin mitä oltiin. Uniformut tekivät normaaleista säädyllisistä ihmisistä ja kansalaisista näyttelijöitä mahtailevassa teatterissa, jossa pelattiin elämää suuremmilla panoksilla ja suuren aisan elähdyttäminä esiinnyttiin äärimmäisen tärkeilevinä.

Sodan psykologialle oli vierasta sellainen asia kuin syvähenkisyys, katsoi Tenkku. Tuon aikakauden merkittävin suomalainen filosofi Eino Kaila oli toki julkaissut sen nimisen kirjan (Syvähenkinen elämä) nimenomaan vuonna 1943, mutta eihän se mikään tuon ajan hengen tuote ollut, pikemmin reaktio siihen.

Minusta Tenkun näkemys on varsin vakuuttava ottaen huomioon hänen taustansa ja kokemuksensa. Se ei merkitse sotilaselämän yksioikoista tuomitsemista, saati sen silmitöntä parjaamista, se vain asettaa sodan todellisuuden isompaan puntariin: sodassa kyse ei ole inhimillisyyden korottamisesta korkeiden arvojen, sankaruuden, kieltäymyksen, uhrautuvuuden ja vastaavien tasolle. Kyse on ennen muuta banaalista pakosta toimia tietyllä tavalla tietyissä olosuhteissa.

Tätä kannattaa verrata niihin moninaisiin sodan ylistyksiin, joita ihmiskunta on esittänyt etenkin ennen sotien syttymistä. Ennen ensimmäistä maailmansotaa eurooppalaisen älymystön piirissä oli paljonkin niitä, jotka toivoivat sodan ”puhdistavaa” myrskyä, joka tekisi lopun arkisen, porvarillisen elämän ala-arvoisesta materialismista ja hedonismista. Rintama kutsui sankaruuteen!

Tällaiset näkemykset eivät ole tällekään päivälle vieraita. Olen törmännyt niihin jopa suomalaisilla nettisivuilla ja erityisen läheisiä ne ovat niille venäläisille ääriaineksille, jotka muodostavat nimikuulun Izborskin klubin.

Siellä nykyistä hyökkäyssotaa on tervehditty suurena sankaritekona, joka jatkaa Suuren isänmaallisen sodan perinteitä ja puolustaa korkeampia arvoja kunnioittavan elämän mahdollisuutta koko maailmassa globalistien tuhoavaa maailmanherruuspyrkimystä vastaan. Venäjä sotii tässä asiassa koko maailman puolesta.

Nimikuulua chauvinistisen lunatic fringen edustaja, Natalia Narotšnitskajaa on hiljattain haastateltu Izborskin klubin kotisivullla (ks. Наталия Нарочницкая: Приговор России вынесен и обжалованию не подлежит | Изборский клуб (izborsk-club.ru).

Haastateltu toistelee siinä niitä virallisia kliseitä, joiden mukaan ukrainalaiset on onnistuttu suorastaan kansana ”fasisoimaan”, aivan kuten saksalaiset aikoinaan. Heidän edustamansa ”kulttuuri” on selvää satanismia, mikä näkee jo tatuoinneista ja heidän niin sanotusta kirjallisuudestaankin.

Sota on veljessotaa ja siinä toistuu Kainin ja Abelin suhteiden kuvio. Syyllisestä ei ole pienintäkään epäilystä, se on Ukraina, joka leimaa isovenäläiset rodullisesti ala-arvoiseksi mongolilais-suomalaiseksi sekoitukseksi.

Ukrainassa Venäjä sotii tietenkin alueidensa palauttamiseksi, mutta ei pelkästään sen takia. Venäläisyydestä erillistä ukrainalaisuutta ei edes ole olemassa, toisin kuin ”Kainin” houremainen oppi esittää. Venäläiset eivät koskaan ole selittäneet haluavansa hävittää kansana ukrainalaisia -siis itseään. Nämä taas sen sijaan saarnaavat venäläisistä  juuri sitä…

Tämä nyt on sitä tavanomaista putinistista propagandaa, jota haastateltava toistelee ja selittää myös lännen roolina olleen sodan sytyttämisen ja halun levittää kaikkialle omaa ”edistyksen” ideologiaansa ja ”avointa yhteiskuntaansa”, postmodernismia, joka kieltää ja haluaa hävittää kaikki korkeammat arvot ja normaalin inhimillisyyden perhettä myöten. SVO/SEO oli välttämätön preventiivinen toimi.

Venäjällä taas, 75 vuoden pakotetusta ateismista huolimatta usko, isänmaa, kunnia, velvollisuus ja rakkaus eivät ole arkaaisia asioita, vaan elämän moraalinen ydin olemassaolon perusta ja oikeutus .

Suurta venäläistä kulttuuria suorastaan kielletään lännessä, kertoo Narotšnitskaja, eikä tule maininneeksi, mitä Venäjän nykyinen hyökkäyssota voisi mahdollisesti vaikuttaa asiaan.

Hyveet hyveinä ja paheet paheina. Epäilemättä monet ovat perustellusti sitä mieltä, että nuo Narotšnitskajan mainitsemat länsimaisen kulttuurin eturintamaa tällä hetkellä värittävät typeryydet todellakin ovat vastenmielisiä ja infantiileja ja ilmeisesti kertovat kulttuurin rappiosta ja itsetuhoisuudesta. Miksipä kukaan haluaisi oppia jotakin nykyiseltä länneltä, jota johtaa ”kollektiivinen Greta Thunberg”, kysyy Narotšnitskaja ja syystä kysyykin.

Miksi noita typeryyksiä sentään on vastustettava hyökkäyssodalla ja oman maan sisäisellä väkivallalla sen sijaan, että pelkästään suosittaisiin niitä tuon suuren venäläisen kulttuurin sisällä, jää epäselväksi. Selitykset Itä-Ukrainan kahdeksan vuotta kestäneestä (yksipuolisesta???) väkivallasta ja Naton avusta Ukrainan asevoimille riittävät vakuuttamaan kai vain kaikkein tyhmimmät, joita heitäkin tietysti on myös lännessä.

