Siunaus Venäjälle?

 

Sodan tyhmentävä vaikutus

 

Jussi Tenkku, rintamamies ja sotilaspastori, myöhempi filosofian professori kirjoitti sodan aikana ja sen jälkeen tuoreeltaan vaikutelmia aikakaudestaan ja sen kulttuurista (ks. Vihavainen: Haun tenkku tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Sota oli primitiivisen tason asia, tiivistäisin Tenkun kokemuksen. Se toki vaati tiettyä, teknistä älyä ja teki ihmiset tavallaan vastaanottavaisiksi myös kysymyksille elämän ja kuoleman merkityksestä. Kuitenkin koko asia tapahtui tietyllä banaalilla tasolla, sota oli ennen muuta reagoimista tiettyihin polttaviin käytännön tarpeisiin. Se oli välineellisyyttä ja sen rajoittamaa ajattelua.

Sitä paitsi sota oli falskia, siinä haluttiin esiintyä jonakin muuna, kuin mitä oltiin. Uniformut tekivät normaaleista säädyllisistä ihmisistä ja kansalaisista näyttelijöitä mahtailevassa teatterissa, jossa pelattiin elämää suuremmilla panoksilla ja suuren aisan elähdyttäminä esiinnyttiin äärimmäisen tärkeilevinä.

Sodan psykologialle oli vierasta sellainen asia kuin syvähenkisyys, katsoi Tenkku. Tuon aikakauden merkittävin suomalainen filosofi Eino Kaila oli toki julkaissut sen nimisen kirjan (Syvähenkinen elämä) nimenomaan vuonna 1943, mutta eihän se mikään tuon ajan hengen tuote ollut, pikemmin reaktio siihen.

Minusta Tenkun näkemys on varsin vakuuttava ottaen huomioon hänen taustansa ja kokemuksensa. Se ei merkitse sotilaselämän yksioikoista tuomitsemista, saati sen silmitöntä parjaamista, se vain asettaa sodan todellisuuden isompaan puntariin: sodassa kyse ei ole inhimillisyyden korottamisesta korkeiden arvojen, sankaruuden, kieltäymyksen, uhrautuvuuden ja vastaavien tasolle. Kyse on ennen muuta banaalista pakosta toimia tietyllä tavalla tietyissä olosuhteissa.

Tätä kannattaa verrata niihin moninaisiin sodan ylistyksiin, joita ihmiskunta on esittänyt etenkin ennen sotien syttymistä. Ennen ensimmäistä maailmansotaa eurooppalaisen älymystön piirissä oli paljonkin niitä, jotka toivoivat sodan ”puhdistavaa” myrskyä, joka tekisi lopun arkisen, porvarillisen elämän ala-arvoisesta materialismista ja hedonismista. Rintama kutsui sankaruuteen!

Tällaiset näkemykset eivät ole tällekään päivälle vieraita. Olen törmännyt niihin jopa suomalaisilla nettisivuilla ja erityisen läheisiä ne ovat niille venäläisille ääriaineksille, jotka muodostavat nimikuulun Izborskin klubin.

Siellä nykyistä hyökkäyssotaa on tervehditty suurena sankaritekona, joka jatkaa Suuren isänmaallisen sodan perinteitä ja puolustaa korkeampia arvoja kunnioittavan elämän mahdollisuutta koko maailmassa globalistien tuhoavaa maailmanherruuspyrkimystä vastaan. Venäjä sotii tässä asiassa koko maailman puolesta.

Nimikuulua chauvinistisen lunatic fringen edustaja, Natalia Narotšnitskajaa on hiljattain haastateltu Izborskin klubin kotisivullla (ks. Наталия Нарочницкая: Приговор России вынесен и обжалованию не подлежит | Изборский клуб (izborsk-club.ru).

Haastateltu toistelee siinä niitä virallisia kliseitä, joiden mukaan ukrainalaiset on onnistuttu suorastaan kansana ”fasisoimaan”, aivan kuten saksalaiset aikoinaan. Heidän edustamansa ”kulttuuri” on selvää satanismia, mikä näkee jo tatuoinneista ja heidän niin sanotusta kirjallisuudestaankin.

Sota on veljessotaa ja siinä toistuu Kainin ja Abelin suhteiden kuvio. Syyllisestä ei ole pienintäkään epäilystä, se on Ukraina, joka leimaa isovenäläiset rodullisesti ala-arvoiseksi mongolilais-suomalaiseksi sekoitukseksi.

Ukrainassa Venäjä sotii tietenkin alueidensa palauttamiseksi, mutta ei pelkästään sen takia. Venäläisyydestä erillistä ukrainalaisuutta ei edes ole olemassa, toisin kuin ”Kainin” houremainen oppi esittää. Venäläiset eivät koskaan ole selittäneet haluavansa hävittää kansana ukrainalaisia -siis itseään. Nämä taas sen sijaan saarnaavat venäläisistä  juuri sitä…

Tämä nyt on sitä tavanomaista putinistista propagandaa, jota haastateltava toistelee ja selittää myös lännen roolina olleen sodan sytyttämisen ja halun levittää kaikkialle omaa ”edistyksen” ideologiaansa ja ”avointa yhteiskuntaansa”, postmodernismia, joka kieltää ja haluaa hävittää kaikki korkeammat arvot ja normaalin inhimillisyyden perhettä myöten. SVO/SEO oli välttämätön preventiivinen toimi.

