Yhden miehen työ?

 

Suurmiehen synty

 

Irma Sulkunen. Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa. SKS kirjat 2025,  413 s.

 

Kuten tunnettua, Kalevala syntyi Elias Lönnrotin työpöydällä. Kollegat ymmärsivät asian jo aikanaan ja eräät heistä suhtautuivat lönnrotilaisen vapaaseen kansanrunouden käsittelyyn ja omien riimien reippaaseen lisäilyyn varsin kriittisesti.

Ajatus erityisen suomalaisen eepoksen kokoamisesta oli kyllä ollut ilmassa jo hyvän aikaa, kun Lönnrot sitten toteutti oman versionsa. Runoja oli kerätty jo 1700-luvulla ja kerättiin yhä paljon. Vasta Lönnrot kuitenkin loi niistä yhtenäisyyttä tavoittelevan kokonaisuuden, kevyellä kädellä, mutta niin se saatiin syntymään. Hän olisi voinut Kolumbuksen tavoin sanoa: ”kaikki olisivat voineet saman tehdä, mutta minä olin ainoa, joka teki”.

Lönnrot ei siis ollut vailla kriitikoita enempää kuin edeltäjiäkään, mutta olipa ihailijoitakin ja kun kansamme tarvitsi aitoa suomalaista ja suomenkielistä suurmiestä, niin siitähän se löydettiin. Lönnrotin opiskelutovereista Snellmanista ja Runebergista tehtiin suurmiehiä ja oli tavallaan vain kohtuullista, että hänestä tehtiin sitten myös.

Lönnrot kuvataan perivaatimattomaksi mieheksi, joka vieroksui moista monumentin roolia ja yleisen käsityksen mukaan vähätteli ansioitaan, joihin sentään kuului kansallisen projektin kannalta aivan keskeisen tärkeä Kalevala ja lisäksi paljon muuta, sanakirjoista ja kirjakielen kehittämisestä virsiin ja populaariin lääketieteeseen kansan tarpeiksi.

Sulkunen tuntee perin pohjin sen miljöön kiistoineen, jossa Kalevala syntyi ja myös niiden miesten ansiot, jotka ovat jääneet Lönnrotin rinnalla varjoon, vaikka olivat jo aiemmin esittäneet idean eepoksesta ja keränneet kansanrunoutta jopa enemmän kuin hän.

Reinhold von Becker, D.E.D. Europaeus, K.A. Gottlund ja eräät muutkin tekivät suuren työn, mutta on sittemmin lähes unohdettu. Miksi näin? Oliko Lönnrotin oma käytös kaiken vaatimattomuuden kaavun alla ollut tarkoituksellisesti johtamassa tähän tulokseen?

Sulkusen kirjasta saa käsityksen, että ainakin kirjoittaja on tätä mieltä. Puhuessaan eepoksen luomisen ideasta Lönnrot esitti sen omanaan eikä maininnut edeltäjiään eikä heidän ansioitaan. Lönnrotin suuri merkitys taisi kuitenkin olla lähinnä siinä, että hän päästeli niin vapaalla kädellä omaa tekstiään mukaan kansanrunoihin, kun muut sen sijaan suhtautuivat ainekseen suuremmalla pieteetillä.

Kärjistäen voisi sanoa Sulkusen kuvan Lönnrotista olevan hieman samanlainen kuin Winston Churchillin kiteytys kilpailijastaan Clement Attleesta: ”Hän on hyvin vaatimaton ja hänellä on siihen monia päteviä syitä”.

Lönnrot ei ollut tieteellisesti pätevä suomen kielen professori eikä etevä lääkäri. Hän ei myöskään ollut vailla omanarvontuntoa ja erottautui monessa mielessä rahvaasta. Perheenisänä hän ei ollut kovinkaan huolehtivainen tai empaattinen, vaikka epäilemättä suuresti rakastikin vaimoaan ja lapsiaan.

Mutta mitäpä on sanottava vaikkapa Runebergin historiakuvasta? Tai Topeliuksen tai Väinö Linnan suhteesta kriittiseen historiantutkimukseen. Edellinen oli sentään Suomen historian professori ja jälkimmäinen tieteen akateemikko.