Mutta itse sota onkin ollut erinomainen apu myös noiden korkeampien arvojen kukoistukselle Venäjällä, riemuitsee haastateltava. Kukaties siellä on samanlaisia vaikutuksia myös Ukrainassa? Nyt Venäjällä ovat kuulemma nuoret löytäneet Jumalan, jonka vanhat olivat jo unohtaneet, nyt vapaudutaan viimein hedonismista, elämän ajattelemisesta nautintojen lähteenä. Kun Jumalaan uskotaan, tapahtuu taas kerran myös ihme, eikä Jumala hylkää, vaan antaa venäläisille voittamattoman kansallisen yhtenäisyyden kuten usein ennenkin…

Kaikesta hurskaudestaan huolimatta haastattelun loppua sävyttää säälittävä vakuutus ihmeen tulemisesta. Narotšnitskajan halveksunta länsimaisen kulttuurin nykyistä pintakuohua kohtaan on sinänsä ymmärrettävää, eihän tervejärkisyys ole aivan vierasta länsimaissakaan. Se sodan apologia, jota hän suurella hartaudella harjoittaa, on sen sijaan kovin falskia, siinä, jos missä näkyy myös sodan banalisoiva vaikutus ja raadollisten pyyteiden verhoaminen mahtipontisuudella.

Jos Venäjä kerran edustaa noita kovasti kehuttuja korkeampia arvoja, eikö se voisi antaa muidenkin omaksua ne ilman sen suurempaa meteliä, saati väkivaltaa? Jopa Nikita Hruštšov selitti 1960-luvulla, että ideologioiden kilpailu on ja sen tulee olla nimenomaan rauhanomaista. Se, joka saa aikaan valtion, jota ihmiset ihailevat ja haluavat jäljitellä, on voittaja.

Nykyisellä Venäjällä on sympaattisia ihmisiä ja arvostettavaa kulttuuria. Mutta silloin, kun se lähtee väkivalloin levittämään itseään toisiin maihin, se ei voi odottaa muuta kuin vihamielisyyttä itseään kohtaan.  Sitähän on nyt tullut roppakaupalla, eikä syy ole kenellekään salaisuus.

Putin tokaisi ennen sotaa, että nyt on hänenkin vuoronsa päästä historiaan. Voidaan pitää väistämättömänä, että hän pääsee nimenomaan noin sanottuun historian roskakoriin, ellei ihme häntä pelasta. Se ei välttämättä tule, vaikka koko lunatic fringe sitä rukoilisi.

Sen sijaan tulee kyllä ja on jo tullut niin Venäjälle kuin länteenkin vielä uusi kulttuurin primitivisoitumisen aalto, joka lännessä pahaenteisesti vielä täydentää nykyistä infantiilia ”gretathunbergismia”. Tällainen kulttuurin taantuminen on aina ollut sodan väistämätön seuraus ja se ulottuu sinnekin, missä aseet eivät puhu.

 

Sodasta rauhaan

Sodan katinkulta

Vuonna 1835 Alfred de Vigny julkaisi teoksensa Grandeur et servitude militaires. Se lienee ollut yksi armottomimpia sodan ja sotilasaelämän analyysejä Euroopassa, ei toki ensimmäinen eikä radikaalein, mutta sen sijaan yksi tasapainoisimmista.

Jussi Tenkku, joka osallistui sekä talvi- että jatkosotaan, julkaisi vuonna 1945 oman tilityksensä Alaston ihminen murrosajan kuvastimessa. WSOY 1945, 131.

Ainakin osan aikaa Tenkku oli sotilaspastorina ja jonkin aikaa Virossa hoitamassa inkeriläisten siirtoa. Rintamakokemusta hänelle joka tapauksessa kertyi molemmissa sodissa myös etulinjassa ja jopa sen takanakin, kuten hän kertoo.

Minusta Tenkun pieni kirja on kiinnostava aivan erityisesti julkaisuajankohtansa vuoksi. Siinä tuodaan esille juuri sen ajan tuntoja, eikä esimerkiksi vuoden 1939 tai 1942 mielialoja, saati nyt 2000-luvun viisauksia.

Alaston ihminen tarkoittaa ennen muuta uniformustaan riisuttua ihmistä, joka siirtyy sodan luomasta uudesta normaalista siviilielämään. Tämä murros antaa aihetta peilata niitä erikoisia olosuhteita, joita sota oli merkinnyt.

Sota näyttää aluksi merkinneen sotilaselämän renessanssia. Uniformuissaan ja mahtailevassa hierarkiassaan sotilaat näyttivät ja pyrkivät näyttämään joltakin muulta kuin olivat. Näin tulkitsen kirjan perusajatuksen.

Itse asiassa sotaan ja sen luomiin instituutioihin sisältyi kuitenkin tuskin mitään arvokasta. Älykkyyttä sota vaati vain sangen primitiivisellä tasolla ja sen uusi sosiaalisuus oli myös luonteeltaan alkeellista. Sodan vaatimukset tekivät siitä esteettisyyden vihollisen eikä edes uskonnollisuus muodostunut sen piirissä syvälliseksi.

Asiaa ei pidä ymmärtää siten, että sota olisi sinänsä ollut kaiken tuon henkisen ulottuvuuden ulkopuolella, mutta syvähenkisyys oli sille täysin vierasta. Tämä käsitehän oli Eino Kailan luoma ja liittyi ajatukseen ihmisen persoonallisuuden kehityksestä yhä korkeammalle.

Sellaiset sinänsä pinnalliset seikat, kuin kurja musiikkimaku ja ruokottomat puheet olivat muuan sodan esille nostamista käyttäytymispiirteistä ja saattoi ennustaa, että ne vaikuttaisivat vielä pitkään, tuumii kirjoittaja. Sata vuottahan tässä pian tuleekin täyteen.

Henkisten tarpeiden sijaan sota suosi lyhytjännitteistä hetkeen takertumista. Toki sodan surkeus saattoi myös antaa aihetta pyrkiä pois sen keskeltä, puhtaampiin ja korkeampiin sfääreihin.