Venäjällä taas, 75 vuoden pakotetusta ateismista huolimatta usko, isänmaa, kunnia, velvollisuus ja rakkaus eivät ole arkaaisia asioita, vaan elämän moraalinen ydin olemassaolon perusta ja oikeutus .

Suurta venäläistä kulttuuria suorastaan kielletään lännessä, kertoo Narotšnitskaja, eikä tule maininneeksi, mitä Venäjän nykyinen hyökkäyssota voisi mahdollisesti vaikuttaa asiaan.

Hyveet hyveinä ja paheet paheina. Epäilemättä monet ovat perustellusti sitä mieltä, että nuo Narotšnitskajan mainitsemat länsimaisen kulttuurin eturintamaa tällä hetkellä värittävät typeryydet todellakin ovat vastenmielisiä ja infantiileja ja ilmeisesti kertovat kulttuurin rappiosta ja itsetuhoisuudesta. Miksipä kukaan haluaisi oppia jotakin nykyiseltä länneltä, jota johtaa ”kollektiivinen Greta Thunberg”, kysyy Narotšnitskaja ja syystä kysyykin.

Miksi noita typeryyksiä sentään on vastustettava hyökkäyssodalla ja oman maan sisäisellä väkivallalla sen sijaan, että pelkästään suosittaisiin niitä tuon suuren venäläisen kulttuurin sisällä, jää epäselväksi. Selitykset Itä-Ukrainan kahdeksan vuotta kestäneestä (yksipuolisesta???) väkivallasta ja Naton avusta Ukrainan asevoimille riittävät vakuuttamaan kai vain kaikkein tyhmimmät, joita heitäkin tietysti on myös lännessä.

Mutta itse sota onkin ollut erinomainen apu myös noiden korkeampien arvojen kukoistukselle Venäjällä, riemuitsee haastateltava. Kukaties siellä on samanlaisia vaikutuksia myös Ukrainassa? Nyt Venäjällä ovat kuulemma nuoret löytäneet Jumalan, jonka vanhat olivat jo unohtaneet, nyt vapaudutaan viimein hedonismista, elämän ajattelemisesta nautintojen lähteenä. Kun Jumalaan uskotaan, tapahtuu taas kerran myös ihme, eikä Jumala hylkää, vaan antaa venäläisille voittamattoman kansallisen yhtenäisyyden kuten usein ennenkin…

Kaikesta hurskaudestaan huolimatta haastattelun loppua sävyttää säälittävä vakuutus ihmeen tulemisesta. Narotšnitskajan halveksunta länsimaisen kulttuurin nykyistä pintakuohua kohtaan on sinänsä ymmärrettävää, eihän tervejärkisyys ole aivan vierasta länsimaissakaan. Se sodan apologia, jota hän suurella hartaudella harjoittaa, on sen sijaan kovin falskia, siinä, jos missä näkyy myös sodan banalisoiva vaikutus ja raadollisten pyyteiden verhoaminen mahtipontisuudella.

Jos Venäjä kerran edustaa noita kovasti kehuttuja korkeampia arvoja, eikö se voisi antaa muidenkin omaksua ne ilman sen suurempaa meteliä, saati väkivaltaa? Jopa Nikita Hruštšov selitti 1960-luvulla, että ideologioiden kilpailu on ja sen tulee olla nimenomaan rauhanomaista. Se, joka saa aikaan valtion, jota ihmiset ihailevat ja haluavat jäljitellä, on voittaja.

Nykyisellä Venäjällä on sympaattisia ihmisiä ja arvostettavaa kulttuuria. Mutta silloin, kun se lähtee väkivalloin levittämään itseään toisiin maihin, se ei voi odottaa muuta kuin vihamielisyyttä itseään kohtaan.  Sitähän on nyt tullut roppakaupalla, eikä syy ole kenellekään salaisuus.

Putin tokaisi ennen sotaa, että nyt on hänenkin vuoronsa päästä historiaan. Voidaan pitää väistämättömänä, että hän pääsee nimenomaan noin sanottuun historian roskakoriin, ellei ihme häntä pelasta. Se ei välttämättä tule, vaikka koko lunatic fringe sitä rukoilisi.

Sen sijaan tulee kyllä ja on jo tullut niin Venäjälle kuin länteenkin vielä uusi kulttuurin primitivisoitumisen aalto, joka lännessä pahaenteisesti vielä täydentää nykyistä infantiilia ”gretathunbergismia”. Tällainen kulttuurin taantuminen on aina ollut sodan väistämätön seuraus ja se ulottuu sinnekin, missä aseet eivät puhu.