Mitä vaimoihin ja lapsiin tulee, moni suurmies on ollut toivoton narsisti ja kotityranni, mitä Lönnrot ei suinkaan ollut.

Uskonnollisesti Lönnrot edusti melko liberaalia suuntausta, mutta suhtautui joka tapauksessa uskontoon vakavasti ja arvostavasti. Perheen lukuisat tragediat epäilemättä syvensivät hänen hartauttaan.

Tässä ei ole paljoakaan uutta ja järkyttävää, mutta toki kirjan tulokset on saatu vakavalla paneutumisella lähteisiin. Nykyaika tuskin kuitenkaan edellyttää suurmiehiltä mitään yli-inhimillistä. Itse asiassa ”myyttien” purkamista pidetään usein tutkimuksen keskeisenä tehtävänä.

Kaikillahan on puutteensa. Lönnrot näyttää minusta yhäkin, kirjan luettuani, olleen perivaatimaton persoona, joka ei kehdannut erityisesti nostaa esille edeltäjiään, kun suurmiehen viitta kerran oli suurella kohulla ja touhulla annettu juuri hänelle. Oman myytin purkaminen olisi ollut myös isku vastoin ystävien kasvoja.

Yläluokkaan Lönnrot ei kuulunut eikä pyrkinyt, mutta ei myöskään yrittänyt olla pelkkä rahvaan mies. Minusta tässä ei olekaan mitään omituista. Myös esimerkiksi Leo Tolstoi tai vaikkapa Kalle Kajander muistivat kyllä myös sen, etteivät kuuluneet rahvaaseen. Aina silloin tällöin tarvittaessa he myös sanoivat asian suoraan.

Mitä tulee siihen ristiriitaan, joka oli kansanrunojen pakanallisen maailman ja herännäisyyden välillä, Sulkunen ei kiinnitä asiaan paljon huomiota eikä ota kantaa siihen Heikki Ylikankaan esittämään hypoteesiin, että juuri Lönnrot olisi kuulunut takapiruihin, kun körttiläiset tuotiin tuomiolle Kalajoien käräjillä. Ylikankaan kirja on kuitenkin kirjallisuusluettelossa.

Sulkusen kirjan todellinen painopiste on Lönnrotin yksityiselämässä ja erityisesti hänen vaimossaan ja tyttärissään. Kirjoittaja on lukenut saatavilla olevan kirjeenvaihdon ja pohtii pitkään ja hartaasti niitä psykologisia ongelmia, joita perhepiiriin liittyi.

On tietenkin selvää, että tällainen pohdiskelu jättää aika lailla tilaa spekulaatioille. Melko selvänä johtopäätöksenä voi kyllä pitää sitä, että Lönnrotin ainoa neitoiän jälkeen henkiin jäänyt tytär torjui päättäväisesti sen roolin, johon hänet olisi haluttu suurmiehen perinnön vaalijana asettaa.

Ida lähti sen sijaan ulkomaille ja asettui sinne asumaan. Hän kuoli Sienassa yksinäisenä ja köyhänä. Vaihtoehtona olisi ollut elämä Suomessa edesmenneen suurmiehen perinnön vaalijana ja ujsein juhlakalunakin.

Uhrautuvasta työstä toisten hyväksi tytär oli jo saanut kyllikseen. Hän ei pitänyt isäänsä edes suurmiehenä ja Fredrika Runebergin osan sijasta häntä näyttää enemmän miellyttäneen Ibsenin Nooran rooli. Se oli uutta muotiakin.

Sulkusen kirja on epäilemättömän asiantunteva ja todistusvoimainen. Minusta se ei kyllä kuitenkaan erityisemmin horjuta sitä kuvaa, joka Lönnrotista on jo 1900-luvulta lähtien vallinnut. Kansakunta tarvitsi aikoinaan suurmiehensä ja myös sai ne. Nykyään sellaisille ei taida olla tarvetta, mutta ei kyllä ole kandidaattejakaan enää Kekkosen jälkeen näkynyt.