Koko sodan asetelma oli tietenkin outo. Kirjoittaja havaitsi, että kun osapuolet kohtasivat vihollisen aseettomina, vaikkapa myös sotavankina, puuttui kohtaamisesta yleensä kaikki viha ja sen sijaan pyrittiin kestitsemään vierasta ruoalla ja tupakalla.

Saksalaiset olivat tässä suhteessa erilaisia, mihin lienee vaikuttanut heidän maassaan harjoitettu propaganda.

Saksalaiset olivat myös sotilaina toisenlaisia, kertoo asioita läheltä seurannut kirjoittaja. Heidän psykologiansa perustui avomaaston sotaan, eikä sillä ollut mahdollisuuksia metsässä pientäkään vihollisjoukkoa vastaan.

Mielenkiintoisia ovat kirjoittajan kertomukset siitä, että ne, jotka kaatuivat, aavistivat kohtalonsa ja se näkyi heistä myös ulospäin. Niitä tapauksia oli hänen mielestään useita ja itse asiassa sellaisista kerrotaan yhä uudelleen sota-ajan tarinoissa. Kummallinen juttu.

Muuan merkille pantava asia kirjassa on, ettei siinä kerrota mitään sotarikoksista, minkään osapuolen tekemistä.

Asia on sikäli ymmärrettävä, että sellaiset puheet olisivat oitis aiheuttaneet reaktion myös valvontakomission taholla, joka sattumoisin juuri keräsi parhaansa mukaan aineistoa löytääkseen sitä suomalaisten jäljiltä.

Kiinnostava on myös kirjan loppuun sisältyvä kohta, jossa pohditaan sodan mahdollisia hyvä puolia. Muistan, että tällainen puheenaihe ei ollut niinkään harvinainen joskus 1950-60-luvuilla.

Suorastaan tyrmäävä on ajatus, että sodan mahdollinen myönteinen puoli voisi olla se, että se hävittää sitä varallisuutta, jota kansat nyt pystyvät tuottamaan lähes rajattomasti.

Että emme hukkuisi tavaraan, tarvitaan siis sota sitä tuhoamaan…

1930-luvun lamakauden jälkeen tälläisellakin ajatuksella saattoi olla tiettyä kaikupohjaa ja itse asiassa jälleenrakennuskauden talousihmeet Saksassa ja Japanissa antavat sille jopa uskottavuutta.

On kuitenkin aika hurjaa lukea, että Sota parantava lääkkeenä tulee ”välttämättömäksi”, ellei henkinen elämä pääse pelastamaan meitä runsauden keskeltä.

Nykyinen aineellinen ja muukin runsaus on toki jotakin muuta, kuin 1940-luvun. Mitä henkiseen elämään tulee, se ei nykyisellään taida pelastaa ketään mistään, mikäli massakulttuuria ajattelemme. Sitä kai voi pitää lähinnä jonkin sorttisena huumeena.

Ilmankos tässä ajassa näyttää olevan liikkeellä tiettyä sairaalloista kiinnostusta sotaan samaan aikaan, kun rauha tuntuu kokonaan menettäneen glooriansa ja tullut lähes hävettäväksi sanaksi.

Venäjällä militarismi on saanut yhä vastenmielisempiä muotoja, mutta ei se suinkaan ole ainoa maa. Rauhan välttämättömyyden korostaminen ei kuitenkaan estäisi asiallisesta puolustusvalmiudesta huolehtimista. Aikoinaan sitä jankutettiin aina paraatienkin yhteydessä, nyt enää ei.

Vaan kukapas nykyään meilläkään edes kehtaa julistaa, että rauha on hänelle ja hänen puolueelleen ykkösprioriteetti. Ehkäpä seillä selkärangassa on muisto meikäläisten ns. rauhanpuolustajien tiukasta talutushihnasta.

Sodan kulttuurinen merkitys

 

Sota ja eurooppalaisen kulttuurin tuho

 

     Kuten tunnettua, Venäjällä kansallisromanttinen lunatic fringe ihailee suuresti ominaisuutta, jota Lev Gumiljov on nimittänyt passionaarisuudeksi.

      Kyseessä on kyky ja hau uhrautua oman lauman (kansakunnan, imperiumin) puolesta ja sellainen on ominaista nimenomaan nuorille eli kehityksensä alkuvaiheessa oleville kansoille. Passionaariset kansat ovat ekspansiivisia ja työntävät tieltään syrjään vanhenevat ja seniilin hedelmättömiksi muuttuneet kansat.

     Jonkinlaisella älyllisellä akrobatialla nykyinenkin Venäjä on sitten saatu luokiteltua tähän nuorten ja nousevien kansojen dynaamiseen joukkoon huolimatta sen väitetystä tuhatvuotisuudesta ja siitä, että sen väestön uusiutumiskerroin on yhtä vähäpätöinen kuin läntisessä Euroopassa. Mutta uskottelihan Lenin aikoinaan takapajuisen Venäjän olevan itse asiassa myös johtava maa nykyaikaisen kapitalismin kehityksessä ja siis se, jossa sosialistinen vallankumouskin tapahtuisi, kuten kirjoitettu oli.

     Selvää joka tapauksessa on, että kyky ja jopa into sotaan on tämän passionaarisuuden keskeinen asia. Sitä Venäjällä luultavasti onkin saatu lietsottua esiin huomattavasti enemmän kuin lännessä. Nikolai Karamzin aikoinaan jopa väitti, etteivät venäläiset vain osanneet sotia, vaan myös rakastivat sotimista. Mutta siitä nyt on jo kaksisataa vuotta.

     Kysymys sodan merkityksestä kulttuurille on sangen aiheellinen, ja sen läheltä nähnyt filosofi Jussi Tenkku analysoi sitä mielestäni varsin uskottavasti (ks. Vihavainen: Haun tenkku tulokset ). Toinen filosofi, Friedrich Niedtzsche näki läheltä Saksan-Ranslan sodan 1870-1871 ja sijoitti näkemänsä  laajaan ja syvään, jos kohta runollisen hajanaiseen filosofiseen maailmankuvaansa.