 

Sodasta rauhaan

Sodan katinkulta

Vuonna 1835 Alfred de Vigny julkaisi teoksensa Grandeur et servitude militaires. Se lienee ollut yksi armottomimpia sodan ja sotilasaelämän analyysejä Euroopassa, ei toki ensimmäinen eikä radikaalein, mutta sen sijaan yksi tasapainoisimmista.

Jussi Tenkku, joka osallistui sekä talvi- että jatkosotaan, julkaisi vuonna 1945 oman tilityksensä Alaston ihminen murrosajan kuvastimessa. WSOY 1945, 131.

Ainakin osan aikaa Tenkku oli sotilaspastorina ja jonkin aikaa Virossa hoitamassa inkeriläisten siirtoa. Rintamakokemusta hänelle joka tapauksessa kertyi molemmissa sodissa myös etulinjassa ja jopa sen takanakin, kuten hän kertoo.

Minusta Tenkun pieni kirja on kiinnostava aivan erityisesti julkaisuajankohtansa vuoksi. Siinä tuodaan esille juuri sen ajan tuntoja, eikä esimerkiksi vuoden 1939 tai 1942 mielialoja, saati nyt 2000-luvun viisauksia.

Alaston ihminen tarkoittaa ennen muuta uniformustaan riisuttua ihmistä, joka siirtyy sodan luomasta uudesta normaalista siviilielämään. Tämä murros antaa aihetta peilata niitä erikoisia olosuhteita, joita sota oli merkinnyt.

Sota näyttää aluksi merkinneen sotilaselämän renessanssia. Uniformuissaan ja mahtailevassa hierarkiassaan sotilaat näyttivät ja pyrkivät näyttämään joltakin muulta kuin olivat. Näin tulkitsen kirjan perusajatuksen.

Itse asiassa sotaan ja sen luomiin instituutioihin sisältyi kuitenkin tuskin mitään arvokasta. Älykkyyttä sota vaati vain sangen primitiivisellä tasolla ja sen uusi sosiaalisuus oli myös luonteeltaan alkeellista. Sodan vaatimukset tekivät siitä esteettisyyden vihollisen eikä edes uskonnollisuus muodostunut sen piirissä syvälliseksi.

Asiaa ei pidä ymmärtää siten, että sota olisi sinänsä ollut kaiken tuon henkisen ulottuvuuden ulkopuolella, mutta syvähenkisyys oli sille täysin vierasta. Tämä käsitehän oli Eino Kailan luoma ja liittyi ajatukseen ihmisen persoonallisuuden kehityksestä yhä korkeammalle.

Sellaiset sinänsä pinnalliset seikat, kuin kurja musiikkimaku ja ruokottomat puheet olivat muuan sodan esille nostamista käyttäytymispiirteistä ja saattoi ennustaa, että ne vaikuttaisivat vielä pitkään, tuumii kirjoittaja. Sata vuottahan tässä pian tuleekin täyteen.

Henkisten tarpeiden sijaan sota suosi lyhytjännitteistä hetkeen takertumista. Toki sodan surkeus saattoi myös antaa aihetta pyrkiä pois sen keskeltä, puhtaampiin ja korkeampiin sfääreihin.

Koko sodan asetelma oli tietenkin outo. Kirjoittaja havaitsi, että kun osapuolet kohtasivat vihollisen aseettomina, vaikkapa myös sotavankina, puuttui kohtaamisesta yleensä kaikki viha ja sen sijaan pyrittiin kestitsemään vierasta ruoalla ja tupakalla.

Saksalaiset olivat tässä suhteessa erilaisia, mihin lienee vaikuttanut heidän maassaan harjoitettu propaganda.

Saksalaiset olivat myös sotilaina toisenlaisia, kertoo asioita läheltä seurannut kirjoittaja. Heidän psykologiansa perustui avomaaston sotaan, eikä sillä ollut mahdollisuuksia metsässä pientäkään vihollisjoukkoa vastaan.

Mielenkiintoisia ovat kirjoittajan kertomukset siitä, että ne, jotka kaatuivat, aavistivat kohtalonsa ja se näkyi heistä myös ulospäin. Niitä tapauksia oli hänen mielestään useita ja itse asiassa sellaisista kerrotaan yhä uudelleen sota-ajan tarinoissa. Kummallinen juttu.

Muuan merkille pantava asia kirjassa on, ettei siinä kerrota mitään sotarikoksista, minkään osapuolen tekemistä.

Asia on sikäli ymmärrettävä, että sellaiset puheet olisivat oitis aiheuttaneet reaktion myös valvontakomission taholla, joka sattumoisin juuri keräsi parhaansa mukaan aineistoa löytääkseen sitä suomalaisten jäljiltä.

Kiinnostava on myös kirjan loppuun sisältyvä kohta, jossa pohditaan sodan mahdollisia hyvä puolia. Muistan, että tällainen puheenaihe ei ollut niinkään harvinainen joskus 1950-60-luvuilla.

Suorastaan tyrmäävä on ajatus, että sodan mahdollinen myönteinen puoli voisi olla se, että se hävittää sitä varallisuutta, jota kansat nyt pystyvät tuottamaan lähes rajattomasti.