     Nietzschen ajatuksia sodastakin on tutkinut Tarmo Kunnas, jonka teokseen ”Politik als Prostitution des Geistes” (1981) perustan seuraavat huomioni.

     Monelle varmaan yllättävästi Nietzsche oli monissa teeseissään kaikkea muuta kuin militaristi. Itse asiassa hän näyttää olleen voittopuolisesti antimilitaristi, vaikka hänen näkemyksensä kyllä olivat ambivalentit ja muuttuivat ajan mukana.

     Voitto Ranskasta oli Nietzschen mukaan antanut saksalaisille sen valheellisen kuvan, että myös saksalainen kulttuuri olisi voittanut ranskalaisen. Väärin kuviteltu. Ranskalainen kulttuuri oli saksalaiseen nähden ylivertainen ja ylistyspuheet sotaisille hyveille olivat onttoja. Itse asiassa militarismissa oli jopa dekadentteja aineksia ja sitä asiaahan Nietzsche erityisesti halveksi. Aito voimantunne ei kaivannut mitään sotakiihotusta.

     Itse asiasa Nietzsche halveksi suurta osaa saksalaista kulttuuria eikä asiaa peitellyt. Sodan jälkeisessä maailmassa kyttäsivät osapuolet toisiaan ”aseellisen rauhan” oloissa ja militarismi madalsi kulttuuria. Wagneria Nietzsche tunnetusti halveksin erityisesti: ”Ei makua eikä ääntä eikä lahjakkuutta: Wagnerin näyttämöllä tarvitaan vain yhtä: Germaaneja!... Germaanin määäritelmä: Kuuliaisuus ja pitkät jalat”.

     Militarismissa oli kuitenkin sotilasleirin syvää persoonatonta vihaa, murhaajan kylmäverisyyttä…ylpeää välinitämättömyyttä suurten tappioiden edessä ja oman ja läheisten olemassaolon uhan alla. Oliko tämä sittenkin myönteistä?

Joka tapauksessa sota teki voittajasta typerän ja voitetusta vihaisen. Sota barbarisoi molemmat ja teki itse asiassa heistä siät mukaa luonnollisempia. Mutta mitäpä kulttuuria monen oli. ”Sota on kulttuurille nukkumis- ja talviaikaa. Ihminen nousee siitä sekä hyvässä että pahassa vahvistuneena.”

     Nietzsche kertoi jossain kohtaa jopa iloitsevansa uudesta sotaisuudesta, joka on lopettanut Euroopan ”kiinalaistumisen”, millä tarkoitettiin kulttuurin kivettynyttä pysähtyneisyyttä. Se tarkoitti kyllä, että barbaari ja villieläin jokaisessa oli tunnustettu…

      Matka Saksan-Ranskan sodasta toisen maailmansotaan merkitsi sittemmin sellaista barbaarisuuden kasvua, joka aikoinaan suuresti ylitti villieläimen mahdollisuudet ja aikaansaannokset. Sen jälkeen militarismi olikin aallonpohjassa Euroopassa ja kukoisti lähinnä toisessa voittajavaltiossa, Neuvostoliitossa.

      Militarismin uusi aalto liittyy Ukrainan sotaan ja muuan kiinnostava uutuus siinä on nyt naisten militarisointi, joka luontevasti yhdistyy naisellisuuden yleiseen metamorfoosiin, jossa koko tuon sukupuolen asema ja merkitys kulttuurissa ja yhteiskunnassa on muutoksen alainen (vrt. Vihavainen: Haun schopenhauer tulokset ).

      Tämä ilmiö kuuluu kuitenkin läntisen Euroopan kulttuuriin eikä ainakaan vielä venäläiseen. Siinä riittää pohtimista pitkäksi aikaa, joten jätän sen nyt syrjään.

     Sen sijaan suosittelen tätä vanhaa blogiani, joka saattaa auttaa ymmärtämään sitä näkökulmaa Eurooppaan ja sotaan, joka Nietzschellä oli omana aikanaan:

 

tiistai 11. helmikuuta 2020

Vähän epäajankohtaista.

 

Se Saksa, jonka menetimme

 

       Stanislav Govoruhin teki joskus perestroikan kultaisina aikoina elokuvan nimeltä Venäjä, jonka menetimme (Rossija, kotoruju my poterjali). Siinä hän rinnasti imperiumin entisen loiston ja kunnian nykyiseen surkeaan alennukseen, hieman epäreilusti, mutta sehän kuuluu lajityyppiin.

      Myös Saksa on maa, jolla voisi olla nyt aihetta haikailla suurta menneisyyttään, joka sattui samaan aikaan tuon tarumaisen ja sinänsä paljolta kuvitellun Venäjän loistokauden kanssa.

     Saksalaisilla oli kerran niin sanotusti elämän valttikortit, mutta kaikki menetettiin pelaamalla hasardia. Ylös syvimmästä alhosta on toki noustu, mutta Saksa 2. on jotakin muuta kuin ensimmäistä maailmansotaa edeltänyt samanniminen maa. Venäjän kanssa on asia tietysti samoin.

     Friedrich Nietzsche kuuluu niihin klassikoihin, jotka ovat sen verran hapokkaita, ettei niihin viitsi joka päivä tarttua. Sitä paitsi Nietzschen teokset ovat poliittisesti niin epäkorrekteja, että on vain ajan kysymys, milloin ne kielletään. Ehkä Suomella olisi kylliksi kunnianhimoa tehdä tämä ensimmäisenä? Jotenkin olisin henkisesti valmis kuulemaan tällaisen uutisen.

      Itse en kuitenkaan aio luovuttaa Nietzscheäni kenellekään, en edes viranomaisille, jotka varmaan kerran ovat tässäkin asiassa huolehtimassa meidän omasta parhaastamme. On se sen verran hauska mies.

     Usein taitaa jäädä ymmärtämättä, miten tiiviisti Nietzsche oli aikaansa sidoksissa. Hänen maailmoja syleilevät runoelmansa saattavat tässä johtaa harhaan. Itse asiassa hän tulkitsi jatkuvasti oman aikansa ilmiöitä hyvin tiiviisti ja herkästi, eikä moniakaan hänen teoksiaan voi ymmärtää ilman kontekstia.

     Ottakaamme nyt vaikkapa Hyvän ja pahan tuolla puolen. Erään tulevaisuuden filosofian alkunäytös. Luen sitä J.A. Hollon mainiona suomennoksena ja sehän ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 1966 eli lähes sata vuotta alkuteoksen (1886) jälkeen.

     Nyt on sitten kulunut jo pian puolitoista vuosisataa sen ilmestymisestä, mutta se ei ole oleellista. Moderni ihminen oli tuolloin jo hyvin suuressa määrin sama kuin nyt ja tarkoitan tässä lähinnä ns. oppineen tasavallan kansalaisia ja heidän seurailijoitaan.

      Kirjan kahdeksas pääkappale Kansat ja isänmaat kertoo siitä maailmasta, jossa Bismarck jo oli yhdistänyt Saksan verellä ja raudalla ja entisen yömyssyisen Michelin tilalle oli noussut preussilainen upseeri, jonka kiinnostuksen kohteena oli suurpolitiikka: grosse Politik. –Näihin uusiin ilmiöihin Nietzsche suhtautui varsin epäluuloisesti.

      Vanha saksalaisuus oli nyt mennyttä ja sen mukana saksalaisten vanha itseymmärrys runoilijoiden ja ajattelijoiden kansana. Itse asiassa koko vanha myytti saksalaisesta syvällisyydestä saattoikin olla pelkkää petosta.

       Joka tapauksessa saksalaisuus oli jotakin vasta tulemassa olevaa ja hahmotonta. Juuri saksalaiset olivat se kansa, joka alinomaa kysyi itseltään, millaista se saksalaisuus oikein on.

     Näin siis Nietzsche. Hän olisi voinut siihen lisätä, että venäläisillä oli ja on aivan sama pysyvä, lähes maanisen mielenkiinnon kohde: oman itsensä ihmettely.

       Nietzschen äärimmäisen herkkä ja runollinen kieli pursuaa kielikuvia, joiden voi arvioida purkautuvan enemmän tai vähemmän sairaalloisen herkästä psyykestä. Niiden toistaminen tässä ei oikein tunnu järkevältä, mutta otetaan nyt muutama hajahuomio siitä huolimatta, että se ei tee oikeutta kirjoittajalle.

      Kirjoittaja puhuu aikalaisistaan eli ”meistä” ”hyvinä eurooppalaisina” ja oudoksuu sitä uutta itsetehostuksen nationalismia, joka on vallannut Euroopan siitä huolimatta, että sen halu yhdentyä on selvästi nähtävissä.

      Saksalaisuus näyttää nyt olevan velvoitettu harjoittamaan ”suurta politiikkaa”, jota varten se on huonosti valmistettu ja uhraamaan vanhat hyveensä uuden keskinkertaisuuden hyväksi.

       Saksalaisilla on ollut taipumus ihailla vieraita kansoja, mutta nyt tästä kainosta taipumuksesta halutaan tehdä rikos. Oliko Bismarck sitten suuri saadessaan tämän aikaan, kysyy Nietzsche ja näyttää vastaavan, että tästä seuraa henkinen latteutuminen, mutta se ehkä korvautuu sillä, että jokin toinen kansa syventyy –mikä se sitten onkin.

     On ilmeistä, että kyseessä voisi olla Ranska –tragedian toinen osapuoli, mutta se ei oikein näytä kirjoittajan tarkoitukselta.

      Ranskalaisia Nietzsche nimittää vain englantilaisten aatteiden apinoiksi ja näyttelijöiksi –mutta myös uhreiksi, sillä suuri vallankumous oli ehdottomasti englantilaisen hengen luomus. Toki Ranska on yhä Euroopan henkisimmän ja hienostuneimman kulttuurin tyyssija.

      Sen henkinen ylhäisö sulkee korvansa demokraattisen bourgeoisie’n kurjalta tyhmyydeltä ja suunpieksännältä –mutta todellisuudessa etualalle vyöryy nykyään tyhmistynyt ja karkeutunut Ranska… Mitähän nykinen Ranska olisi Nietzschen silmin?

       Joka tapauksessa ranskalaisuus on psykologian alalla saanut aikaan suurta ja koko kansa on puolittain onnistunut pohjolan ja etelän synteesi, sanoo Nietzsche –tuo italialaistunut saksalainen.

      Englantilaisuuteen kirjoittaja suhtautuu aika intohimoisesti –hän vihaa sitä.  Hän myös huomauttaa, että samalla kannalla olivat niin Goethe kuin myös sekä Hegel että Schopenhauer, jotka muuten olivat toistensa antipodeja. Saksalainen henki ei kerta kaikkiaan voi sietää englantilaista -he eivät tosiaankaan ole mikään filosofinen rotu…

      Tulkoon mainituksi, ettei tuossa rotu-sanassa liene biologialla suurtakaan merkitystä. Mitä saksalaisiin tulee, sanoo kirjoittaja, että sen kansan muodostaa mitä hirvittävin rotujen sekoitus ja yhteenvatvonta, ehkäpä vielä niin, että esi-arjalainen aines on siinä voitolla…

       Joka tapauksessa kirjoittaja ei ole kiinnostunut geeneistä, vaan siitä kulttuurista, jota kansa kantaa. Siinäkin suhteessa saksalaiset ovat myös sekava keitos, jos saksalainen tohtisi sanoa, että hänessä on kaksi sielua, hän yksinkertaistaisi asioita monella sielunmitalla.

       Tämä mainittu saksalais-englantilainen antipatiahan oli tunnetusti jo perinteistä ja molemminpuolista eivätkä englantilaiset filosofit aikoinaan ottaneet lainkaan vakavasti suurimpiakaan saksalaisia kollegoitaan, mutta tokihan aika on nyttemmin muuttunut.