Että emme hukkuisi tavaraan, tarvitaan siis sota sitä tuhoamaan…

1930-luvun lamakauden jälkeen tälläisellakin ajatuksella saattoi olla tiettyä kaikupohjaa ja itse asiassa jälleenrakennuskauden talousihmeet Saksassa ja Japanissa antavat sille jopa uskottavuutta.

On kuitenkin aika hurjaa lukea, että Sota parantava lääkkeenä tulee ”välttämättömäksi”, ellei henkinen elämä pääse pelastamaan meitä runsauden keskeltä.

Nykyinen aineellinen ja muukin runsaus on toki jotakin muuta, kuin 1940-luvun. Mitä henkiseen elämään tulee, se ei nykyisellään taida pelastaa ketään mistään, mikäli massakulttuuria ajattelemme. Sitä kai voi pitää lähinnä jonkin sorttisena huumeena.

Ilmankos tässä ajassa näyttää olevan liikkeellä tiettyä sairaalloista kiinnostusta sotaan samaan aikaan, kun rauha tuntuu kokonaan menettäneen glooriansa ja tullut lähes hävettäväksi sanaksi.

Venäjällä militarismi on saanut yhä vastenmielisempiä muotoja, mutta ei se suinkaan ole ainoa maa. Rauhan välttämättömyyden korostaminen ei kuitenkaan estäisi asiallisesta puolustusvalmiudesta huolehtimista. Aikoinaan sitä jankutettiin aina paraatienkin yhteydessä, nyt enää ei.

Vaan kukapas nykyään meilläkään edes kehtaa julistaa, että rauha on hänelle ja hänen puolueelleen ykkösprioriteetti. Ehkäpä seillä selkärangassa on muisto meikäläisten ns. rauhanpuolustajien tiukasta talutushihnasta.

Vanha toistuu

 

Sotaan väsytään aina

 

Kun tapahtui se, mitä asiantuntijat eivät uskoneet tapahtuvaksi, mutta jonka erinäiset salaviisaat kuulemma koko ajan tiesivät tapahtuvan, siirryttiin äkillisesti aivan uuteen henkiseen tilaan, moodiin, kuten nykyään sanottaisiin.

Sodan todellisuus, olkoonkin, ettei hyökkäys meihin ainakaan vielä kohdistunut, pani varmasti monet ainakin henkisesti avaamaan asekaappinsa ja kokeilemaan, miten tussarit toimivat.

Kuten Die Wacht am Rhein-laulussa todetaan, vielä täällä jaksettiin aseet virittää ja paha olisi tulla tähän miljoonien aseiden maahan pahassa tarkoituksessa. Ystävälle tarjoillaan viiniä, kuten tekee Tblisissä Äiti Gruusian patsas, mutta toisessa kädessä sillä on miekka, jota tarjotaan hyökkääjälle.

Verrattain vähän meiltä lähti vapaaehtoisia Ukrainaan, mutta hengessä olemme kaikki olleet vahvasti Ukrainan puolella, vähäistä poikkeusihmisten joukkoa lukuun ottamatta.

Itse sota osoittautui sitten ennen muuta teknologioiden sodaksi, vieläpä aivan odottamattomaksi uusien aseiden sodaksi.

Ensimmäisessä maailmansodassa raskaat laivastoyksiköt, joiden piti hallita meriä, joutuivatkin piileskelemään satamissa sen jälkeen, kun Otto Weddigen upotti kertaheitolla kolme englantilaista risteilijää sukellusveneellään.

Nyt se hirmuase, jonka piti olla ratkaiseva eli valtavan kalliit hävittäjät oli pakko pitää kaukana vihollisesta sen jälkeen, kun huomattiin, miten kustannustehotonta on tunkeutua niillä vihollisen ilmatilaan ja yrittää väistellä ohjuksia.

Muistan jonkun asioita tutkineen ennen sotaa pohtineen, miten lyhyeksi koko Venäjän hyökkäys jäisi, jos se olisi kyllin hullu sellaista yrittämään. Sellaisia olivat lännen ihmeaseet, eivät vain nuo lentokoneet, vaan myös panssarit ja kybervaikuttaminen.

 Toki venäläiset panivat vielä paremmaksi ja kertoivat haavoittumattomasta Armata-panssarivaunusta ja kaikki ohjukset tuhoavasta Peresvet-kuolemansäteestä.

Niistä en sen jälkeen ole kuulunut mitään, mutta muutaman tonnin hintaiset lennokit ovat sen sijaan olleet sitäkin enemmän esillä. Nuo aikamme panssarilaivat eli miehitetyt lentokoneet ovat sen sijaan loistaneet poissaolollaan.

Mutta loppujen lopuksi tuota kaikkea on joutunut käyttämään ihminen, joka vastoin odotuksia on taas saanut mutaisten juoksuhautojen pohjalla kyyhöttävän tykinruoan roolin.