     Englantilainen on, sanoo Nietzsche rakentaen kaikessa vihaisessa yksipuolisuudessaan nautittavan kansallisen stereotyypin, synkempi, aistillisempi, lujatahtoisempi ja brutaalimpi kuin saksalainen. Hän on juuri siksi, halpamaisempana, myös hurskaampi, sillä hän tarvitsee kristinuskoa vielä enemmän.

      Englantilaista karkeutta ja moukan-vakavuutta verhoaa, oikeammin tulkitsee ja selittää muuksi sentään yhä vielä siedettävimmin kristillinen elekieli ja virrenveisuu, joka sopii tuolle juoppporattien ja irstailijoiden karjalle, kirjoittaa Nietzsche aika ilkeästi, mutta hänellä on siihen syynsä.

     Nietzsche ei malta olla naljailematta jopa englantilaisille naisille ja kehottaa katsomaan, miten he kävelevät –kuin kyyhkyset ja joutsenet. Ja entäs laulu sitten…

     Juutalaisiin ja venäläisiin Nietzsche suhtautuu suurella arvostuksella. Kiihkeimmät antisemiittiset kirkujat hän ajattelee kenties parhaaksi karkottaa Saksasta. Sellainenhan oli myös Richard Wagner, jonka taiteellisia näkemyksiä vastaan Nietzsche kirjoitti jopa kirjan.

       Juutalaisten perintöön kuuluu mahtava moralismi, jolla kirjoittaja epäilemättä viittaa Vanhaan testamenttiin. Siitä on Eurooppa heille suuren kiitoksen velkaa, noiden äärettömien vaatimusten pelottavuudesta. Juutalaisen ja preussilaisen tyypin yhteiselo saattaisikin kukaties olla hedelmällinen yhdistelmä.

     Mutta saksalaisia vaivaavat nykyään tyhmistymisen puuskat: vihamielinen tyhmyys milloin ranskalaisille, milloin juutalisille, milloin puolalaisille, milloin wagnerilainen, milloin teutoninen, milloin preussilainen –nämä ovat saksalaisen hengen ja omantunnon (Gewissen? ehkä tietoisuus olisi parempi sana?) pienet himmennykset.

      Juutalaiset ovat kirjoittajan mielestä joka tapauksessa nykyisin Euroopassa elävistä roduista epäilemättä voimakkain, sitkein ja puhtain.

       Ajattelija, jolla on omallatunnollaan Euroopan tulevaisuus, ottaa epäilemättä, kaikissa tätä tulevaisuutta koskevissa suunnitteluissaan lukuun juutalaiset samoin kuin venäläisetkin lähinnä varmimpina ja todennäköisimpinä tekijöinä voimien suuressa leikissä ja taistelussa, arvioi Nietzsche.

     Kirjoittaja esittää tässä käsitellyssä luvussa myös paljon varauksia saksalaisen musiikin ja kirjallisuuden laatuun nähden. Jälkimmäisestä puuttuu yleensä se musiikki, jota kuunnellaan kolmannella korvalla: se on tyyliltään latteata ja ikävää.

     No, onhan tässä kirjassa ja luvussa paljon muutakin ja suotakoon nyt anteeksi, että edes nämä asiat on nostettu esille. En tässä millään muotoa halua esittää analyysiä Nietzschen ajattelusta sinänsä, vaan ainoastaan nostaa esille sen maailman, jossa kansallisuudet tuolloin –vielä-  elivät erään poikkeusihmisen ja herkän taiteilijasielun silmin katsottuina.

      Kansallisten stereotyyppien merkitystä ajattelullemme kannattaisi tutkia muutenkin kuin vain jonkun puolihullun stereotyyppien purkajan nipistelytieteellisestä näkökulmasta. Tokihan jokainen normaalijärkinen aikuinen ymmärtää, etteivät ne anna mitään tarkkaa informaatiota kohteestaan, eivät edes sinne päin.

     Parhaimmillaan ne silti voivat antaa meille eväitä ajatteluun ja niiden viittaamien asioiden analysointiin.

     Nietzschen tasolle tai edes hänen jotenkuten siedettäväksi jäljittelijäkseen ei normaalilla ihmisellä taida oikein olla pääsyä jos asiaakaan.

      Silti tietyn aikakauden nerojen ajatukset saattavat kukin tavallaan välittää meillekin jotakin siitä todellisuudesta, johon eivät vielä kuuluneet monet sellaiset ilmiöt, jotka nykyään pyrkivät kahlitsemaan ajatteluamme.

Tämän ymmärtäminen saattaisi auttaa meitä asettamaan myös oman aikakautemme sille kuuluvalle paikalle.

 

Vanha toistuu

 

Sotaan väsytään aina

 

Kun tapahtui se, mitä asiantuntijat eivät uskoneet tapahtuvaksi, mutta jonka erinäiset salaviisaat kuulemma koko ajan tiesivät tapahtuvan, siirryttiin äkillisesti aivan uuteen henkiseen tilaan, moodiin, kuten nykyään sanottaisiin.

Sodan todellisuus, olkoonkin, ettei hyökkäys meihin ainakaan vielä kohdistunut, pani varmasti monet ainakin henkisesti avaamaan asekaappinsa ja kokeilemaan, miten tussarit toimivat.

Kuten Die Wacht am Rhein-laulussa todetaan, vielä täällä jaksettiin aseet virittää ja paha olisi tulla tähän miljoonien aseiden maahan pahassa tarkoituksessa. Ystävälle tarjoillaan viiniä, kuten tekee Tblisissä Äiti Gruusian patsas, mutta toisessa kädessä sillä on miekka, jota tarjotaan hyökkääjälle.

Verrattain vähän meiltä lähti vapaaehtoisia Ukrainaan, mutta hengessä olemme kaikki olleet vahvasti Ukrainan puolella, vähäistä poikkeusihmisten joukkoa lukuun ottamatta.

Itse sota osoittautui sitten ennen muuta teknologioiden sodaksi, vieläpä aivan odottamattomaksi uusien aseiden sodaksi.

Ensimmäisessä maailmansodassa raskaat laivastoyksiköt, joiden piti hallita meriä, joutuivatkin piileskelemään satamissa sen jälkeen, kun Otto Weddigen upotti kertaheitolla kolme englantilaista risteilijää sukellusveneellään.

Nyt se hirmuase, jonka piti olla ratkaiseva eli valtavan kalliit hävittäjät oli pakko pitää kaukana vihollisesta sen jälkeen, kun huomattiin, miten kustannustehotonta on tunkeutua niillä vihollisen ilmatilaan ja yrittää väistellä ohjuksia.

Muistan jonkun asioita tutkineen ennen sotaa pohtineen, miten lyhyeksi koko Venäjän hyökkäys jäisi, jos se olisi kyllin hullu sellaista yrittämään. Sellaisia olivat lännen ihmeaseet, eivät vain nuo lentokoneet, vaan myös panssarit ja kybervaikuttaminen.

 Toki venäläiset panivat vielä paremmaksi ja kertoivat haavoittumattomasta Armata-panssarivaunusta ja kaikki ohjukset tuhoavasta Peresvet-kuolemansäteestä.

Niistä en sen jälkeen ole kuulunut mitään, mutta muutaman tonnin hintaiset lennokit ovat sen sijaan olleet sitäkin enemmän esillä. Nuo aikamme panssarilaivat eli miehitetyt lentokoneet ovat sen sijaan loistaneet poissaolollaan.

Mutta loppujen lopuksi tuota kaikkea on joutunut käyttämään ihminen, joka vastoin odotuksia on taas saanut mutaisten juoksuhautojen pohjalla kyyhöttävän tykinruoan roolin.

 Itse nuo tykit, satojen vuosien ikäinen keksintö, ovat saaneet aivan ennakoimattoman suuren merkityksen ja kranaatteja kylvetään taas laivalasteittain ilman, että mitään suurempia muutoksia saataisiin aikaan. Ihmisiä vain tapetaan tasaiseen tahtiin.

Tuskin erehdyn, jos sanon, että sodan alussa siihen monen mielessä kuului vielä aimo annos romantiikkaa. Sen jälkeen, kun yllättyneenä havaittiin, että Ukraina sekä pystyy puolustamaan itseään että haluaa sen tehdä, sen taistelu sai ansaitusti suuren sankaritarinan hohteen.

Sen se tietysti ansaitsee vieläkin, mutta itse sodankäynti on taas kerran osoittautunut niin raadolliseksi mielettömyydeksi, että siitä on jo karissut se hohto, joka siinä joidenkin mielestä aluksi kenties oli.

Jo Leo Tolstoi osoitti Sodassa ja rauhassa, miten tyhjää puhe sotasankaruudesta, merkityksessä gloire, oli. Kaikkein tyhjintä se oli juhlittujen päälliköiden, kuten itse Napoleonin kohdalla. Tolstoi ei osallistunut Napoleonin sotiin, mutta kyllä Krimin sotaan ja Kaukasian sotaiseen miehittämiseen ja tunsi sentään asiaa omasta kokemuksestaankin.

Suomessa talvisota oli aikalaisten todistuksen mukaan tunnelmaltaan miltei kuin jumalanpalvelusta. Jatkosodassa taas mieliala vaihteli alun riemusodasta lopun epätoivoiseen puolustukseen, jossa rintamat kuin ihmeen kaupalla pysyivät koossa, vaikka taistelun lopputulos oli jo jokaisen ymmärrettävissä.

Omasta puolestani en ihannoi minkäänlaista sotaa, mutta ihailen kyllä niitä miehiä, jotka pysyivät rintamassa viimeiseen saakka ja saivat aikaan sen, ettei maata miehitetty.

Silloin, kuten nyt, oli sotaan jo väsytty ja sen päättyminen oli jokaisen toiveissa. Sotaan lähdettäessä oli kaikkien odotuksissa ollut paluu kotiin jo elonkorjuuseen mennessä tai viimeistään jouluksi. Myös Putinin hyökkäysarmeija odotti vastarinnan murtuvan nopeasti sekä moraalin että aseiden tasolla.

Mitä tulee sodan ihannointiin, jatkuu se Putinin propagandassa yhä, mutta on selvää, että se kaikuu yhä ontommin. Onko tulossa uusi 1917, ei kukaan vielä tiedä. Toistaiseksi siitä ei vielä ole merkkejä ja ainakin selusta kannattaa sotaa.

Tässä voi olla kiinnostavaa vertailun vuoksi vilkaista, miten meillä Suomessa tuoreeltaan sodan jälkeen arvioitiin sen henkistä merkitystä. Vuonna 1945 sodan ihannoijat olivat taatusti vähissä, mutta aiemmin sellaisiakin oli ollut, luultavasti toki aika pienenä vähemmistönä.

Pyydän huomioiaan tämän uusintablogin kirjoittamisajankohdan.

torstai 6. helmikuuta 2020

Sodasta rauhaan

 

Sodan katinkulta

 

Vuonna 1835 Alfred de Vigny julkaisi teoksensa Grandeur et servitude militaires. Se lienee ollut yksi armottomimpia sodan ja sotilaselämän analyysejä Euroopassa, ei toki ensimmäinen eikä radikaalein, mutta sen sijaan yksi tasapainoisimmista.

Jussi Tenkku, joka osallistui sekä talvi- että jatkosotaan, julkaisi vuonna 1945 oman tilityksensä Alaston ihminen murrosajan kuvastimessa. WSOY 1945, 131.

Ainakin osan aikaa Tenkku oli sotilaspastorina ja jonkin aikaa Virossa hoitamassa inkeriläisten siirtoa. Rintamakokemusta hänelle joka tapauksessa kertyi molemmissa sodissa myös etulinjassa ja jopa sen takanakin, kuten hän kertoo.