 Itse nuo tykit, satojen vuosien ikäinen keksintö, ovat saaneet aivan ennakoimattoman suuren merkityksen ja kranaatteja kylvetään taas laivalasteittain ilman, että mitään suurempia muutoksia saataisiin aikaan. Ihmisiä vain tapetaan tasaiseen tahtiin.

Tuskin erehdyn, jos sanon, että sodan alussa siihen monen mielessä kuului vielä aimo annos romantiikkaa. Sen jälkeen, kun yllättyneenä havaittiin, että Ukraina sekä pystyy puolustamaan itseään että haluaa sen tehdä, sen taistelu sai ansaitusti suuren sankaritarinan hohteen.

Sen se tietysti ansaitsee vieläkin, mutta itse sodankäynti on taas kerran osoittautunut niin raadolliseksi mielettömyydeksi, että siitä on jo karissut se hohto, joka siinä joidenkin mielestä aluksi kenties oli.

Jo Leo Tolstoi osoitti Sodassa ja rauhassa, miten tyhjää puhe sotasankaruudesta, merkityksessä gloire, oli. Kaikkein tyhjintä se oli juhlittujen päälliköiden, kuten itse Napoleonin kohdalla. Tolstoi ei osallistunut Napoleonin sotiin, mutta kyllä Krimin sotaan ja Kaukasian sotaiseen miehittämiseen ja tunsi sentään asiaa omasta kokemuksestaankin.

Suomessa talvisota oli aikalaisten todistuksen mukaan tunnelmaltaan miltei kuin jumalanpalvelusta. Jatkosodassa taas mieliala vaihteli alun riemusodasta lopun epätoivoiseen puolustukseen, jossa rintamat kuin ihmeen kaupalla pysyivät koossa, vaikka taistelun lopputulos oli jo jokaisen ymmärrettävissä.

Omasta puolestani en ihannoi minkäänlaista sotaa, mutta ihailen kyllä niitä miehiä, jotka pysyivät rintamassa viimeiseen saakka ja saivat aikaan sen, ettei maata miehitetty.

Silloin, kuten nyt, oli sotaan jo väsytty ja sen päättyminen oli jokaisen toiveissa. Sotaan lähdettäessä oli kaikkien odotuksissa ollut paluu kotiin jo elonkorjuuseen mennessä tai viimeistään jouluksi. Myös Putinin hyökkäysarmeija odotti vastarinnan murtuvan nopeasti sekä moraalin että aseiden tasolla.

Mitä tulee sodan ihannointiin, jatkuu se Putinin propagandassa yhä, mutta on selvää, että se kaikuu yhä ontommin. Onko tulossa uusi 1917, ei kukaan vielä tiedä. Toistaiseksi siitä ei vielä ole merkkejä ja ainakin selusta kannattaa sotaa.

Tässä voi olla kiinnostavaa vertailun vuoksi vilkaista, miten meillä Suomessa tuoreeltaan sodan jälkeen arvioitiin sen henkistä merkitystä. Vuonna 1945 sodan ihannoijat olivat taatusti vähissä, mutta aiemmin sellaisiakin oli ollut, luultavasti toki aika pienenä vähemmistönä.

Pyydän huomioiaan tämän uusintablogin kirjoittamisajankohdan.

torstai 6. helmikuuta 2020

Sodasta rauhaan

 

Sodan katinkulta

 

Vuonna 1835 Alfred de Vigny julkaisi teoksensa Grandeur et servitude militaires. Se lienee ollut yksi armottomimpia sodan ja sotilaselämän analyysejä Euroopassa, ei toki ensimmäinen eikä radikaalein, mutta sen sijaan yksi tasapainoisimmista.

Jussi Tenkku, joka osallistui sekä talvi- että jatkosotaan, julkaisi vuonna 1945 oman tilityksensä Alaston ihminen murrosajan kuvastimessa. WSOY 1945, 131.

Ainakin osan aikaa Tenkku oli sotilaspastorina ja jonkin aikaa Virossa hoitamassa inkeriläisten siirtoa. Rintamakokemusta hänelle joka tapauksessa kertyi molemmissa sodissa myös etulinjassa ja jopa sen takanakin, kuten hän kertoo.

Minusta Tenkun pieni kirja on kiinnostava aivan erityisesti julkaisuajankohtansa vuoksi. Siinä tuodaan esille juuri sen ajan tuntoja, eikä esimerkiksi vuoden 1939 tai 1942 mielialoja, saati nyt 2000-luvun viisauksia.

Alaston ihminen tarkoittaa ennen muuta uniformustaan riisuttua ihmistä, joka siirtyy sodan luomasta uudesta normaalista siviilielämään. Tämä murros antaa aihetta peilata niitä erikoisia olosuhteita, joita sota oli merkinnyt.

Sota näyttää aluksi merkinneen sotilaselämän renessanssia. Uniformuissaan ja mahtailevassa hierarkiassaan sotilaat näyttivät ja pyrkivät näyttämään joltakin muulta kuin olivat. Näin tulkitsen kirjan perusajatuksen.

Itse asiassa sotaan ja sen luomiin instituutioihin sisältyi kuitenkin tuskin mitään arvokasta. Älykkyyttä sota vaati vain sangen primitiivisellä tasolla ja sen uusi sosiaalisuus oli myös luonteeltaan alkeellista. Sodan vaatimukset tekivät siitä esteettisyyden vihollisen eikä edes uskonnollisuus muodostunut sen piirissä syvälliseksi.

Asiaa ei pidä ymmärtää siten, että sota olisi sinänsä ollut kaiken tuon henkisen ulottuvuuden ulkopuolella, mutta syvähenkisyys oli sille täysin vierasta. Tämä käsitehän oli Eino Kailan luoma ja liittyi ajatukseen ihmisen persoonallisuuden kehityksestä yhä korkeammalle.

Sellaiset sinänsä pinnalliset seikat, kuin kurja musiikkimaku ja ruokottomat puheet olivat muuan sodan esille nostamista käyttäytymispiirteistä ja saattoi ennustaa, että ne vaikuttaisivat vielä pitkään, tuumii kirjoittaja. Sata vuottahan tässä pian tuleekin täyteen.

Henkisten tarpeiden sijaan sota suosi lyhytjännitteistä hetkeen takertumista. Toki sodan surkeus saattoi myös antaa aihetta pyrkiä pois sen keskeltä, puhtaampiin ja korkeampiin sfääreihin.

Koko sodan asetelma oli tietenkin outo. Kirjoittaja havaitsi, että kun osapuolet kohtasivat vihollisen aseettomina, vaikkapa myös sotavankina, puuttui kohtaamisesta yleensä kaikki viha ja sen sijaan pyrittiin kestitsemään vierasta ruoalla ja tupakalla.

Saksalaiset olivat tässä suhteessa erilaisia, mihin lienee vaikuttanut heidän maassaan harjoitettu propaganda.

Saksalaiset olivat myös sotilaina toisenlaisia, kertoo asioita läheltä seurannut kirjoittaja. Heidän psykologiansa perustui avomaaston sotaan, eikä sillä ollut mahdollisuuksia metsässä pientäkään vihollisjoukkoa vastaan.

Mielenkiintoisia ovat kirjoittajan kertomukset siitä, että ne, jotka kaatuivat, aavistivat kohtalonsa ja se näkyi heistä myös ulospäin. Niitä tapauksia oli hänen mielestään useita ja itse asiassa sellaisista kerrotaan yhä uudelleen sota-ajan tarinoissa. Kummallinen juttu.

Muuan merkille pantava asia kirjassa on, ettei siinä kerrota mitään sotarikoksista, minkään osapuolen tekemistä.

Asia on sikäli ymmärrettävä, että sellaiset puheet olisivat oitis aiheuttaneet reaktion myös valvontakomission taholla, joka sattumoisin juuri keräsi parhaansa mukaan aineistoa löytääkseen sitä suomalaisten jäljiltä.

Kiinnostava on myös kirjan loppuun sisältyvä kohta, jossa pohditaan sodan mahdollisia hyviä puolia. Muistan, että tällainen puheenaihe ei ollut niinkään harvinaista joskus 1950-60-luvuilla.

Suorastaan tyrmäävä on ajatus, että sodan mahdollinen myönteinen puoli voisi olla se, että se hävittää sitä varallisuutta, jota kansat nyt pystyvät tuottamaan lähes rajattomasti.

Että emme hukkuisi tavaraan, tarvitaan siis sota sitä tuhoamaan…

1930-luvun lamakauden jälkeen tällaisellakin ajatuksella saattoi olla tiettyä kaikupohjaa ja itse asiassa jälleenrakennuskauden talousihmeet Saksassa ja Japanissa antavat sille jopa uskottavuutta.

On kuitenkin aika hurjaa lukea, että Sota parantava lääkkeenä tulee ”välttämättömäksi”, ellei henkinen elämä pääse pelastamaan meitä runsauden keskeltä.

Nykyinen aineellinen ja muukin runsaus on toki jotakin muuta, kuin 1940-luvun. Mitä henkiseen elämään tulee, se ei nykyisellään taida pelastaa ketään mistään, mikäli massakulttuuria ajattelemme. Sitä kai voi pitää lähinnä jonkin sorttisena huumeena.

Ilmankos tässä ajassa näyttää olevan liikkeellä tiettyä sairaalloista kiinnostusta sotaan samaan aikaan, kun rauha tuntuu kokonaan menettäneen glooriansa ja tullut lähes hävettäväksi sanaksi.

Venäjällä militarismi on saanut yhä vastenmielisempiä muotoja, mutta ei se suinkaan ole ainoa maa. Rauhan välttämättömyyden korostaminen ei kuitenkaan estäisi asiallisesta puolustusvalmiudesta huolehtimista. Aikoinaan sitä jankutettiin aina paraatienkin yhteydessä, nyt enää ei.

Vaan kukapas nykyään meilläkään edes kehtaa julistaa, että rauha on hänelle ja hänen puolueelleen ykkösprioriteetti. Ehkäpä seillä selkärangassa on muisto meikäläisten ns. rauhanpuolustajien tiukasta talutushihnasta.