Minusta Tenkun pieni kirja on kiinnostava aivan erityisesti julkaisuajankohtansa vuoksi. Siinä tuodaan esille juuri sen ajan tuntoja, eikä esimerkiksi vuoden 1939 tai 1942 mielialoja, saati nyt 2000-luvun viisauksia.

Alaston ihminen tarkoittaa ennen muuta uniformustaan riisuttua ihmistä, joka siirtyy sodan luomasta uudesta normaalista siviilielämään. Tämä murros antaa aihetta peilata niitä erikoisia olosuhteita, joita sota oli merkinnyt.

Sota näyttää aluksi merkinneen sotilaselämän renessanssia. Uniformuissaan ja mahtailevassa hierarkiassaan sotilaat näyttivät ja pyrkivät näyttämään joltakin muulta kuin olivat. Näin tulkitsen kirjan perusajatuksen.

Itse asiassa sotaan ja sen luomiin instituutioihin sisältyi kuitenkin tuskin mitään arvokasta. Älykkyyttä sota vaati vain sangen primitiivisellä tasolla ja sen uusi sosiaalisuus oli myös luonteeltaan alkeellista. Sodan vaatimukset tekivät siitä esteettisyyden vihollisen eikä edes uskonnollisuus muodostunut sen piirissä syvälliseksi.

Asiaa ei pidä ymmärtää siten, että sota olisi sinänsä ollut kaiken tuon henkisen ulottuvuuden ulkopuolella, mutta syvähenkisyys oli sille täysin vierasta. Tämä käsitehän oli Eino Kailan luoma ja liittyi ajatukseen ihmisen persoonallisuuden kehityksestä yhä korkeammalle.

Sellaiset sinänsä pinnalliset seikat, kuin kurja musiikkimaku ja ruokottomat puheet olivat muuan sodan esille nostamista käyttäytymispiirteistä ja saattoi ennustaa, että ne vaikuttaisivat vielä pitkään, tuumii kirjoittaja. Sata vuottahan tässä pian tuleekin täyteen.

Henkisten tarpeiden sijaan sota suosi lyhytjännitteistä hetkeen takertumista. Toki sodan surkeus saattoi myös antaa aihetta pyrkiä pois sen keskeltä, puhtaampiin ja korkeampiin sfääreihin.

Koko sodan asetelma oli tietenkin outo. Kirjoittaja havaitsi, että kun osapuolet kohtasivat vihollisen aseettomina, vaikkapa myös sotavankina, puuttui kohtaamisesta yleensä kaikki viha ja sen sijaan pyrittiin kestitsemään vierasta ruoalla ja tupakalla.

Saksalaiset olivat tässä suhteessa erilaisia, mihin lienee vaikuttanut heidän maassaan harjoitettu propaganda.

Saksalaiset olivat myös sotilaina toisenlaisia, kertoo asioita läheltä seurannut kirjoittaja. Heidän psykologiansa perustui avomaaston sotaan, eikä sillä ollut mahdollisuuksia metsässä pientäkään vihollisjoukkoa vastaan.

Mielenkiintoisia ovat kirjoittajan kertomukset siitä, että ne, jotka kaatuivat, aavistivat kohtalonsa ja se näkyi heistä myös ulospäin. Niitä tapauksia oli hänen mielestään useita ja itse asiassa sellaisista kerrotaan yhä uudelleen sota-ajan tarinoissa. Kummallinen juttu.

Muuan merkille pantava asia kirjassa on, ettei siinä kerrota mitään sotarikoksista, minkään osapuolen tekemistä.

Asia on sikäli ymmärrettävä, että sellaiset puheet olisivat oitis aiheuttaneet reaktion myös valvontakomission taholla, joka sattumoisin juuri keräsi parhaansa mukaan aineistoa löytääkseen sitä suomalaisten jäljiltä.

Kiinnostava on myös kirjan loppuun sisältyvä kohta, jossa pohditaan sodan mahdollisia hyviä puolia. Muistan, että tällainen puheenaihe ei ollut niinkään harvinaista joskus 1950-60-luvuilla.

Suorastaan tyrmäävä on ajatus, että sodan mahdollinen myönteinen puoli voisi olla se, että se hävittää sitä varallisuutta, jota kansat nyt pystyvät tuottamaan lähes rajattomasti.

Että emme hukkuisi tavaraan, tarvitaan siis sota sitä tuhoamaan…

1930-luvun lamakauden jälkeen tällaisellakin ajatuksella saattoi olla tiettyä kaikupohjaa ja itse asiassa jälleenrakennuskauden talousihmeet Saksassa ja Japanissa antavat sille jopa uskottavuutta.

On kuitenkin aika hurjaa lukea, että Sota parantava lääkkeenä tulee ”välttämättömäksi”, ellei henkinen elämä pääse pelastamaan meitä runsauden keskeltä.

Nykyinen aineellinen ja muukin runsaus on toki jotakin muuta, kuin 1940-luvun. Mitä henkiseen elämään tulee, se ei nykyisellään taida pelastaa ketään mistään, mikäli massakulttuuria ajattelemme. Sitä kai voi pitää lähinnä jonkin sorttisena huumeena.

Ilmankos tässä ajassa näyttää olevan liikkeellä tiettyä sairaalloista kiinnostusta sotaan samaan aikaan, kun rauha tuntuu kokonaan menettäneen glooriansa ja tullut lähes hävettäväksi sanaksi.

Venäjällä militarismi on saanut yhä vastenmielisempiä muotoja, mutta ei se suinkaan ole ainoa maa. Rauhan välttämättömyyden korostaminen ei kuitenkaan estäisi asiallisesta puolustusvalmiudesta huolehtimista. Aikoinaan sitä jankutettiin aina paraatienkin yhteydessä, nyt enää ei.

Vaan kukapas nykyään meilläkään edes kehtaa julistaa, että rauha on hänelle ja hänen puolueelleen ykkösprioriteetti. Ehkäpä seillä selkärangassa on muisto meikäläisten ns. rauhanpuolustajien tiukasta talutushihnasta.