 

 

 

Inkeriläisten vaellus

Kansansiirtoa katsomassa

Jussi ja Liisa Tenkku, Inkeriläisiä siirtämässä. Jussi ja Liisa Tenkun päiväkirjat 1943-1944. Johdannon kirjoittanut Pekka Nevalainen. SKS 2008, 290 s.

Nuorna miesnä, puoli vuosisataa sitten, muistan panneeni merkille, että filosofian professori Jussi Tenkulla oli muiden arvonimiensä joukossa myös sacri ministerii candidatus.

Tuo Harvardin käynyt filosofi oli siis myös suorittanut pappistutkinnon. Minusta, joka tuolloin olin viisaimmillani, se näytti kovin epäilyttävältä, vähän niin kuin jonkun filosofisen teoksen kirjoittajan nimeen joskus liitetty lyhenne S.J. -Societas Jesu eli jesuiitat.

Mutta se, mitä pidämme obskurantismina, saattaakin joskus olla pikemmin oman ymmärryksemme vähäisyyteen perustuvaa ennakkoluuloa. Papitkin saattavat olla kelpo ihmisiä tai ainakin kehittyä. Sitä ainakin toivokaamme.

Jussi Tenkun ura on sen laatuinen, että taidan todella kiinnostua hänen julkaisuistaan. Hänet lähetettiin vuonna 1943 Inkerinmaalle, jossa hän valmisteli siviiliväestön siirtoa pois sodan jaloista, odotettavissa kun oli seudun tyhjennys saksalaisten perääntyessä. Nämä valmistautuivat myös käyttämään poltetun maan taktiikkaa.

Kuten eunukin selibaatti tai hentomielisen pasifismi herättää meissä korkeintaan vähäistä kunnioitusta verrattuna ristiritarin kilvoitteluun, niin myös meillä lienee taipumusta pitää epäkiinnostavina sellaisen ihmisen moraalisia pohdintoja, joka ei ole maailman raadollisuutta saanut nähdä.

Tenkkujen pariskunta pääsi paikkaan, jossa heillä oli näköala jopa piiritettyyn Leningradiin aivan sanan kirjaimellisessa mielessä. Sen siviiliväestön kohtalosta ei kuitenkaan päiväkirjoihin näytä pohdintoja ilmaantuneen. Taisi omalla puolella olla kylliksi ajattelun aihetta, kuten sodassa yleensäkin.

Tenkun vaimo Liisa toimi samaan aikaan Virossa, Kloogan leirillä, jonka kautta inkeriläiset siirrettiin Paldiskiin ja sieltä Suomeen. Kirjeenvaihto puolisoiden välillä on hyvin kiinnostavaa, kuten myös päiväkirjat, jotka käsittävät julkaistusta materiaalista valtaosan.

Sotatantereelle jääneiden inkeriläisten asema oli vaikea. Elintarvikepulakin vaivasi, jopa niin, että Suomestakin käsin yritettiin sitä hieman lievittää, vaikka myös oma maa oli jatkosodan alussa nälänhädän partaalla ja joutui sen lisäksi ruokkimaan noin 60000 sotavankia ja saman verran siviiliväestöä, jonka ruokavarat oli Itä-Karjalassa Stalinin käskyn mukaisesti yritetty mahdollisuuksien mukaan tuhota.

Inkeriläisten siirron tarkoitus oli ennen muuta humanitäärinen, joskin myös tietysti oli otettava huomioon se, että siirron ja oleskelun kustannukset oli jotenkin kyettävä korvaamaan äärimmäisen niukkuuden oloissa.

 Työvoimapula vallitsi sekä Suomessa että Saksan valtaamalla alueella ja aiheutti jonkin verran kitkaa maiden välille. Lopulta sentään saatiin yli 63000 henkilöä laivattua Suomeen.

Suurin osa lähti sangen mielellään, mutta toisenlaistakin henkeä oli. Tämä koski etenkin ortodoksisia inkerikkoja, jotka nimittivätkin itseään venäläisiksi.

Sodan päätyttyä suurin osa inkeriläisistä odotti malttamattomana pääsyä takaisin kotiin, mutta sitähän ei sallittu ennen kuin kymmenien vuosien kuluttua. Itse asiassa, kuten Pekka Nevalainen toteaa, toisen maailmansodan loputtua Inkerinmaata ei alueellisesti yhtenäisenä käsitteenä ole ollut olemassa.

Päiväkirjamerkinnät ovat ilmeisen todistusvoimaisia ja niistä ilmenee hyvin inkeriläisten uskonnollisuus, joka olikin ollut eräänlainen tuon väestön kansallinen tunnus, hieman kuten katolisuus puolalaisilla.

Inkerissä ja Virossa jouduttiin tekemisiin myös saksalaisten ja virolaisten kanssa.

Saksalaiset näyttävät jakaantuneen aika jyrkästi erilaisiin tyyppeihin. Toisaalta oli miellyttäviä ja kohteliaita tyyppejä, joita esiintyi jopa SS- joukkojen ja turvallisuuspoliisi SD:nkin piirissä. Niiden kanssa oli kirjoittajilla aika paljonkin kontakteja.

Toisaalta sitten oli törkimyksiä ja tolvanoita, joihin etenkin Liisa sai useammankin kerran harmistua ja maksaa potut pottuina. Kerran hän kertoo tehneensä kepposen aivan tuntemattomalle saksalaiselle upseerille. Tallinnalaisessa hotellissa upseerit jättivät saappaansa yöksi oven eteen kiillotettaviksi.

Suomalainen lotta -siis Liisa itse- ei voinut vastustaa kiusausta, vaan meni ja kaatoi joihinkin saappaisiin vettä. Aamuista reaktiota hän ei ollut kuulemassa, mutta pelkään pahoin, että viaton hotellin henkilökunta sai satikutia.

Lottien maine saa ainakin minun silmissäni pienen kolauksen myös siitä, että Liisa kertoo pöllineensä kapteeni Tuulen (se sulkavalainen merikapteeniko?) palttoon taskusta viinapullon, jonka nuo pikku enkelit sitten kai yhdessä nauttivat. Ainakin herroilta jäänyttä konjakkia he nautiskelivat tyttöporukalla.

Hyi, hyi ja vielä kerran hyi! Vaikka on tässä myös jotakin aseistariisuvaa, jota en pystyisi näkemään, mikäli asialla olisivat olleet pojat.

Suomalaiset saivat usein verrata itseään saksalaisiin ja päinvastoin. Saksalaisten kuuluisa metsän pelko tulee tässäkin kirjassa usein esille. Partisaanit saivat mellastaa siellä mielin määrin, mikäli paikalla oli vain saksalaisia. He pysyivät poissa metsistä.

Inkerinsuomalaisia mobilisoitiin myös Saksan armeijaan ja sillä suunnalla oli myös Vlasovin armeijan väkeä, joka oli herkkää loikkaamaan. Tästä muuten kuulenkin ensimmäistä kertaa. Yleensähän väitetään, että tuo armeija toimi vain Prahassa ja silloin saksalaisia vastaan.

Suomalaisten sotilaskuntoa kehuivat sekä he itse, että saksalaiset. Yleisarvosteluna saksalaisista inkerinsuomalaiset sotilaat sanoivat, että he olivat ”arkaa, kovaa ja itsestään pitävää kansaa”.

Erotus SS- joukkojen ja SD-miesten sekä varsinaisen Wehrmachtin välillä tehdään eräässä kohdassa. Muuan itävaltalainen sotilas ylenkatsoi SD-porukkaa ja toteaa, etteivät nuo poliisit mitään kunnon sotilaita ole.

Wehrmachtin piiristä löytyy myös herrasmiehiä, joita SS:ssä on hyvin harvassa, saatiin todeta.

Kerran Liisa eksyi alueelle, jolla sijaitsi Kloogan nykyään hyvin tunnettu juutalaisleiri. Siellä pari naista pyysi surkeina lotilta leipää, jota näillä ei kuitenkaan ollut mukanaan. Tämä teki kaamean vaikutelman ja tuntui siltä, että oli parasta olla puhumatta asiasta kenellekään.

Myöhemmin syksyllä Liisa huomasi, että juutalaisparakki oli tyhjä. Minnekähän asukkaat oli viety, hän pohti. Sen enempää asiasta ei merkitty muistiin ja tuskin myöskään tiedettiin.

Sota-aikana oli liikkeellä kaiken maailman huhuja, joita vastaan myös käytiin organisoitua taistelua. Yleensä täyspäiset ihmiset näyttävät epäilleen kaikkein villeimpiä tarinoita eikä edes sotapropaganda ottanut niitä käyttöönsä, ettei tyystin menettäisi uskottavuuttaan.

Niinpä esimerkiksi Vapaan Ranskan Lontoossa sijaitseva hallitus sai käyttöönsä materiaalia, jossa kerrottiin juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta, mutta ei käyttänyt sitä, enempää kuin britit tai amerikkalaisetkaan.

Koko raaka totuus valkeni vasta, kun tuhoamisleirit jäivät liittoutuneiden käsiin. Saksalaiset sotavangit pakotettiin katsomaan filmejä noista leireistä, mutta usein he kieltäytyivät niihin uskomasta.

Nykyään sitten näyttää olevan muotia lähteä siitä, että tottahan toki kaikki tiesivät kaiken.

Jussi ja ainakin Liisa tiesivät ilmeisesti hyvin paljon enemmän kuin Suomessa juuri kukaan muu. Mutta mikä oli edes heidän tiedon tasonsa? Millaista taustaa vasten on ymmärrettävä heidän kuvansa sodasta ja tuon ajan saksalaisista, inkeriläisistä ja virolaisisista?

Siitä voi saada suodattamatonta tietoa näistä päiväkirjoista ja kirjeistä. Siltäkin kannalta tämä kirja on hyvin arvokas aikansa dokumentti.